Itseironia Seamus Heaneyn runossa "Punishment"

Tekijän eettinen suhtautuminen runon puhujaan tai proosan kertojaan on luonnollisesti ratkaisevaa teoksen eettisen merkityksen kannalta. Usein sen suunta ei ole ollenkaan itsestään selvää. Näin esimerkiksi ne arvot, jotka nä-kyvät Seamus Heaneyn runossa "Punishment" (kokoelmasta North, 1975), paljastuvat lukijalle monitasoisina ja monitulkintaisina.

Runo "Punishment" sisältyy North-kokoelman ensimmäiseen osaan, jossa on rinnastettu Pohjois-Irlannin silloisen nykytilanteen ja viikinkiaikaisen Irlannin väkivaltaisuus ja yhteisöllinen ankaruus. Siteeraan runon kokonai-suudessaan.¹⁴⁰

I can feel the tug you were flaxen-haired, of the halter at the nape undernourished, and your

of her neck, the wind tar-black face was beautiful.

on her naked front. My poor scapegoat,

It blows her nipples I almost love you

to amber beads, but would have cast, I know, it shakes the frail rigging the stones of silence.

of her ribs. I am the artful voyeur

140Käsittelyssä paikoin käyttämäni runosta suomennetut sanat ovat peräisin Jyrki

Vainosen suomennoksesta, joka sisältyy kokoelmaan Ojanpiennarten kuningas (1995).

I can see her drowned of your brain's exposed body in the bog, and darkened combs the weighting stone, your muscles' webbing

the floating rods and boughs. and all your numbered bones:

Under which at first I who have stood dumb she was a barked sapling when your betraying sisters, that is dug up cauled in tar,

oak-bone, brain-firkin: wept by the railings,

her shaved head who would connive like a stubble of black corn, in civilized outrage her blindfold a soiled bandage, yet understand the exact her noose a ring and tribal, intimate revenge.

to store

the memories of love.

Little adulteress,

before they punished you

Tärkeimmät runossa näkyvät arvot kohdistuvat tekoihin. Runon käsittelemät teot voidaan jakaa seuraavasti:

1) Rikkomus yhteisön moraalisia normeja kohtaan. Runossa rinnastetaan kaksi eriaikaista tekoa: sekä viikinkiaikainen nainen että ne katoliset poh-joisirlantilaiset naiset, jotka seurustelivat brittisotilaiden kanssa (pohjois-irlantilaisiin naisiin viitataan puheella tervassa ja höyhenissä kieritetyistä pe-tollisista sisarista) ovat toiminnallaan rikkoneet yhteisönsä moraalinormeja.

2) Yhteisön normien rikkojan rankaisu. Viikinkiaikainen yhteisö on rankaissut avionrikkojaa kuolemantuomiolla; IRA on rankaissut petollisia naisia siten, että nämä kieritettiin tervassa ja höyhenissä, ajettiin kaljuiksi ja kahlittiin julkiselle paikalle.

3) Runon puhujan "vaikeneminen" eli passiivisuus suhteessa yhteisön kostoon. Runon puhuja kyllä ammentaisi julkisesta raivosta ("connive in civilized outrage"), mutta "ymmärtäisi kuitenkin yksityisen ankaran heimo-koston" ("yet understand the exact and tribal, intimate revenge") ja olisi heittänyt vaikenemisen kivet ("the stones of silence").

4) Runon puhujan vainajiin kohdistuva tarkkailu ja viehtymys. Runon puhuja käyttää suosta kaivettua ruumista kuvatessaan eroottissävytteistä ja hellittelevää sanastoa ja kuvastoa ("the wind on her naked front", "It blows her nipples to amber beads", "Little adulteress", "My poor scapegoat", "I almost love you").

Aloitan tarkastelun siitä, miten puhuja suhtautuu yhteisöllisten normien rikkomiseen. Koska itse teon eettistä arvoa koskevia kommentteja tai ar-vottavaa kieltä ei puhujan diskurssissa esiinny, on teon arvotusta etsittävä kyseisten tekojen tekijään kohdistuvasta arvotuksesta. Viikinkiaikaiselle nai-selle puhuja puhuu sinänsä myönteisesti: hän sanoo melkein rakastavansa tätä ja käyttää sellaisia ilmauksia kuin "little" ja "my poor". Puhujan myönteisyyden intentiona ei kuitenkaan välttämättä ole tekojen hyväk-synnän osoittaminen. Puheeseen liittyy nimittäin vahvasti eroottinen sävy ja siinä näkyy puhujan eräänlainen viehtymys vainajiin. "Viehtymystä" ja in-tiimiä suhdetta vainajaan korostaa puhuttelun preesens-muoto, joka kohdistaa puhuttelun ainakin osittain suosta kaivettuun ruumiiseen.¹⁴¹ Kaksijakoisen tunteen puhujan suhteesta yhteisöllisten normien rikko-miseen jättää myös se, että viikinkiaikaisesta naisesta puhuja käyttää sanaa

"scapegoat", joka viittaa selvästi syyttömyyteen, mutta pohjoisirlantilaisista sisarista selvästi negatiivista ja syyllistävää sanaa "betraying". Puhuja on selvästikin arvottanut tekoja vastakkaisilla tavoilla. Kaksijakoisuuden ehtona on se, että teot todella ovat runossa yhteismitallisia. Yhteismitallisuus on melko todennäköistä: puhuja käyttää sanaa "sisters", eivätkä "vaikenemisen kivien heittäminen" ja "mykkänä seisominen" olisi mielekkäässä suhteessa ilman yhteismitallisuutta. Entä miten puhuja suhtautuu yhteisön tekoon, normistonsa rikkojan rankaisuun? Puhuja tuo esiin, että hän ei olisi noussut yhteisön tekoja vastaan, vaan olisi seissyt mykkänä ja heittänyt vaikenemisen kivet. "Mykkänä seisominen" ei kuitenkaan vielä kerro mitään varmaa puhujan asenteesta, sillä kysymys voi olla joko siitä, että puhuja hyväksyy yh-teisön toiminnan tai siitä, että hän ei uskalla nousta yhteisöä vastaan, vaikka ei hyväksykään sen toimintaa. Paljastavampaa on hänen puheensa runon

141Vastaavanlainen suhde näkyy myös monissa muissa kokoelman niin sanotuissa suorunoissa - esimerkiksi "Bog Queen" -runossa puhuja on itse suohon upotettu ruumis.

viimeisessä säkeistössä, jossa hän kertoo kyllä ammentavansa julkisesta raivosta¹⁴², mutta ymmärtävänsä kuitenkin yksityisen ankaran heimokoston.

Blake Morrison (1982: 63 - 64) tulkitsee vaikeasti aukenevaa kohtaa siten, että Heaney kyllä tuntee sääliä brutaalien rangaistusten uhreja kohtaan, mutta sääli joutuu lopulta väistymään hänen rangaistuksen motiiveja kos-kevan ymmärryksensä tieltä. Myös Tony Curtis on samansuuntaisilla linjoilla: Heaneyn aikaisemmista teoksista välittynyt humanitaarinen pers-pektiivi on nyt poissa, ja "yksityinen, ankara heimokosto" on ymmärretty ja hyväksytty kontekstissaan, joka on tällä kertaa myös tekijän konteksti (Curtis 1985: 100).

Morrison viittaa myös siihen (1982: 64; Jones 1980: 109 - 110), että Heaney hyväksyy yhteisön koston (nimenomaan yhteisön sisällä), koska se on eräänlainen historiaan kuuluva välttämättömyys. Mikäli puhuja pitää yhteisön toimintaa välttämättömyyden sanelemana, puhujan hyväksyvä asenne ei ole oikeastaan luonteeltaan arvottava, sillä se kohdistuisi enem-mänkin tapahtumaan kuin tekoon.

"Punishmentin" tekijä arvottaa sitä, että yhteisön normeja on rikottu ja että yhteisö on rankaissut normeja rikkonutta sen mukaisesti, mikä on puhujan suhde omiin runossa esiintyviin tekoihinsa. Mikäli puhujan mykkänä sei-sominen on väärin hänen itsensä mielestä, kääntyy mykkänä seisomalla rankaisua kohtaan osoitettu arvotus päinvastaiseksi. Vastaavasti puhujan vii-kinkiaikaiseen naiseen kohdistuvan hyväksynnän laatu määräytyy sen perus-teella, mikä on puhujan suhde omaan "voyerismiinsa". Jotta puhuja voisi arvottaa omaa toimintaansa ja suhtautumistaan, on hänellä oltava riittävä etäisyys suhteessa näihin. Edna Langley (1985: 77) kommentoi “Punish-mentin” viimeisiä säkeistöjä seuraavasti: "This is all right if Heaney is merely being 'outrageously' honest about his own reactions, --."¹⁴³ Mikäli runon puhuja on tuonut esiin omia reaktioitaan, hän on ottanut erittelevän ja tut-kivan asenteen omaan toimintaansa. Puhujan runossa tapahtuvaa toimintaa ja arvottamista käsiteltäessä onkin otettava huomioon, tuoko hän tietoisesti esiin omat reaktionsa ja arvottaako hän näitä reaktioita myönteisesti tai kielteisesti.

"Punishmentissa" omien tuntemuksien ja toiminnan erittely on selkeästi näkyvissä: runon puhuja on tehnyt vastakkainasetteluja (eli erittelyjä) sen välillä, miten hän melkein rakastaa viikinkiajan "syntipukki parkaa"¹⁴⁴,

142Alkukielinen ilmaus "connive in civilized outrage" asettaa puhujan raivon

alempiarvoiseen valoon kuin suomennos: oksymoronin ensimmäinen sanan voi katsoa ironisoivan tai vähättelevän jälkimmäistä.

143Langley samastaa Heaneyn ja runon puhujan.

144Rakastaminen voisi liittyä myös pelkästään suosta löytyneeseen ruumiiseen, mutta

vaikka heittäisikin vaikenemisen kivet, sekä sen välille, miten hän ammentaa julkisesta "sivilisoituneesta" raivosta, mutta ymmärtää yksityisen heimokos-ton. Mikäli puhuja ei erittelisi asioita konjunktioiden "yet" ja "but" avulla, vaan rinnastaisi asiat joko konjunktiolla "and" tai pelkällä pilkulla, hänen suhteensa omaan toimintaansa tuntuisi vähemmän etäiseltä ja tarkkai-levalta. ¹⁴⁵

Puhujan etäisyyttä omiin reaktioihinsa korostaa myös ajallinen välimatka:

reaktioiden kuvaus ei runossa ole sen esiintuomista, miten puhuja toimii, vaan sen, miten hän on toiminut ("I who have stood") ja uskoo toimivansa tulevaisuudessa ("-- would connive --, yet understand. --; "-- but would have cast, I know -- "). "Punishmentin" puhujalla on siis kaikesta päätellen aina-kin mahdollisuus ottaa asenne omaa toimintaansa kohtaan. Esimerkiksi Blake Morrisonin mukaan (Morrison 1982: 64) "Punishment" onkin rohkeaa itseanalyysiä.

Se, että puhuja on kuvannut omaa toimintaansa kriittiseltä etäisyydeltä, ei vielä kerro mitään siihen kohdistuneen arvotuksen suunnasta. Kriittinen etäisyys on vasta arvottamisen edellytys. Arvotuksen kielteisyys tai myön-teisyys on pääteltävä puhujan diskurssiin mahdollisesti sisältyvistä vihjeistä.

Käsittelen aluksi puhujan suhtautumista omaan "vaikenemiseensa" ja sen jälkeen hänen suhtautumisestaan omaan "voyerismiinsa".

Puhuja antaa varsin vähän vihjeitä suhtautumisestaan siihen, että hän ei toimi yhteisön heimokostoa vastaan. Yhtenä vihjeenä puhujan suhtau-tumisesta omaan toimintaansa toimii se, että hänen diskurssinsa sisältää sananvalinnoissaan aavistuksellisen negatiivisen arvotuksen: puhuja seisoo mykkänä, mikä viittaa kyvyttömyyteen ja tahdottomuuteen toisin kuin esimerkiksi se, jos puhuja vaikenisi. Lisäksi ilmaus "cast the stones of silence" viittaa intertekstillään ("Let he who is without sin cast the first stone."¹⁴⁶) syyllisyyteen. Ensimmäisen kiven heittäjähän katsoisi olevansa synnitön, mutta kyseisellä teollaan itse asiassa asettuisi Jeesuksen opetusta vastaan ja osoittaisi oman kaksinaismoraalisuutensa. Voidaan siis sanoa, että "Punishmentin" puhuja ei ainakaan kiitä omia reaktioitaan.

Entä puhujan suhtautuminen siihen, että hän tarkkailee ja tuntee vieh-tymystä suosta nostettuihin vainajiin? Blake Morrisonin (1982: 62) mukaan Heaneyn (hän samastaa Heaneyn puhujaan) "lumoutuminen" suoihmisistä on epäpuhdasta, seksuaalista, nekrofiilistä ja suosta tulee rakkauden neitsytmaja, naispuolisista ruumiista tyydyttämättömiä morsiamia, jotka

syntipukki -sana kohdistaa verbiä siihen aikaan, jolloin nainen on toiminut syntipukkina.

145 Mutta-sana on rinnastuskonjunktio, mutta sisältää oletuksen odotuksenvastaisuudesta tai muusta vastakkaisuudesta.

146 Johanneksen evankeliumi 8:7.

makaavat odottamassa herättävää suudelmaa. Morrisonin tulkinta kuvaa puhujan toimintaa, mutta pitääkö se paikkaansa tämän lopullisten arvo-tusten osalta?

Kun tulkitaan "Punishmentin" lopullisia arvotuksia puhujan toimintaa kohtaan, ratkaisevat säkeistöt runossa ovat ne, joissa puhuja sanoo, että hän on kaikkien numeroitujen luittesi viekas tarkkailija. Sana viekas (artful) herättää kielteisiä konnotaatioita, joten jonkinlaista ironiaa puhuja omaan toimintaansa kohdistaa. Onko ironia riittävän voimakasta, on tulkin-nanvaraista: esimerkiksi Edna Langleyn (1985: 91) mielestä "Punishmentin"

viekasta tarkkailua koskeva säkeistö ei ole riittävän itsekriittinen, jotta kyseessä olisi Heaneyn sisäinen itsetutkiskelu.

Heaneyn runon etiikka jää siis osittain ambivalentiksi. Kaksijakoisuudesta ei silti seuraa, että runo jättäisi ottamatta eettisesti kantaa. Mikäli runo nostaa jonkin tai joitakin asiantiloja eettiseen tarkasteluun, mutta ei esitä lopullista asennettaan niitä kohtaan, se voi silti tuoda esiin arvonaan esi-merkiksi sen, että kyseistä asiantilaa kohtaan ei löydy yhtä ainoaa ja oikeaa arvotusta.