4. Eettisten arvojen ilmaiseminen kaunokirjallisuudessa
4.2 Arvojen näyttäminen
Esittelen tässä alaluvussa aluksi erilaisia eettisten arvojen näyttämisen tapo-ja tapo-ja niiden yleisiä edellytyksiä. Lisäksi tapo-jaottelen näyttämisen kohteet kol-meen eri luokkaan sen mukaan, minkä tasoisesta etiikasta kulloinkin puhu-taan. Luvun lopuksi esitän tiivistetyn näkemykseni siitä, miten eettisten ar-vojen näyttäminen kirjallisessa käytännössä tapahtuu.
Lähden liikkeelle hyvin luonnollisesta ajatuksesta: kaunokirjallisen teoksen kirjoittaminen on tekijän teko. Eettiset arvot näkyvät subjektin teoissa, joten analysoimalla sitä, millaisia tekoja tekijä voi tehdä, saadaan selville, millai-silla tavoilla arvoja teoksessa voi näyttää. Koska tekijä on teoksen hierarki-assa korkeimmalla tasolla, voidaan siis ajatella, että kirjailija on ikään kuin eettisessä vastuussa teoksensa jokaisesta suorasta tai epäsuorasta viestistä.
Ennen varsinaisten toimintatapojen erittelyä tuon lyhyesti esiin, mitä oike-astaan tarkoitan kirjailijan teolla. Mikä tahansa tekohan ei ole kirjallisen il-maisun kannalta relevantti. Tekijän viestien on oltava ymmärrettäviä, ja ne voivat olla sitä vain, jos hän toimii kirjallisten käytänteiden mukaisesti. Juuri tätä tarkoittaa luvussa 3.2 esitetty ajatus, että tekijän intentio on näkyvissä tekstissä. Tekijän tekojen analysointi on siis samalla kirjallisten toiminta-tapojen analysointia. Ajatus on selvästi sopusoinnussa Wittgensteinin niin sanotun yksityisen kielen kritiikin kanssa: Philosophische Untersuchungen -teoksessa hän argumentoi sen puolesta, että kieli (siis ilmaiseminen) ja ih-misen "mielen sisäiset seikat" eivät voi koskaan olla yksityisiä vaan vaativat toimiakseen aina yksilön ulkopuoleiset kriteerit: "Ein 'innerer Vorgang' bedarf äu erer Kriterien" (PU:580). Vastaavasti tekijä ei esimerkiksi voi itse päättää osoittavansa oikeina pitämiään tekoja käyttämällä niiden kuvauksis-sa poikkeavaa kirjasinta. Yksittäinen kirjailija voi toki luoda joitakin omia idiomaattisia käytänteitään, mutta niidenkin on tultava ymmärretyiksi jo olemassa olevien konventioiden tukemina.
En pyri erittelemään tekijän toimintaa tyhjentävästi - se tuskin olisi mah-dollistakaan - vaan olen valinnut käsiteltäviksi sellaisia tekoja, jotka tuovat valaisevasti esiin eri ilmaisumahdollisuuksia.
Ensimmäisenä, luvussa viisi, käsittelen eettisten arvojen näyttämistä sen kautta, millaiseksi tekijä on luonut teoksen maailman eli niiden asiantilojen
joukon, jotka teoksen perusteella vallitsevat.54 Tekijä pyrkii luonnollisesti luomaan teoksensa maailman sellaiseksi, että lukija näkee arvotetun kohteen halutunlaisena. Sen mahdollistaa käytänne, jonka mukaan lukijat suhtau-tuvat fiktiiviseen maailmaan ikään kuin reaalimaailmaan. Näyttämisen on-nistumisen edellytys on tällöin, että tekijän ja lukijoiden on nähtävä maailma saman eettisen järjestelmän kautta. Lukijan silmien eteen oikeastaan tuo-daan jotakin, jonka vastaanottaja jo itsekin olisi hyväksynyt, jos olisi nähnyt oikein. Tilannetta voi hyvin verrata Sokrateen Platonin dialogeissa käyt-tämään niin sanottuun kätilömenetelmään (maieutiikkaan), jossa keskuste-lukumppani saadaan tiedostamaan jo tietämiään asioita.
Luvussa kuusi tuon esiin, miten tekijä voi ilmaista arvojaan teoksen raken-teessa. Eettisesti ilmaisevan rakenteen käsittelyssä lähden liikkeelle Mihail Bahtinin lanseeraamista polyfoniasta ja dialogisuudesta.
Seitsemännessä luvussa erittelen arvottamista sellaisten kirjallisten käy-tänteiden kautta, jotka eivät liity teosten rakenteisiin tai niissä esitettyihin fiktiivisiin maailmoihin. Keskityn etiikan ilmaisemiseen kirjallisten laji-tyyppien ja intertekstuaalisuuden avulla - siihen, mihin lajityyppiin tekijä on kirjoittanut teoksensa ja miten hän on suhteuttanut teoksensa muihin teoksiin.
Tekijä on luonut kaikkien teoksessa esiintyvien henkilöiden puheet ja aja-tukset. Esimerkiksi hyväksymällä tai jättämällä hyväksymättä jonkun henki-lön, runon puhujan tai kertojan arvotuksen (äänen), hän voi näyttää samalla omaa eettistä arvoaan. Kyseistä tekoa tarkastelen luvussa kahdeksan.
Kaunokirjalliselle ilmaisulle tärkeä kielen taso sisältyy edellä esiteltyihin kirjailijan tekoihin. Kieli voi ensiksikin olla osa teoksen maailmaa. Esimer-kiksi Tuntemattoman sotilaan maailmassa vallitsee asiantila ”Antti Rokka puhuu Karjalan murretta” tai Seitsemän veljeksen maailmassa asiantila
”veljekset käyttävät yllättävän rikasta ja oppinutta kieltä ollakseen tavallisia talonpoikia”. Toiseksi voidaan ajatella, että kyse on teoksen rakenteesta:
esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan rakenteeseen kuuluu, että eri henkilöt käyttävät eri murteita. Kolmanneksi kieli voi olla kirjallisuuden lajin tun-nusmerkki. Neljänneksi jonkun henkilön - erityisesti kertojan tai runon puhujan - äänen hyväksyminen tai kieltäminen vaikuttaa siihen, miten tämän käyttämä arvottava kieli (esimerkiksi sananvalinnat ja kielikuvat) nä-kyy teoksen kokonaisarvoissa.
Kirjallisuudessa näytettävä etiikka voidaan jakaa kolmeen eri tasoon.
Näyttämisen kohteena voi toimia ensiksikin jokin teko, asiantila, luonteen-piirre tai muu arvotettava seikka, joka halutaan tuoda esiin eettisesti oikeana
54Käsittelen teoksen maailman käsitettä ja sen "perusteella" vallitsemista tarkemmin luvussa 2.1.
tai vääränä. Tällöin näyttämisen perustana toimii usein tekijän ja lukijan yhteinen eettinen käsitejärjestelmä. Toiseksi voidaan arvottaa tai esitellä yleistä eettistä käsitejärjestelmää - esimerkiksi näyttää, että seurausetiikka on oikeanlaista etiikkaa tai hyve-etiikka väärää. Toisin kuin ensin mainitussa tapauksessa, näyttäminen ei voi perustua yhdessä jaettuun käsitykseen siitä, mihin eettiset arvot perustuvat, vaan tekijän on käytettävä hyväkseen muita kirjallisia keinoja. Kolmantena on niin sanottu metaetiikan taso. Kirjalli-suuden avulla on mahdollista osoittaa, mille alueelle eettiset arvot metafyy-sisesti kuuluvat. Mikäli pitäydytään Wittgensteinin metafyysisissä käsityk-sissä, voidaan luvussa 1.2 käsiteltyä Georg Traklin runoutta pitää esimerk-kinä siitä, miten osoitetaan, ettei eettisistä arvoista voi puhua vaan niitä on näytettävä.
Esitän lopuksi tiivistetysti, miten arvojen näyttäminen tapahtuu kirjalli-sessa käytännössä. Tekijällä on jokin arvo eli hän arvottaa esimerkiksi jonkin asiantilan, teon tai arvotuksen tietyllä tavalla. Hän saattaa vaikkapa pitää yksinvaltaa eettisesti oikeana hallintojärjestelmänä. Kyseinen arvo motivoi tekijää toimimaan arvon mukaisella tavalla. Toiminta on tässä tapauksessa fiktiivisen kirjallisen teoksen kirjoittaminen. Hän pyrkii tuomaan arvotta-mansa asiantilan, teon tai arvotuksen teoksessaan esiin arvonsa mukaisena.
Esimerkkitapauksessa tekijä pyrkisi kirjoittamaan teoksen, jossa näkyisi siinä esitetyn yksinvallan erinomaisuus.
Teoksessa voi periaatteessa näkyä kahdentyyppisiä tekijän eettisiä arvo-tuksia. Toiset vallitsevat teoksen kohdeyhteisössä eli niiden lukijoiden kes-kuudessa, joille teos on suunnattu.55 Toiset taas eivät vallitse kyseisessä yhteisössä. Juuri niille arvoille, jotka mahdollisesti ovat lukijoille uusia, tekijä vaatii tunnustusta. Tekijän ehdottamat uudet arvot muodostavat teoksen olennaisen eettisen merkityksen. Vallitsevia arvoja tekijä voi pyrkiä vahvistamaan, tai hän voi käyttää niitä hyväkseen näyttäessään yhteisölle uusia arvotuksia. Esimerkiksi yksinvaltiuden erinomaisuudelle tunnustusta haluava tekijä, joka kohdistaisi teoksensa lukijoille, jotka uskovat demok-ratiaan ja oikeudenmukaisuuden eettiseen oikeuteen, voisi yrittää tehdä teoksesta sellaisen, että yksinvaltius näyttäisi oikeudenmukaiselta. Mikäli tekijä onnistuisi, lukijat näkisivät, että yksinvaltius(kin) on oikeuden-mukaista ja eettisesti hyväksyttävää.
Tuodakseen teoksessaan arvottamansa asiantilan esiin arvonsa mukaisena, tekijä käyttää apunaan kirjallisia, kirjallisessa käytännössä tunnettuja kon-ventionaalisia keinoja. Edellytyksenä näyttämisen onnistumiselle on, että
55 Tässä on yhteys Wayne C. Boothin ajatukseen siitä, että teoksen tekijä on olettanut jotkin arvot sellaisiksi, jotka lukijat hyväksyvät jo ennen lukemista (esim. Booth 1983:
141).
tekijä käyttää sellaisia kirjallisen käytännön keinoja, jotka kykenevät vaikut-tamaan niihin lukijoihin, joille teos on suunnattu. Tekijän käyttämien konventioiden ja kontekstien on oltava lukijoiden tiedossa. Näyttäminen vaatii onnistuakseen myös sitä, että tekijä hallitsee taiteellisten keinojen käy-tön. Mikäli tekijä käyttää taiteellisia keinoja huonosti, näyttäminen epäon-nistuu: joko siksi, että hän ei osaa käyttää kirjallisia konventioita riittävän hyvin, jotta onnistuisi välittämään haluamansa arvon, tai siksi, että huono osaaminen sinänsä suuntaa lukijan havainnon itseensä, pois arvoista. Arvo-jen näyttäminen voi epäonnistua myös siinä tapauksessa, että tekijä pyrkii näyttämään lukijoille uusia arvoja sellaisten arvojen avulla, joiden hän virheellisesti luulee kuuluvan lukijoiden arvomaailmaan. Mikäli tekijä esimerkiksi yrittää näyttää eläinten oikeuksia puolustavia arvoja länsimaisen demokratian avulla ja suuntaa teoksensa lukijoille, joiden arvomaailmaan länsimainen demokratia ei kuulu, halutun arvon näyttäminen saattaa hyvin-kin epäonnistua.
Näkeminen tapahtuu aina jonkin perspektiivin kautta. Mikäli näyttäminen onnistuu, käytäntöön kuuluvat kompetentit lukijat näkevät arvotettavan asian siitä perspektiivistä, josta se näyttää tekijän haluaman arvon mukai-selta. Teos voisi esimerkiksi pakottaa lukijan katsomaan sen tapahtumia sellaisen päähenkilön perspektiivistä, jonka elämälle yksinvalta tuo hyviä seurauksia. Päähenkilöön samastunut lukija näkisi yksinvallan erinomai-suuden.
Onnistuneesti näytetyt arvot nähdään välittömästi, ilman tulkintaa. Näke-minen on kokemuksellinen tila, joka sisältää usein emotionaalisia element-tejä. Emotionaalisuus vahvistaa nähtyjen arvojen kielteisyyttä tai myön-teisyyttä. Näkeminen saattaa olla hetkellistä: vaikka näyttäminen onnistuisi ja lukija näkisi itselleen uusia arvoja, hän voi heti näkemistapahtuman jälkeen palata vanhaan arvomaailmaansa.
Läheskään aina näytetty arvotus ei ole yksiselitteinen ja yksisuuntainen.
Usein tekijän arvotus näyttäytyy lukijalle ristiriitaisena tai epäselvänä. Kyse ei tällöin kuitenkaan ole siitä, että teos olisi eettisesti välinpitämätön. Tekijä on esimerkiksi saattanut pyrkiä näyttämään kyseessä olevan eettisen kysy-myksen tai tilanteen vaikeuden tai sen tärkeyden. Hän on saattanut myös arvottaa itse moniarvoisuutta myönteisesti.