Professionaaliset järjestöt ovat olleet olennainen tekijä ammattikuntien kehityksessä ja näi-den välisessä professionalisoitumiskamppailussa. Koskisen ja Mykkäsen (1998, 19) mu-kaan järjestöjen toiminnalla on ollut kaksi ydintä. Ensimmäiseen ytimeen kuuluvat tieteel-listen päivien järjestäminen, tieteellisen lehden kustantaminen sekä etujärjestötoiminta.
Ensimmäinen poikkeuskoulutuksella Joensuussa koulutettu opo-kurssi perusti yhdistyksen jo keväällä 1972, muutamaa kuukautta ennen peruskoulun lähtölaukausta. Ensimmäiset opinto-ohjaajien valtakunnalliset koulutuspäivät järjestettiin seuraavan vuoden keväällä, jonka jälkeen niille on kokoonnuttu joka vuosi.
Etujärjestötoimintaa on tehty alusta alkaen kahdella foorumilla: opinto-ohjaajien omassa järjestössä ja Opetusalan Ammattijärjestössä, jonka tehtäväksi on jätetty etenkin työsuhtei-siin sekä palkkaukseen liittyvä edunvalvonta. Näin toiminta etujärjestönä ja toinen ydin, ammattiyhdistystoiminta, ovat kietoutuneet yhteen. Työnjako on aiheuttanut myös tyyty-mättömyyttä ja näkemyseroja. Perinteisenä ja virallisena kantana on ollut, että Suomen opinto-ohjaajat ry on pedagoginen järjestö. Vaikuttaa siltä, että keskustelu edunvalvonnasta on aktivoitumassa pitkään jatkuneen tyytymättömyyden vuoksi.
Suomen opinto-ohjaajat ry:lle on asetettu pitkälti samantyyppisiä tavoitteita ja tehtäviä kuin sen tiedotuskanavalle Opo-lehdelle. Sen on haluttu toimivan jäsenistönsä yhdyssiteenä, äänitorvena ja sen on haluttu valvovan jäsenistönsä ammatillisia etuja. Konttisen (1998, 30) luonnehdinnan mukaan professionaalinen järjestö pyrkii tiedon monopolisointiin ja yksinoikeuteen arvioida jäsentensä ammatillista toimintaa. Kyseessä on samalla pyrkimys sulkea muut ammattiryhmät kvalifikaatiovaatimusten ja sitä kautta ammatinharjoittamisen ulkopuolelle. Professionaalisten yhdistysten tarkoituksena on saavuttaa, ja valtion interven-tiossaan taata jonkin tehtävän monopoli ammatinharjoittajalle (Carr-Saunders & Wilson;
Freidson 1970, 1, Rinteen & Jauhiaisen 1988, 10 mukaan).
Korkea järjestäytymisen aste on vahvan profession tunnusmerkki. Siihen liittyy tiukka ammattiin ja sen etujen puolustamiseen sekä kollegiaaliseen kontrolliin sitoutuminen. Rin-teen ja Jauhiaisen mukaan professionaalistumiskehitys näyttää tapahtuvan uusilla ammatti-kunnilla samansuuntaisesti. Järjestöllinen organisoituminen tapahtuu ennen tai lähes yhtä-aikaisesti monopolisoitumisen ja koulutuksen valtiollistumisen tai akatemisoitumisen kanssa. Monia ammattikuntia luonnehtii myös niiden kasvun yhteys instituutioiden kas-vuun. Ammattikunnat institutionalisoituvat pitkälti kouluun, sairaalaan tai lastentarhaan saavuttaen asemansa näissä ja näiden kautta. (Rinne & Jauhiainen 1988, 352-353, 365.) Edellä kuvattu kehitys pätee myös opinto-ohjaajiin. Oma järjestö perustettiin juuri ennen peruskoulun aloitusta ja ammattikunta on kasvanut sitä mukaa, kun uusia oppilaitosmuoto-ja on otettu ohoppilaitosmuoto-jauksen piiriin.
Opinto-ohjaajien järjestöllinen eriytyminen alkoi 1982, jolloin Helsingin alueen lukioiden ohjaajat perustivat yhdyssiteekseen Pääkaupunkiseudun lukion oppilaanohjaajat -nimisen yhdistyksen. Parin vuoden kuluttua lukion opinto-ohjaajat yhdistyivät valtakunnalliseksi järjestöksi ja vuonna 1990 mukaan tulivat myös ammatillisen keskiasteen opinto-ohjaajat.
Järjestökentän täydellinen kaksinapaisuus oli tosiasia.
Mielenkiintoista järjestökentän hajaantumisprosessissa oli se, että tapahtumat seurasivat toisiaan ikään kuin puolivahingossa. Peruskoulun opinto-ohjaajat seurasivat Opo-lehden kirjoituksissa toisen asteen ammatillista järjestäytymistä, mutta siitä ei tunnuttu kannetta-van suurempaa huolta. Vaikuttaakin siltä, että odotettiin järjestöjen yhdistyvän pikapuoliin, kunhan kelpoisuusehdot ja virkojen sisällöt toisella asteella ensin selkiytyvät. Odotettiin myös uusien opinto-ohjaajien järjestäytyvän ensin ammattiyhdistykseensä OAJ:öön. Todet-tiin, että koulujen ja alueiden tasolla yhteistyö toimi melko mallikkaasti, miksei valtakun-nallisten järjestöjen sulautuminenkin siis voisi sujua suhteellisen helposti. Yhdistymiselle ei ollut kiirettä koulutuspoliittisista tai yhteiskunnallisista syistäkään vielä 1980-luvulla.
Koulutuspolitiikassa tapahtui vain vähän muutoksia, jotka liittyivät lähinnä peruskoulun sisäiseen kehittämiseen. Vuosikymmen oli myös taloudellisen kasvun aikaa. Koulutussek-tori muiden yhteiskunnallisten hallinnonalojen muassa kulki kasvavien resurssien imussa eikä tulevista resurssien leikkauksista vielä tiedetty.
Opinto-ohjaajien järjestökentän eriytymistä voidaan lähestyä myös ohjaajien koulutuksen suunnasta. Toisin kuin koulun vakiintuneilla opettajaryhmillä ohjaajilla koulutus ja toimin-ta olivat vastoimin-ta alkaneet. Järjestötoimintoimin-taa kuten muitoimin-takin ohjauksen osa-alueitoimin-ta oltiin vastoimin-ta luomassa. 1970- ja 1980-lukujen koulutuspolitiikalle oli ominaista koulutusrakenteiden korostaminen. Niinpä opinto-ohjaajien koulutuskin eriytyi kouluasteen ja -muodon mu-kaan. Peruskoulun, lukion ja ammatillisen keskiasteen opot koulutettiin kukin omilla kurs-seillaan. (ks. esim. Lairio & Nummenmaa 1992.) Opiskeluaikaisten yhteyksien puute tuli haittaamaan yhteistyötä eri opinto-ohjaajaryhmien välillä. Erillisyyttä korostavat asenteet siirtyivät työelämään ja järjestölliseen toimintaan.
Mutta selittävätkö koulutusrakenteet ja koulutuksen järjestäminen sen, että yhteiseen pro-fessionaaliseen järjestöön siirryttiin vasta lähellä vuosituhannen vaihdetta? Eivätkö kahden tai 1980-luvulla itse asiassa useammankin järjestön (ammatillisen keskiasteen opoilla oli myös omaa järjestötoimintaa) haitat olleet niin ilmeisiä, että yhteiseen järjestöön siirtymi-nen olisi ollut selviö? Tärkeimpänä yhdistymisen esteenä näyttäytyy lopulta peruskoulun opinto-ohjaajien ja keskiasteen, kirjoitusten perusteella lähinnä lukion, opettajien väliset ammatilliset eturistiriidat. Käytiin eri (opettaja)ryhmien välistä kilpailua uusista opinto-ohjauksen resursseista. Opinto-ohjaajien koulutus ja siitä saatu tutkinto takasivat pääsyn näihin tehtäviin. Koulutuksen ulkopuolelle jääneet ryhmät taas tultaisiin sulkemaan aukea-vista viroista ja tehtävistä. Kyseessä oli professionaalinen sulkeminen. Erikoiseksi tilanteen teki se, että kaikki osapuolet kuuluivat samaan ammattiliittoon, Opettajien Ammattijärjes-töön. Lukion opettajat korostivat lukion oppimisympäristön tuntemista, peruskoulun opin-to-ohjaajat taas ohjausalan asiantuntemusta. Kamppailua käytiin opettajaprofession sisällä, siten se ei voinut olla vaikuttamatta järjestölliseen yhteistyöhön.
Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa tilanne muuttui nopeasti. Koulutuspolitiikan muu-tokset 1980-luvun lopusta alkaen sekä taloudellinen ja yhteiskunnallinen lama aiheuttivat monenlaista turvattomuutta kouluissa ja sen työntekijäryhmissä. Uusliberalistinen koulu-tuspolitiikka korosti vapautta koulutuksellisen tasa-arvon kustannuksella. (ks. esim. Aho-nen 2003, LampiAho-nen 2003, Poropudas & VolaAho-nen 2003.) Peruskoulun opinto-ohjaajien ja lukion opettajien eturistiriidat alkoivat himmetä; keskiasteen opojen kouluttamisprojektin kiihkein vaihe oli jo ohi. Yhteiset edut alkoivat näyttäytyä keskinäistä kilpailua merkittä-vämmiltä. Koulutuksen rakenteet ja sisällöt olivat muuttumassa. Opinto-ohjauksen
voima-varoja pienennettiin kaikilla koulutusasteilla. Uhkakuvana oli jopa oppilaitosten ohjauspal-velujen alasajo. Uudessa tilanteessa ei enää valiteltu vaikeuksia myöskään yhdistymisen menettelytavoissa eikä henkilösuhteissa. Yhteinen uhka yhdisti eriseuraiset yhdistykset.
Opinto-ohjauksessa tapahtui 1990-luvulla paljon myös ammattialan sisäisiä muutoksia.
Peruskoulun ja lukion ohjaajien välinen polarisaatioasetelma helpottui, kun opinto-ohjaajien määrä lisääntyi ammatillisissa oppilaitoksissa, vasta-aloittaneissa ammattikor-keakouluissa ja yliopistoissakin. Ohjaus monitieteisenä tutkimusalana kaatoi raja-aitoja ja laajeni opinto-ohjauksen ulkopuolelle. Kansainväliset yhteydet lisääntyivät. Esille nousi ristiriita: kuinka kurottautua kansainväliseen yhteistyöhön, jos se ei onnistunut kansallisella tasollakaan? Unohtaa ei pidä opinto-ohjaajien sidosryhmien vaikutustakaan. Monet yhteis-työkumppanit olivat esittäneet opinto-ohjaajien järjestöjen yhdistymistä jo 1980-luvulla.
Uusi yhteinen yhdistys perustettiin syksyllä 1997 ja aloitti toimintansa vuoden 1998 alusta.
Vaikuttaa siltä, että tehtyyn ratkaisuun oltiin ja ollaan tyytyväisiä. Opo-lehdissä ei yhdisty-misen jälkeen ole ollut yhtään poikkipuolista kirjoitusta aiheesta, puhumattakaan että olisi ehdotettu paluuta erillisiin yhdistyksiin. 2000-luvulla puheenaiheeksi on noussut järjestön asema edunvalvojana. Mikä on Suomen opinto-ohjaajat ry:n rooli palkka- ja työehtoneu-votteluissa? Miten tiukasti järjestöä sitoo sen määrittely pedagogiseksi yhdistykseksi?
Suomen opinto-ohjaajat ry on koonnut siipiensä suojaan opinto-ohjaajia kaikilta koulu-tusasteilta ja -muodoista. Ohjausalan kehittyminen, laajentuminen, sen tiedeperustan laaje-neminen ja kansainväliset vaikutteet saattavat tulevaisuudessa muuttaa yhdistyksen luon-netta ohjausalan kattojärjestön suuntaan. Ehkä jo 2010-luvulla ammatinvalintapsykologit, terapeutit, aikuiskouluttajat, henkilöstöhallinnossa ym. tehtävissä toimivat ohjaajat kuulu-vat samaan järjestöön opinto-ohjaajien kanssa.