Opinto-ohjaajien yhteisen yhdistyksen kivinen taival: erossa lamaa vastaanottamaan

Opinto-ohjaajien yhteisen järjestön syntyminen näytti mahdolliselta ja jopa todennäköiseltä koko 1980-luvun. 1990-luvun vaihteeseen tultaessa toiveet kuitenkin himmenivät. Marjatta Kivimäki yleistää puheenjohtajan palstallaan Opo-lehdessä 2/1989 sivulla 3, että syntymi-nen on aina vaivalloista, niin myös uuden ohjausalan yhdistyksen. Kivimäki kertoo, että huhtikuussa 1989 eri osapuolten välisessä neuvottelussa ei päästy yksimielisyyteen uuden perustettavan ohjausalan järjestön hallituksen jäsenten voimasuhteista. Opinto-ohjaajat ry oli asettanut selkeäksi tavoitteeksi, että peruskoulun opinto-ohjaajia tulisi saada uuteen yhdistykseen neljä jäsentä sekä puheenjohtajuus. Muiden oppilaitosten opinto-ohjaajat ei-vät hyväksyneet vaatimusta, vaan olisivat olleet valmiita antamaan peruskoulun opoille kolme hallituspaikkaa ja puheenjohtajuuden yhteensä yhdestätoista hallituspaikasta. Kivi-mäki toteaa, että neuvotteluja on varmasti käyty jo riittävän kauan ja on jo päätösten aika.

Samassa numerossa tiedotussihteeri Mirja Yli-Vakkuri on myös vielä optimistinen. Hän näkee, että oppilaanohjaus on kokonaisuus ja entistä läheisempi yhteistyö eri

koulumuoto-jen kesken on tärkeää. Hänen mukaansa uusi Suomen opinto-ohjaajat ry oli vahvasti virit-teillä. (Yli-Vakkuri, Opo 2/1989, 5.)

Kivimäki arvioi seuraavassa Opo-lehden numerossa, että neuvottelut Suomen opinto-ohjaajat ry:n perustamiseksi ovat ajautuneet eräänlaiseen välivaiheeseen. Hänen mukaansa tilanteen jumiutti se, että lukion ohjaajat eivät hyväksyneet peruskoulun opinto-ohjaajien vaatimuksia tulevan hallituksen paikkajaoksi. Kivimäki on pettynyt muiden osa-puolten kantaan. Hän vetoaa, että ”Nyt jos koskaan olisi nähtävä yli rajojen. Omaseurai-suudella on jo vahingoitettu ohjauksen kokonaisuutta.” (Kivimäki, Opo 3/1989, 3.)

Kivimäki korostaa, että peruskoulun oppilaanohjauksen ohjauksen kivijalkana tulee perus-tettavassa järjestössä näkyä. Jokaisen, myös peruskoulun opinto-ohjaajien, on voitava miel-tää uusi järjestö omakseen. Hän muistuttaa, että peruskoulun opinto-ohjaajia oli tuolloin lukumääräisesti selvästi enemmän kuin muiden oppilaitosten opinto-ohjaajia: ”Tähän asti on herrasmieskäytännön tapaan hyväksytty jokaisen neuvotteluosapuolen esittämät yhdis-tysten jäsenarviot tai todelliset jäsenmäärät neuvottelupöytään.” Hän viittaa myös perus-koulun opinto-ohjaajien työn päätoimisuuteen ja pätevyyteen muistuttaessaan, että tulevien jäsenten pätevyyskriteereihin ei liiemmin ollut puututtu. (Kivimäki, Opo 3/1989, 3.)

Risto Tanskanen puuttuu samaan pätevyysvaatimukseen kirjoittaessaan pakinassaan lukion oppilaanohjauksen puutteista ja yhteisestä järjestöstä:

Monissa lukioissa näytetään oppilaanohjauksen tehtävät jaettavan useam-malle ’lopolle’, jotta syyllisyys huonosti tehdystä ja/tai tekemättä jätetystä työstä jakautuisi tasaisemmin ja taakka olisi kohtuullisempi kantaa. Hyvä näin. Mutta miksi meidän pitäisi kuulua samaan pedagogiseen järjestöön?

(Tanskanen, Opo 3/1989, 7.)

Haave opinto-ohjaajien yhteisestä, kaikki oppilaitosmuodot ja -tasot kattavasta yhdistyk-sestä kariutuivat 1980-luvun lopun toiveikkuudesta huolimatta. Peruskoulun opinto-ohjaajat katsoivat olevansa uudessakin yhdistyksessä sen kantava voima useasta syystä.

Opinto-ohjaajat ry katsoi, että heidän jäsentensä pitkä kokemus ohjaustyöstä ja yhdistys-toiminnasta sekä työn päätoimisuus edellyttävät johtoasemaa uudessa yhdistyksessä (vrt.

Kivimäki, Opo 2/1989, 3). Peruskoulun opinto-ohjaajien pitempi historia ja työn

vakiintu-neisuus vaikutti asiaan myös toista kautta: peruskoulun opoja oli määrällisesti enemmän kuin muiden oppilaitosmuotojen opinto-ohjaajia ja heistä oli opo-koulutuksen saaneita suu-rempi osa kuin vasta 1980-luvulla tehtävänsä aloittaneilla keskiasteen opoilla (vrt. Kivimä-ki, Opo 3/1989, 3). Opinto-ohjaajien järjestöllisen kaksinapaisuuden tuli konkretisoimaan Lukion opinto-ohjaajat ry:n ja ammatillisen keskiasteen ohjaajien yhdistyminen 20.4.1990 uuteen järjestöön nimeltä Suomen oppilaanohjaajat ry (SOT ry).

Orastavaa uutta järjestöllistä yhteistyötä alettiin viritellä ennen Hämeenlinnan koulutuspäi-viä 1993. Akavan järjestämän seminaarin yhteydessä peruskoulun opojen Joensuun koulu-tuspäivillä 27.1.1991 pidetyssä vuosikokouksessa Suomen opinto-ohjaajat ry:ksi nimensä muuttanut yhdistys ja Suomen oppilaanohjaajat ry päättivät koulutuksellisesta ja tiedotuk-sellisesta yhteistyöstä. Parhaana yhteistyön merkkinä pidettiin Hämeenlinnan tulevia opo-päiviä, joihin kokoontuisivat molempien järjestöjen jäsenet. (Kivimäki, Opo 4/1992, 3;

Siippainen, Opo 4/1992, 7.)

Ensimmäinen yhteisesiintyminen tuli kuitenkin ontumaan. Päätoimittaja Alpo Jokinen kir-joittaa pääkirjoituksessaan Opo-lehdessä 1/1993 sivulla 4, kuinka yhdistysten tiedotus ei saavuttanut niiden toiminnasta eteenpäin tiedottavia:

Talvipäivillä monitorin hoitajalla oli ilmeisiä vaikeuksia päättää, pitikö päi-vien aikana vuosikokouksensa Suomen opinto-ohjaajat ry vai Suomen oppi-laanohjaajat ry. Hämmentyneiltä näyttivät myös tiedotusvälineitten edustajat päivien alussa pidetyssä infossa, jossa oli edustaja molemmista edellä maini-tuista yhdistyksistä.

Positiivisena Jokinen näki sen, että päivien aikana syntyi järjestöjen välinen yhteistyöryh-mä. Ryhmä teki päätöksen yhteisten vuosittaisten koulutuspäivien jatkamisesta ja Opo-lehteen liittyvästä taloudellisesta yhteistyöstä.

Marjatta Kivimäki (Opo 1/1995, 3) iloitsee siitä, että useat oppilaanohjaajat olivat liittyneet jäseniksi Suomen opinto-ohjaajat ry:een. Tämän takia hänen mukaansa edellytetäänkin, että yhdistys seuraa tarkasti ja vaikuttaa eri koulumuotojen ohjaukseen, muun muassa am-matillisen opetuksen ohjausresurssiin. Myös Suomen oppilaanohjaajien puheenjohtaja Ilk-ka Lähteenmäki oli esittänyt toiveen kiinteämmästä yhteistyöstä.

Opinto-ohjaajien järjestöllisestä erillisyydestä sekä yhteisen yhdistyksen eduista ja haitoista kirjoitettiin Opo-lehdessä 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla melko vähän. Aina silloin tällöin asiaa sivuttiin, useimmiten muiden aiheiden ohessa. Raimo Junttila kirjoittaa opin-to-ohjauksen historiasta ja näkymistä keskiasteella. Hän kertoo selkeänä mielipiteenään, että toisen asteen opojen oman valtakunnallisen yhdistyksen perustaminen oli virheratkai-su. Junttilan mukaan yksi toimiva järjestö, jossa lähes kaikki jäsenet olisivat päätoimisia opinto-ohjaajia, olisi paljon tehokkaammin pystynyt hoitamaan myös keskiasteen puoli-toimisten opojen edunvalvontaa. (Junttila, Opo 2/1993, 16.)

Junttila harmittelee virheratkaisun seurauksia 1990-luvun alun koulutuspolitiikan muutos-ten ja laman koetellessa ohjaajakuntaa:

Tämän virheratkaisun seurauksia ovat monet keskiasteen opot konkreettisesti havainneet, kun tuntikehysjärjestelmä otettiin käyttöön 1.8.1990. Se vaikutti siten, että oppilaitokset saavat hyvin itsenäisesti toteuttaa oppilaanohjauksen koulun sisällä. Joka ei ollut käyttänyt ’etsikkoaikaansa’ niin, että olisi tehnyt itsensä tarpeelliseksi koululle, sai havaita opoiluun varatun tuntimäärän kuihtuneen tai hävinneen kokonaan. Suomen Oppilaanohjaajat ry:ltä tuskin löytyy lohtua näille tuntinsa menettäneille. Voi tietysti kysyä, olisiko yhteinen järjestökään voinut mitään. (Junttila, Opo 2/1993, 16.)

Kaikki yhdentyy – paitsi ohjaus tuskailee Kai Kerminen mielipidekirjoituksensa otsikossa Opo-lehden numerossa 1/1995 sivulla 38. Hän ihmettelee ohjausalan valtakunnan tason

”eriseuraisuutta”, joka jatkuu siitäkin huolimatta, että ohjausalan yhtenäisyyttä toistetaan jokaisessa ohjausväen tilaisuudessa, juhlapuheissa ja käytäväkeskusteluissa. Kermisen mu-kaan ongelma on lähinnä valtakunnan tasolla: paikallis- ja aluetasolla oli hänen mumu-kaansa jo ajat sitten huomattu, että ainoa järkevä tapa edistää ohjausta muuttuvassa ja tempoile-vassa koulutuspolitiikassa olisi yhdistää ”valtakunnan hyvät voimat”. Kerminen vetoaa, että olisi todella jo korkea aika yhdistää ohjaajakunta sekä koulutuksellisesti että varsinkin järjestöllisesti. Ohjaus on hänen mukaansa jatkuva prosessi, jonka loppuunsaattaminen vaatii yhtenäisyyttä ja yhteistyötä eri kouluasteiden välillä. Samalla hän mainostaa tulevia koulutuspäiviä Kuopiossa:

Otsikko ’Ohjaajat yhtyvät erotiikkapäivillä Kuopiossa?!’ olisi aika hyvä mai-noslause seuraavia ohjaajapäiviä ajatellen -- Ja jättäisihän se vähän tulkin-noillekin sijaa... (Kerminen, Opo 1/1995, 38.)

Jo saman vuoden aikana tapahtuukin. Marjatta Kivimäki tiedottaa puheenjohtajan palstal-laan Opo-lehden numerossa 3/1995 sivulla 3, että sopot ja opot olivat olleet neuvottelussa, jossa ei enää mietitty yhdistyisivätkö järjestöt vaan mikä olisi yhdistymisaikataulu. Järjestöt sopivat, että ”kihlaus julkistetaan kevään -96 vuosikokouksissa ja 1997 vietetään häitä”.

Näin kauan vireillä ollut prosessi saataisiin päätökseen.

Opinto-ohjaajat ry teki vuosikokouksessaan Seinäjoella omalta osaltaan päätöksen Suomen opinto-ohjaajat ry:n ja Suomen oppilaanohjaajat ry:n yhdistymisvalmistelujen etenemises-tä. Vastaavan päätöksen tekivät myös sopot omassa vuosikokouksessaan keväällä 1997.

Suomen opinto-ohjaajat ry:n tuore puheenjohtaja Pertti Kostamo liittyy niiden joukkoon, joiden mielestä kahden samaa tehtävää hoitavan ohjausalan järjestön muodostuminen oli jo alun perin virhe. Hän tiedottaa, että ensimmäinen hallitus tulisi toimimaan yhden vuoden toimitushallituksena. Toimitushallituksen tärkeimpänä tehtävänä olisi valmistella uuden yhdistyksen säännöt ja luoda pohja varsinaiselle hallitukselle, joka aloittaisi vuoden 1999 alussa. Varsinainen hallitus valittaisiin Kostamon tietämyksen mukaan siten, että eri koulu-tusalat muodostavat oman poolinsa ja saavat edustajamäärän jäsenmäärän perusteella. Jä-senet itse ilmoittaisivat, mihin pooliin he haluavat. ”Voitkos sen selkeämmin sanoa” iloit-see Kostamo käytännön kysymysten osoittauduttua lopulta yllättävänkin helpoiksi ratkais-ta. (Kivimäki, Opo 1/1997, 3; Kostamo, Opo 2/1997, 3 ja 31.)

Uusi yhdistys perustettiin 7.marraskuuta 1997 Tyrvännössä lähes kolmen vuoden neuvotte-lujen jälkeen. Uuden yhdistyksen nimi myötäilee peruskoulun opojen yhdistyksen vanhaa nimeä, Suomen opinto-ohjaajat ry ja lyhenne tulee oppilaanohjauksen yhdistyksen lyhen-nyksen mukaan SOPO. Ruotsinkieliseksi nimeksi päätettiin Studiehandledarna i Finland rf. Päätös merkitsi myös sitä, että erilliset ohjausalan järjestöt tulisivat lakkautetuiksi yhdis-tysten seuraavan vuoden vuosikokouksissa. Uuden yhdistyksen rekisteröinti tapahtuisi vas-ta näiden päätösten jälkeen. (Kosvas-tamo, Lehtinen, Opo 4/1997, 3; Hynttyyt yhteen…, Opo 4/1997, 8.)

Uuden yhdistyksen merkitystä ja tavoitteita linjataan heti tuoreeltaan. Pertti Kostamo toteaa puheenjohtajan palstallaan, että uudesta yhdistyksestä tulee vahvempi järjestö, joka pystyy paremmin vaikuttamaan viranomaisiin ja ohjaajien edunvalvojiin sekä pitämään yhteyttä yhteistyökumppaneihin. Sihteeri Leena Lehtisen mukaan tavoitteena on vahvasti vaikuttava pedagoginen järjestö. Uuden yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Heli Piikkilä toivoo, että yhteisestä järjestöstä tulisi koko ohjauskenttää yhdistävä ja monipuolisesti palveleva, vaikutusvaltainen järjestö. (Kostamo, Lehtinen, Opo 4/1997, 3; Piikkilä, Opo 4/1997, 9.)

Pitkää prosessia oltiin siis saattamassa päätökseen. Yhteisen yhdistyksen tarvetta ja etuja oli väläytelty jo 1970-luvun lopulla, hetimiten kun ensimmäiset toisen asteen opinto-ohjaajat aloittelivat toimintaansa. 1980-luvun Opo-lehdistä saa kuvan, että toisen asteen ohjaajien odotettiin automaattisesti liittyvän emoyhdistyksen huomaan ehkä jonkin verran hapuilevan alkuvaiheen jälkeen. Toisin kuitenkin kävi. Kun lukion oppilaanohjaajien lisäk-si Suomen oppilaanohjaajat ry:een liittyivät myös ammatillisten alojen opot ja 1990-luvulla vielä ammattikorkeakoulujen ohjaajat, kaikille osapuolille täytyi tulla selväksi, että aivan itsestään erilliset yhdistykset eivät sulaudu.

Lopulliset sysäykset käytännön toimiin tulivat kuitenkin ohjaajakentän ulkopuolelta. Kou-lulait ja koulutuspolitiikka olivat 1980-luvun loppupuolelta lähtien muuttuneet. Päätösval-taa sekä koulutuksen sisällöistä että niiden resursseista oltiin siirtämässä yhä enenevässä määrin paikalliselle, kunnan ja koulujen tasolle. 1980-luvun keskiasteen ammatillisen kou-lutuksen ja lukion muutokset sekä ammattikorkeakoulujärjestelmän perustaminen 1990-luvulla muuttivat työnkuvia ja lisäsivät merkittävästi opinto-ohjaajien lukumäärää. Yhteis-kunnallinen lama vuosien 1990 - 1991 vaihteesta lähtien oli kuitenkin tekijä, joka konkreti-soi ilmassa olevia uhkakuvia. Koulutukseen varattuja määrärahoja alettiin leikata ensim-mäistä kertaa kymmeniin vuosiin. Korostamalla paikallisen tason määräysvaltaa kouluhal-linto antoi kunnille melkoisen vapaat kädet tehdä haluamiaan ratkaisuja, jotka sitten muo-toutuivatkin melko erilaisiksi riippuen kunnasta ja yksittäisten koulujen linjauksista. Alkoi kamppailu pienenevistä voimavaroista.

Tämän tosiasian edessä oli myös 1990-luvun alun ohjaajakunta. Kun 1980-luvulla ohjaaji-en järjestöllisohjaaji-en yhdistymisohjaaji-en puolesta Opo-lehdessä kirjoittivat lähinnä opojohjaaji-en sidosryh-mien edustajat (mm. ammattiliittojen ja yrityselämän järjestöt, kouluhallinnon virkamiehet

ja OAJ), 1990-luvulla kritiikkiin yhtyivät myös monet opinto-ohjaajat. Vaikka kirjoitusten lukumäärä ei ole suuri, niiden sisällöstä voidaan päätellä paineen yhdistymisneuvotteluihin kasvaneen molempien järjestöjen sisällä. Vaikuttaa myös siltä, että kahden järjestön järjes-telmä alkoi murentua myös toisella tapaa: jäsenistö päätti itse mihin järjestöön haluaa liit-tyä koulumuodosta ja -tasosta riippumatta. Opo-lehdistä ei selviä, kuinka laajaa tällainen järjestöllinen ”aidan yli hyppiminen” oli, mutta ilmiönä vähäisetkään siirtymät eivät voi-neet jäädä huomaamatta ja vaikuttamatta.