Paikkaperustaisuudesta puhuttaessa on mahdoton olla valottamatta paikan merkitystä käsitteenä.
Paikka ei ole maantieteellisenä käsitteenä missään määrin yksiselitteinen, vaikka arkikielessä se on varsin ilmeinen ja kiistaton (Luoto 2016: 32). Perinteisesti maantieteessä paikka on määritelty suhteellisen kiinteäksi, omavaraiseksi ja ominaislaatuiseksi kokonaisuudeksi. Paikan määrittävät sen sisäiset kulttuuriset, sosiaaliset, taloudelliset tai ympäristölliset ominaisuudet. Maantieteenalan piirissä tiedetään, että paikan käsitteellinen ja aukoton määritteleminen on haastavaa, mutta myös samalla akateemiseen mielikuvitukseen vetoava tehtävä (Työ- ja elinkeinoministeriö 25/2016: 5).
Paikkaperustaisen yhteiskunnan tarkastelu asettaa lisähaasteen tälle tutkimukselle. Miten aluekehittämisen painopisteet muuttuvat, jos lähtökohdaksi asetetaan paikkaperustainen politiikka, ja mitä sellaisella politiikalla ylipäänsä tarkoitetaan kansallisena sovelluksena? Sote- ja aluehallintouudistuksen keskellä ollaan siis hyvin ajankohtaisten asioiden äärellä. Paikkaperustainen lähestymistapaa aluekehityksessä on kutsuttu aluekehittämispolitiikan uudeksi paradigmaksi (Luoto 2016: 148). Paikkaperustaisuudesta on tullut 2000-uvulla yleisesti hyväksytty, normatiivinen alueellisen kehittämisen ohjenuora (Luukkonen 2016: 29). Aluekehittämisen keskeisiä käsitteitä tällä vuosituhannella ovat olleet kilpailukyky, verkosto, kehittämisohjelma ja -strategia, projekti ja innovaatiojärjestelmä (Linnanmaa 2004: 324). Nämä käsitteet muodostavat pitkälti suunnan, johon aluekehittäjien ajattelu- ja toimintatavat ovat menossa. Reija Linnanmaan mukaan uusien termien taustalla on muuttunut kehityslogiikka:
”Kun aikaisemmin alueet hahmotettiin kehittämistoiminnassa hierarkkisessa suhteessa toisiinsa, niin nykypäivänä alueiden menestymistä määrittelee aiempaa enemmän paikallinen toimintaympäristö, kilpailukyky suhteessa toisiinsa, niin nykypäivänä alueiden menestymistä määrittelee aiempaa enemmän paikallinen toimintaympäristö, kilpailukyky suhteessa haluttuihin kohderyhmiin ja asioihin sekä asema osana globaaleja virtoja.” (Linnamaa 2004) Markku Sotarauta (2016) toteaa, että paikkaperustainen tutkimusperinne on monipolvinen ja vanha. Näkökulmat, koulukunnat ja metodit ovat vaihdelleet vuosien saatossa, mutta
19 paikkaperustaisuuden perusasetelma on säilynyt. Sotaraudan mukaan paikkaperustaisuuden keskiössä on aina ollut yhteiskuntatieteen suuri kysymys yleisen ja erityisen suhteesta:
”millä tavoin yhteiskunnallinen kehitys ilmenee erilaisissa paikoissa ja millä tavoin erikoiset paikat vaikuttavat yhteiskunnalliseen kehitykseen.”
Ilkka Luoto esittää raportissaan ”Paikkaperustainen aluekehittäminen strategisena ohjenuorana”
paikkaperustaisuuden nelilokeroisessa mallissa, jota hän kutsuu neloskierremalliksi (quadruple helix). Kuviossa painotetaan eri toimijoiden välistä vuorovaikutusta ja jokaisella taholla on tärkeä merkitys nykyisessä paikkaperustaisessa kehittämisessä, jossa toimijoiden välisen vuorovaikutuksen lisäksi myös ihmisen ja ympäristön välinen suhde nähdään erottamattomana.
Kuva 2 Paikkaperustaisuuden neljä kulmakiveä (Luoto 2017)
Julkisen hallinnon ajankohtainen tehtävä on aluehallinnon uudelleen järjestäminen mahdollisen maakuntauudistuksen myötä. Kansalaisyhteiskunnan keskeinen tehtävä on osallistuminen, kun taas yritysten ja menestyvän aluetalouden lähtökohtina on paikkaperustainen älykäs erikoistuminen.
Paikkaperustaisella älykkäällä erikoistumisella tarkoitetaan kehittämistä, jonka lähtökohtana on paikallisten vahvuuksien ja niihin liittyvien arvoketjujen tunnistaminen sekä vahvistaminen (Luoto 2017: 10). Korkeakoulujen tehtävänä puolestaan on alueellinen vaikuttavuus, joka tukee innovaatiotoimintaa ja sitä kautta paikkaperustaisuutta yleisesti.
Aluekehityksen toimintaympäristö on muuttunut aiempaa kompleksisemmaksi ja muutoksia on vaikeampi ennakoida. Tämän muutoksen seurauksena alueen kehittämistoiminnassa korostuu yhä enemmän toiminnan tehostamistarve. Vetovoimaa pyritään lisäämään, jotta ihmiset kiinnostuisivat
20 alueesta ja muuttaisivat sinne. Samoin yrityksiä, investointeja ja julkisia organisaatioita pyritään houkuttelemaan alueelle, jotta kasautumisen etuja voitaisiin hyödyntää. Yritysten ja organisaatioiden kasautuminen alueelle muodostaa alueen kehityksen kannalta suotuisia synergiaetuja. Erilaisten toimijoiden organisointi edellyttää vahvaa osallistumisen kulttuuria sekä kansalaisten arjen integroimista alueiden kehittämiseen (Luoto ym. 2016: 7). Paikkoja kehitetään ihmisten tarpeisiin ja siinä paikan merkityksillä, paikkaan kotoutumisella ja paikan historialla on suuri merkitys siinä prosessissa, joiden kautta ihmiset ovat valmiita sitoutumaan toimimaan tärkeänä pitämiensä asioiden puolesta.
Yliopistoja ja korkeakouluja pidetään aluekehityksen moottoreina. Suomessa aloitettiin 1994 osaamiskeskusohjelma, jossa yliopistot ja ammattikorkeakoulut olivat merkittävässä osassa.
Osaamiskeskusohjelma oli osa suomalaisen aluepolitiikan muokkautumista Euroopan unioniin liittymisen kynnyksellä. Ohjelman tarkoituksena oli luoda ympäri Suomea osaamiskeskuksia, jotka nojaavat kansalliseen innovaatio- ja aluepolitiikkaan sekä kansainvälisesti kilpailukykyiseen osaamiseen. Jokaisen osaamiskeskuksen on tunnistettava oman toiminta-alueen vahvuudet ja pystyttävä hyödyntämään niitä saavuttaakseen taloudellista kasvua. Tämä vaatii alueilta erikoistumista. Erikoistumisessa alueen koulutusjärjestelmän, yritysten ja palveluiden tavoitteena on luoda kilpailukykyisiä tuotteita ja onnistua niiden markkinoinnissa. Vetovoiman lisäämiseksi alueelle pyritään houkuttelemaan kansainvälistä osaamista ja investointeja (Jauhiainen &
Niemenmaa 2006: 95-97).
Aluekehityksessä paikan määrittely tulee väistämättömäksi viimeistään silloin kun keskustellaan siitä, mitkä ovat paikan kehittämisen lähtökohdat ja tavoitteet (Luukkonen 2016: 32).
Maantieteessä paikan määritelmiä on yhtä paljon kuin on maantieteilijöitäkin. Paikka kuuluu jokaisen ihmisen elämään, asumisen, opiskelun, työnteon ja vapaa-ajan sekä liikkumisen myötä.
Paikka on kehon, äänen, jakamisen ja asiayhteyden osoittava maantieteellinen sijainti, jonka määrittelee jokainen kansalainen oman toimintansa kautta (Luoto 2016: 77). Muodostamme omia käsityksiä paikoista ja henkilöiden kokemat paikkojen rajat voivat olla hyvin erilaiset keskenään.
Haarni et al. (1997: 16) toteaa paikan määritelmästä, että se tarkoittaa ”(…) tilaa, johon ihminen liittää merkityksiä elämismaailmassaan. Paikkaa ei pidetä objektiivisena faktana, vaan ihmisten kokemuksista ja inhimillisestä tulkinnasta merkityssisältönsä saavana ilmiönä. Kiinnittyminen paikkaan tapahtuu elämisen kautta.” Myös Sirpa Tanin mukaan paikka saa merkityksensä nimenomaan elettynä ympäristönä. Silti ihmisen ja ympäristön suhteeseen vaikuttavat paitsi arkisen
21 elämismaailman kokemukset, myös muiden tuottamat tilalliset representaatiot (Haarni et all. 1997:
17). Elämismaailma sisältää kaikki tapahtumat, joiden kautta neutraalista ympäristöstä muotoutuu subjektiivinen paikka. Esimerkiksi tietyn kaupungin asukasyhteisöillä ja aluekehityksen asiantuntijoilla on erilaisia käsityksiä ympäröivästä luonnosta, koska asukkaiden ja asiantuntijoiden suhde paikkaan on erilainen. Vilkunan (Vilkuna 1997: 168) mukaan ”Asukkaille asuinpaikka edustaa elettyä paikkaa, johon elämänkokemukset ja päivittäiset käytännöt ankkuroituvat. Suunnittelun näkökulmasta alue määrittyy abstraktimmin tilaksi, jossa näkijä ja kokija eivät ole läsnä.” Myös Cresswell (2004: 11) toteaa, että paikka ei ole pelkkä asia maailmassa, vaan tapa ymmärtää maailmaa. Ihmiset pyrkivät väsymättömästi rakentamaan ja muokkaamaan uudelleen paikan fyysisiä, sosioekonomisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia (Collinge & Gibney 2013: 15).
Ilkka luoto (2014) kuvailee paikan tekemisen (place-making) avulla. Tällä hän tarkoittaa kansalaisten aktiivista toimintaa, jossa paikat muotoutuvat yhteisen ja yksityisen toiminnan seurauksena.
Paikkojen tekeminen aiheuttaa väkisin kamppailua, jossa taloudellisen ja poliittisen paineen alla maaseutualueita ja kaupunkialueita kehitetään samanaikaisesti. Syntyy ongelmia, kun niukkenevien resurssien tilanteessa eri toimijoiden intressit asettuvat yhä useammin suoraan konfliktiin.
Esimerkiksi matkailutoimintaan voidaan tietyllä alueella satsata paljon piittaamatta siitä, miten paljon kaavailtu toiminta kuormittaa ympäristöä ja aiheuttaa puhtaaseen luontoon ja seesteisyyteen liittyvät mielikuvat vaakalaudalle (Luoto 2014: 143).
Paikkaperustaisen kehittämisen näkökulmasta paikka näyttäytyy moninaisuutta yhdistävänä toiminnallisena ja kulttuurisena solmuna, joka parhaimmillaan punoo yhteen eritasoisia verkostoja ja aloitteita ammentaen voimavaransa eurooppalaisesta demokratiaihanteesta (Luoto ym. 2016: 7).
Paikkaperustaisella empiirisellä tutkimuksella on pitkä historia, joka yltää aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Yhdysvalloissa syntyi noihin aikoihin kaupunkitutkimuksen perinne, josta tunnetuimpana voidaan pitää Chicagon koulukuntaa. Chicagon koulukunnan tutkimuksissa keskityttiin erityisesti kaupunkien alueellisen ja sosiaalisen rakenteen tutkimiseen. Merkittävimmät Chicagon koulukunnan tutkijat (Burgess 1925/1967; McKenzie 1925/1967; Park 1936) avasivat tutkimuksissaan sen ajan merkittäviä aluekehityksen ongelmia, joita olivat muun muassa erilaisten väestöryhmien sijoittuminen kaupungin eri alueille ja maan hinnan sekä työpaikkojen sijoittumista (Vilkama 2011: 20).
22