1) Kaunokirjallisuus on eettisesti hyödyllistä, joko siksi, että sen avulla voidaan opettaa jo hyväksyttyjä eettisiä arvoja tai siksi, että sitä lukemalla
3.2. Onko teoksen etiikka tekijän etiikkaa?
Olen sitoutunut tutkimuksessani moniin etukäteisoletuksiin. Yhtenä tär-keimpänä käsiteltävän aiheen kannalta toimii ajatus siitä, että tekijän inten-tio on merkityksellisessä suhteessa teoksen merkitykseen. Tekijän inteninten-tiolla tarkoitan eräänlaista raja-arvoa, jota lukija teosta tulkitessaan pyrkii konst-ruoimaan etupäässä teoksen pohjalta, mutta tarvittaessa myös ulkokir-jallisesti tai tekijän muista teoksista käsin. Tekijän intention ja teoksen mer-kityksen jonkinasteinen yhteys on mielestäni kirjallisuuden avulla tapah-tuvan kommunikaation välttämätön perusta.41
Uskottavasti tekijän intention ja teoksen merkityksen yhteyttä on puolus-tanut muun muassa Peter Juhl teoksessaan Interpretation - An Essay in the Philosophy of Literary Criticism (1980). Tuon seuraavaksi esiin joitakin Juhlin kantansa tueksi esittämiä perusteluja.
Juhlin lähestymistapa on käsiteanalyyttinen, eli hän pyrkii paljastamaan, mitä todella tarkoitamme, kun käytämme käsitettä teoksen merkitys. Hänen analyysinsä kohdistuu sentyyppiseen teoksen tulkitsemiseen, jossa pyritään löytämään teokselle pätevä ja perusteltu tulkinta. Juhlin pyrkimys siis sisäl-tää käsityksen, jonka mukaan toiset tulkinnat teoksen merkityksestä ovat oi-keampia kuin toiset. Sellainen subjektiivinen suhtautuminen teoksen merki-tykseen, jonka mukaan teoksen merkitys on esimerkiksi sitä, miltä kustakin lukijasta sattuu tuntumaan, jää Juhlin analyysin ulkopuolelle.
Tekijän käsitteellä Juhl ei viittaa niin sanottuun implisiittiseen eli tekstin-sisäiseen tekijään, vaan todelliseen historialliseen tekijään. (Juhl 1980: 13.).
39 Teoksen luonteesta intentionaalisena toimintana myös Transformations in Personhood and Character after Theory 1-91 (Macdonald and Wihl 1994).
40 Alaluku 4.2 käsittelee tätä.
41Vastaavasti minkä tahansa ilmaisun merkityksen ja sen lausujan intention samastaminen on kyseisellä ilmaisutavalla kommunikoinnin välttämätön perusta.
Onkin arki-intuition vastaista ajatella, että lukija pohtisi esimerkiksi, mitä Tuntemattoman sotilaan sisäistekijä teoksellaan tarkoitti. Ylipäätään sisäis-tekijän käsite tuntuu ylimääräiseltä: sen avulla selitetyt tilanteet voitaisiin yhtä hyvin selittää tekijän asenteiden ja roolien kautta - ja yleensähän par-haana selityksenä pidetään mallia tai teoriaa, joka sisältää vähiten teoreet-tisia entiteettejä (Occamin partaveitsi).
Juhl pyrkii osoittamaan, että teoksen merkityksen ja tekijän intention välillä on looginen yhteys. Juhlin mukaan (1980: 12) väitteet, jotka koskevat teoksen merkitystä, ovat aina todellisuudessa väitteitä tekijän intentiosta.
Teoksen merkitystä koskeva väitelause on loogisesti analysoitavissa tekijän intentiota koskevaksi väitelauseeksi.
Tekijän intention yhteys teoksen merkitykseen näkyy Juhlin mukaan esi-merkiksi silloin, kun tulkitsemme jonkin teoksen kohdan alluusioksi toiseen teokseen. Tulkinnan pätevyys on nimittäin tällöin sidoksissa siihen, onko te-kijä tuntenut teoksen, johon väitetty alluusio kohdistuu. Tete-kijä ei luon-nollisestikaan voi viitata teokseen, jota ei ole tuntenut. Alluusiota ei voi myöskään tehdä teoksen kertoja, sillä kertoja ei voi tietää enempää kuin sen tekijä. (Juhl 1980: 58). Vastaavasti vetoaminen esimerkiksi tekstin kohe-renssiin on Juhlin mukaan vetoamista tekijän intentioon. Oletetaan esimer-kiksi, että pyrittäisiin puolustamaan tulkintaa, jonka mukaan runossa "Kissa on matolla / Kissa on hyvin lihava" sana "Kissa" viittaa molemmissa säkeissä samaan kissaan. Tulkinnan perustelu vetoamalla tekstin koherenssiin eli sii-hen, että runo on yhtenäisempi ja ymmärrettävämpi, jos sana "kissa" viittaa molemmissa säkeissä samaan kissaan, on mielekäs vain mikäli säkeet ovat saman ihmisen runoksi kirjoittamia. Apinan kirjoittamat tai täysin sattu-malta muodostuneet sanat eivät voi muodostaa kokonaisuutta, johon on mielekästä vedota. (Juhl 1980: 47, 82.) Asian voi ilmaista myös siten, että mikäli tulkitsija sanoo, "olisi outoa, että sana 'Kissa' viittaisi eri säkeissä eri kissaan", hän todellisuudessa tarkoittaa, että "olisi outoa, että tekijä olisi vii-tannut tässä yhteydessä eri Kissa-sanoilla eri kissoihin". Siinä, että sattumal-ta syntyneiden säkeiden "kissat" viitsattumal-taisivat eri kissoihin, ei sen sijaan ole mi-tään outoa.
Juhl tuo esiin myös E.D. Hirschin esittelemän jaon teoksen merkitykseen (meaning) ja sen merkityksellisyyteen (significance). Teoksen merkityksen muodostaa se, mitä teoksen tekijä on tarkoittanut käyttäessään tiettyä merk-kijonoa eli mitä kyseiset merkit esittävät (representoivat). Teoksen merki-tyksellisyys puolestaan tarkoittaa sen merkityksen ja esimerkiksi henkilön, käsityksen tai tilanteen välistä suhdetta. (Hirsch 1967: 8.) Hirschin jako paljastaa, että niihin perusteluihin, joiden avulla on vastustettu teoksen mer-kityksen sitomista tekijän intentioon, liittyy tiettyjä käsitteellisiä
sekaannuk-sia. Usein esimerkiksi sanotaan, että teoksen merkitys ei voi olla sidottu tekijän intentioon, koska tekijän intentio on muuttumaton, mutta teoksen merkitys usein muuttuu ajan myötä. Hirschin mukaan todellisuudessa käytämme muuttuvasta merkityksestä puhuessamme merkitys-sanaa sen merkityksellisyys-merkityksessä. Teoksen kulttuurinen merkityksellisyys tai esimerkiksi sen merkitys tekijälle itselleen voi muuttua ajan myötä. Sen mer-kitys voi muuttuneessa tilanteessa esimerkiksi tulla ajankohtaiseksi tai me-nettää puhuttelevuutensa kokonaan. Jotkin osat teoksen merkityksestä voi-vat eri tilanteissa nousta mielenkiintoisina esiin, vaikkei niitä ole aikaisem-min lainkaan huomioitu. Merkityksellisyyden muuttumisesta ei kuitenkaan seuraa merkityksen muuttumista. (Emt: 6-10.) Vastaavasti esimerkiksi lause
"vanhana elämä kääntyy taaksepäin" voi olla merkityksetön nuorelle miehel-le, mutta saattaa tulla merkitykselliseksi hänen tullessaan vanhaksi. Itse lau-seen merkitys on kuitenkin koko ajan muuttumaton eli se, mitä sen lausuja sillä tarkoitti. (Luonnollisesti myös väärin ymmärretyt lauseet voivat toimia merkityksellisinä.)
Juhlin ajattelua voidaan toki kritisoida. Esimerkiksi puhe siitä, mitä todella tarkoitamme, kun puhumme teoksen tulkinnasta, on tietyssä mielessä epä-määräistä. Kyse on yleisestä käsiteanalyysin ongelmasta. Mistä voimme tietää, mikä on jonkin käsitteen tyypillinen käyttötapa? Millä perusteella voidaan jotakin käsitteen käyttötapaa pitää arkiajattelun mukaisena?42 Peri-aatteessa käsitteen tavallisin käyttötapa voitaisiin paljastaa empiirisen tutki-muksen avulla - esimerkiksi kartoittamalla ihmisten tapaa käyttää käsitettä tulkita. Tällainen induktiivinen tarkastelu tuntuisi hieman oudolta tavalta lähestyä käsiteanalyysiä, joka yleensä mielletään nimenomaan ei-empii-riseksi tutkimukseksi. Itse näen käsiteanalyysin pikemminkin argumen-tointina kuin empiirisenä tai käsitteellisenä tutkimuksena. Voidaan nimit-täin ajatella, että käsiteanalyysin tekijä ikään kuin esittää lukijalleen kysy-myksen: "Käyttäisitkö sinä tätä käsitettä näin?" Mikäli lukija vastaa myön-tävästi, argumentointi jatkuu onnistuneesti eteenpäin; mikäli taas ei, käsite-analyysin tekijä ei onnistu vakuuttamaan lukijaansa.
Intention relevanssin kannalta tärkeä kysymys on vielä se, mitä inten-tiolla ylipäätään tarkoitetaan. Mikä on sen ontologia? Wittgenstein itse sanoi intentiosta seuraavasti (PG § 10143): sen sijaan, että ajateltaisiin prosessin tapahtuvan yksittäisessä henkilössä, meidän on katsottava intentioiden maisuja (expressions). Tarkoittaako ajatus sitä, että tekijän intentio on il-maistuna tekstissä? Tavallaan kyllä, mutta teksti on tällöin käsitettävä hyvin
42 Mielenkiintoista kyllä, esimerkiksi Wittgenstein lähti Filosofisissa tutkimuksissaan liikkeelle nimenomaan käsiteanalyysista, jonka lähtökohta oli a posteriori -tarkastelu.
43 PG = Philosophical Grammar
laajassa mielessä, ei pelkkänä sanojen tekstuaalisuutena vaan kirjallisten käytänteiden tekstuaalisuutena. Tätä mieltä ovat esimerkiksi Wolfgang Huemer ja Bernardt Harrison, jotka tulkitsevat Wittgensteinin intentio-käsitystä nimenomaan tämän myöhemmän filosofian valossa. (Huemer 2004: s. 7 ja Harrison 2004: s. 105.) Oikeat käytänteet hallitseva lukija näkee tekijän intention (yleensä) teosta lukemalla. Tekijän intention merkitys ei siis tarkoita sitä, että lukijan olisi jollakin mystisellä tavalla selvitettävä, mitä kirjailijan päässä liikkui kirjoittamisen aikana.
Kirjallisten käytänteiden painottaminen rajaa samalla pätevien tulkintojen määrää. Esimerkiksi Sonia Sedivy (2004: 165) argumentoi sen puolesta, että Wittgensteinin ajattelu asettuu niitä näkemyksiä vastaan, jotka hyväksyvät teoksesta rajattoman määrän tulkintoja.44
Esitän vielä tiivistetysti teoksen merkitykseen liittyvät etukäteisoletukseni eli sen, missä merkityksessä käytän käsitteitä teoksen merkitys ja teoksen tulkinta.
Teoksen merkitys muodostuu siitä, mitä teoksen todellinen historiallinen tekijä on pyrkinyt sillä ilmaisemaan. Merkitys on muuttumaton, mutta teok-sen merkityksellisyys voi jatkuvasti muuttua. Vaikka teokteok-sen merkitys on on-tologisesti yhtä kuin historiallisen tekijän intentio, epistemologisesti lukija ei voi täysin saavuttaa todellisen tekijän intentiota, vaan konstruoi teoksen, te-kijän tuotannon, teoksen julkaisuajankohdan sekä muiden tete-kijän inten-tiolle relevanttien tietojen avulla käsityksensä tekijän tarkoitteesta. Relevan-tit tiedot voivat olla sekä kirjallisuuden sisäisiä että niin sanotusti ulko-kirjallisia. Tekijän todellinen intentio toimii raja-arvona, jota lukijan konst-ruktio lähenee relevanttien tietojen lisääntyessä.
Tulkinnalla tarkoitan toimintaa, jossa pyritään selvittämään, mikä teoksen merkitys on. Toiset tulkinnat ovat pätevämpiä eli tekijän intention mukai-sempia kuin toiset. Tulkinta johtaa teoksen merkityksen ymmärtämiseen.
Teoksen merkitys voi kuitenkin avautua kirjalliset käytänteet hallitsevalle lu-kijalle oikein myös ilman tulkintaa. Kyseessä on tällöin merkityksen välitön näkeminen - juuri se, mihin eettisiä arvoja näyttävä pyrkiikin.
44 Sedivy asettuu vastustamaan myös Stanley Fishin tapaa tulkita Wittgensteinin intentiokäsitystä. Fishin mukaan teoksen merkitys on rajattu tulkitsijayhteisön konventioista käsin, mistä itse asiassa seuraa, että muuttamalla etukäteisoletuksia, voidaan teoksen merkitystä muuttaa loputtomiin. Wittgenstein sen sijaan painotti sitä (esimerkiksi teoksessaan Varmuudesta), että tietyt konventiot ovat fundamentaalisia ("fundamental practice"), sillä etukäteisoletusten on loputtava jossain pisteessä. (2004:
178.)
Etukäteisoletukseni perustuvat seuraaviin kahteen seikkaan: 1. Lähtökoh-tani on, että kaunokirjallisuus(kin) on ihmisten välistä kommunikaatiota.
Mielekkään kommunikaation edellytys on, että viestin lähettäjän tarkoitus otetaan huomioon. Mikään ei luonnollisesti estä, etteikö tekijä voisi tehdä tietoisesti monitulkintaista ja avointa teosta. 2. Wittgensteinin tapa puhua taiteesta viittaa siihen, että hän käsitti historiallisen tekijän merkitykselli-senä. Hänen aikanaan ei myöskään käytetty narratologista käsitteistöä tai eroteltu esimerkiksi runon puhujaa ja tekijää toisistaan.
Tutkimukseni tarkoituksena ei sinänsä ole esittää lopullisia väitteitä siitä, mikä on oikea ratkaisu kysymykseen tekijän intention merkityksestä. Jokai-sen tutkimukJokai-sen pohjalla on kuitenkin joitakin etukäteisoletuksia, jotka on syytä tuoda eksplisiittisesti esiin. Tällöin tutkimuksessa tehtyjen päätelmien soveltamiselle on annettu tietyt rajat.
Vaikka tekijän intentiota ei pidettäisikään relevanttina lopullisen tulkinnan kannalta, on silti täysin mahdollista tarkastella tekijän intentiota ja sen to-teutumista. Selvennän vielä luvun lopuksi, mitä tarkoitan kyseisellä väitteel-lä.
Teoksessa voidaan nähdä joko tekijän arvotus jotakin kohtaan tai siinä voi-daan nähdä jokin tietyn arvoisena. Mikäli teoksessa esimerkiksi kuvataan, miten sotilasjoukon johtaja pettää joukkonsa, voidaan joko nähdä, että tekijä on arvottanut kyseisen toiminnan eettisesti vääräksi tai siinä voidaan nähdä kyseisen toiminnan eettinen vääryys. Asian voisi ilmaista myös siten, että teoksessa voi näkyä joko tekijän intentio eli se, mihin tekijä on pyrkinyt, tai teos voidaan nähdä kyseisten intentioiden mukaisesti. Käytän ilmaisua "teki-jän arvotukset" viitatessani siihen, että teoksessa näkyy, mitä tekijä on arvot-tanut ja ilmaisua "teoksessa näkyvä arvo" viitatessani siihen, miten lukija nä-kee jotakin teoksessa esitettyä tietyn arvoisena. Jälkimmäinen tapaus toimii näyttämisen päämääränä: jos lukija näkee teoksessa esimerkiksi jonkin teon samanarvoisena, kuin tekijä on sen arvottanut, hän hyväksyy - ainakin het-kellisesti - kyseisen, tekijän ehdottaman arvon. Tekijän näyttämät arvot ja lukijan näkemät arvot eivät läheskään aina kohtaa, sillä lukija ei välttämättä näe teosta tekijän intentioiden mukaisesti.
Tekijän arvotusten näkeminen teoksessa ei siis ole riippuvaista teoksen arvojen ja tekijän intention väliseen suhteeseen liittyvistä kysymyksistä.
Vaikka hyväksyttäisiin kanta, jonka mukaan teoksen arvot eivät ole millään tavoin riippuvaisia tekijän intentiosta, näkyisivät tekijän arvotukset silti teoksessa. Mikäli näemme, että tekijä on arvottanut tietyllä lailla, on kysees-sä tosiasiallisen asiantilan eikä arvon näkeminen.