Koulu neuvottelujen kenttänä

Jokinen ja Saaristo (2002, 222-225) kuvaavat viime aikojen koulua neuvottelujen kenttänä.

He toteavat, että koulun arjessa käsitellään ympäröivän maailman tapahtumia. Siksi yhteis-kunnassa tapahtuvat muutokset näkyvät erityisen hyvin luokkahuoneissa. Tällaisia muutos-tilassa olevia ilmiöitä ovat yksilöllisyyden ja yhteisöllisten tai institutionaalisten vaatimus-ten väliset ristiriidat, sukupolvien välisvaatimus-ten suhteiden käymistila, sukupuoliroolien uudet suunnat ja rationalistisen maailmankuvan saamat haasteet.

Antikainen (1998, 195-197) näkee Jokisen ja Saariston (2002, 222-223) mukaan koulutuk-sen muuttuneen niin itsestään selväksi osaksi ihmisten arkipäivää, että se on vähitellen syömässä koulutuksen vetovoimaa. Ollaan tultu tilanteeseen, jossa varsinkin yleissivistävä koulutus on täysin arkipäiväistynyt. Samalla koulun ulkopuolinen kokemusmaailma on räjähdysmäisesti laajentunut. Media ja viihdekulttuuri ovat tulleet jokapäiväiseksi osaksi vapaa-aikaa. Koulun ja oppimisen paikka on tullut aiempaa epäselvemmäksi elämisen ko-konaisuudessa.

Varsinkin nykykoululaisten elämä sisältää useita oppilaitosten valintoja, itsensä etsimistä, omaan minään keskittymistä ja lukuisia vapaa-ajan harrastuksia. Hyvinvoinnin ja monien

koulutusvalintojen sukupolven odotettavissa oleva tulevaisuus ei kuitenkaan itsestään sel-västi lupaa edellisten sukupolvien tavoin, että kouluttautuminen johtaisi parempaan tule-vaisuuteen. Investoinnit koulutukseen saattavat jopa muuttua arvottomiksi vain tietynlaista osaamista ja suorittamista vaativassa yhteiskunnassa. Nykynuoret vaeltavat tilapäisyyden tiellä, tiellä jossa korkeinkaan koulutus ei suoraan takaa työpaikkaa. (Antikainen, Rinne &

Koski 2000, 295, 304 Jokisen & Saariston 2002, 223 mukaan.) Näin siitä huolimatta, että koulutusta ja tutkintoja edelleen arvostetaan ja ne yleensä takaavat korkeamman ansiota-son, paremman turvan työttömyyttä vastaan sekä mielekkäämpiä työn sisältöjä kuin koulut-tautumattomuus (Jokinen & Saaristo 2002, 223).

Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen ilmaston muutos näkyy erityisesti opettajan ja oppilaan välisen auktoriteettisuhteen purkautumisena sekä koulun ja työmarkkinoiden välisen vas-taavuuden löystymisenä. Kun lisäksi ammattisisältöjen nopeat vaihtelut ja kansainvälisty-vien työmarkkinoiden liike ovat tulleet koulun kannalta yhä vaikeammin ennakoitaviksi, ainakin osa koulun lumouksesta haihtuu. (Aittola, Jokinen & Laine 1991, 11-12 Jokisen &

Saariston 2002, 223-224 mukaan.) Edellisistä syistä johtuen nuoren ja koulun väliset suh-teet ovat muuttuneet. Peruskoulun ylimpien luokkien arkipäivää tutkinut Laine (2000, 13-35) toteaa Jokisen ja Saariston (2002, 224) mukaan opetus- ja kasvatustilanteiden muuttu-neen rajusti viimeisten vuosikymmenten aikana. Koulun rakenteista ja ihmissuhteista on tullut testattavia ja koeteltavia. Koulun arjesta neuvotellaan koko ajan. Näin etenkin nuor-ten ja opettajien kanssakäymisessä. Koulu instituutiona ja sääntöinä on jännitteisessä suh-teessa nuorten kouluun tuoman epävirallisen kulttuurin kanssa, kulttuurin joka korostaa henkilökohtaisuutta ja elämyksellisyyttä.

Jokinen (2001, 3-4) tiivistää Jokisen ja Saariston (2002, 224) mukaan, että sosiaalista tilaa rakennetaan koko ajan ja tätä tilan rakentamista voidaan kutsua neuvotteluksi. Siinä opetta-ja opetta-ja oppilaat määrittelevät keskinäisiä, usein sanattomia opetta-ja epävirallisia suhtautumis- opetta-ja käyttäytymistapojaan. Neuvotteluilla pyritään yhteisymmärrykseen työskentelyn tavoista ja päämääristä. Niiden avulla luodaan oppimisen kannalta suotuisa tunneilmasto ja pidetään yllä luokkaa yhteisönä. Vaikka neuvottelut ovat usein rutiininomaisia ja tilannekohtaisia, niissä kuitenkin luodaan pohjaa eri sukupolvien välisen vuorovaikutuksen onnistumiselle.

Luokkahuoneessa käytävät neuvottelut eivät ilmiönä rajaudu vain koulun seinien sisälle.

Jatkuva sopiminen kuvastaa laajemminkin kasvatuksen ja sukupolvien välisten suhteiden nykytilaa. (Jokinen & Saaristo 2002, 226.) Laine (1999, 117-119, 132) arvelee Jokisen ja Saariston (2002, 226) mukaan, että taustalta löytyvät ennen kaikkea yksilöllistyminen ja kansainvälistyminen, jotka ovat johtaneet perinteiden käymistilaan. Identiteetit ovat irtaan-tumassa vanhoista kiinnikkeistä.

Strauss (1978, 2-12, 245-260) pitää Jokisen ja Saariston (2002, 227) mukaan neuvottelua olennaisena osana kaikkea inhimillistä elämää. Me käymme kauppaa ja pyrimme saavut-tamaan yhteisymmärryksen arvoista, identiteeteistä ja sosiaalisesta järjestyksestä. Yksimie-lisyyttä niistä on kuitenkin vaikea saavuttaa, sillä se edellyttäisi vahvaa yhtenäiskulttuuria.

Siksi sopimuksia hiotaan jatkuvasti uusiksi.

Neuvottelun keskeisyys kasvatuksessa ja muissa vuorovaikutustilanteissa ilmentänee Joki-sen ja Saariston (2002, 227) mukaan myös siirtymää länsimaisessa aikakäsityksessä. He viittaavat Nowotnyyn (1994, 33-51), joka uskoo, että nykyhetken merkitys ihmisten elä-mässä on alkanut korostua. Tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että perinteitä ja mennyttä aikaa ei arvosteta yhtä paljon kuin aiemmin ja että tulevaisuutta pelätään, koska sen varaan rakentaminen on epävarmaa. Ihmiset elävät siten ikään kuin pidentyneessä nykyhetkessä.

Beck (1986) puhuu riskiyhteiskunnasta. Jokisen ja Saariston (2002, 202-203) mukaan Beckin ydinajatuksena on se, että ihmisen sosiaalistuminen yhteiskunnan jäseneksi toteu-tuu yhä kiihtyvämpänä yksilöllistymisenä. Kiristyvä kilpailu koulutus- ja työpaikoista, en-tistä vilkkaampi muuttoliike ja monipuolistuvat koulutusmahdollisuudet rapauttavat perin-teistä, perheen, suvun, naapuruston ja työyhteisön varaan rakentunutta yhteisöllisyyttä. Ih-miset voivat ja heidän on pakkokin valita entistä vapaammin elämäntapansa. Oma elämä tulee tärkeämmäksi ja oman elämän suunnittelun merkitys lisääntyy.

Toisaalta oma elämä ei ole puhtaasti oma asia. Elämä on elettävä lukuisten kansallisten ja globaaleiden tekijöiden sallimissa rajoissa. Jopa se, että ihmisiltä edellytetään enemmän aktiivisuutta elämänkaarensa muotoilussa, on osin heidän vaikutuspiirinsä ulottumattomis-sa. Elämä on sekä aktiivista ja yksilöllistä että ulkoisten pakkojen ohjaamaa. (Beck 1995, 10-14 Jokisen & Saariston 2002, 203 mukaan.)

Keskeinen osa riskiyhteiskunnan teoriaa on väite palkkatyön ajallisesta ja tilallisesta jous-tavoitumisesta. Elinikäiset ja varmat työpaikat uhkaavat kadota. Samoin käy pysyville am-matti-identiteeteille. Työpaikkoja saattoi olla monia ihmiselämän aikana myös teollisessa yhteiskunnassa, mutta eteneminen ammatillisella uralla oli usein suunnitelmallista ja tapah-tui samalla alalla. Nyt työuran ennakoiminen käy koko ajan vaikeammaksi. (Beck 1986, 115-160 Jokisen & Saariston 2002, 203 mukaan.)

Voidaan katsoa, että neuvottelun idea oli mukana jo peruskoulu-uudistuksessa, joka korosti tasa-arvon ja demokratian ihanteita. Koulun ja kasvatuksen avulla haluttiin luoda parempi yhteiskunta ja maailma. Oppilaat ja opiskelijat sekä vaativat että heitä kannustettiin osallis-tumaan koulun tavoitteiden suunnitteluun ja toteuttamiseen. Perustettiin oppilaskuntia, otettiin oppilaat mukaan päätöksentekoon ja politiikka tuli kouluihin. Neuvottelu oli sekä strategia että käytännön työväline koulun ja yhteiskunnan kehittämiseksi.

Opinto-ohjaajat olivat muutosagentteina ja jo perustehtävänsä perusteella omaksuneet neu-vottelevan työotteen alusta asti. Kuinka muuten saattoi ollakaan, käsitteliväthän he toisten ihmisten opiskeluun ja tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Opot olivat ”erilaisia opettajia”, joiden tehtävänä ei ollut perinteinen oman oppiaineen ja oppilaitten arviointi vaan opin-noissa tukeminen sekä jatko-opintoihin tai työelämään ohjaaminen. Näkökulmaero oli läh-tökohtaisesti suuri verrattuna useimpiin muihin koulun oppiaineisiin, joiden sisään raken-nettuna on vaatimus arvioinnista ja joiden sisällöllisenä perustana on tiedon jakaminen.

Ohjauksessa asiantuntija omassa asiassaan on oppilas tai opiskelija, muissa aineissa opetta-ja. Ohjaaja on oppilaan tukija ja yhteinen neuvottelu kuuluu perustyötapoihin. Vain luokka-tunteja pitävät opettajat ovat monesti joutuneet sopeutumaan neuvottelevaan koulukulttuu-riin ilman omaa pyrkimystään. Neuvotteluista on tullut selviytymiskeino, jolla koulun tie-dollisiin ja kasvatuksellisiin tavoitteisiin on voitu neuvottelujen jälkeen taas pyrkiä.

Neuvottelujen luonne on niin koulussa kuin muussa yhteiskunnassa muuttunut.

1970 - 1980 -lukujen tasa-arvon ja demokratian ihanteista on siirrytty kilpailevampaan kulttuuriin. Nyt yksilöt parantavat neuvotteluilla omia asemiaan. Neuvottelusta on tullut kilpailun väline. Kun aiempaan eetokseen kuului yhteisten etujen ajaminen ja pysyvien ratkaisujen etsiminen, nyt neuvottelut niin koulussa kuin muussa yhteiskunnassa joutuvat

käsittelemään vain välittömiä ratkaisuja vaativia ongelmia. Siksi samoista kysymyksistä neuvotellaan tuntitilanteissa yhä uudelleen ja uudelleen. Siksi työmarkkinaneuvotteluissa vastuuta ollaan siirtämässä yhä lähemmäksi yksittäistä työntekijää. Ongelmana on se, että kaikki yksilöt tai ryhmät eivät pysty ajamaan omia asioitaan yhtä hyvin. Syrjäytyneitä syn-tyy niin koulussa kuin koulun jälkeisen elämänhistorian aikana. Onkin ehkä parempi pu-hua, kuten jotkut jo esittävät, yhteiskunnan toiminnoista syrjäytetyistä.