Arvojen näyttäminen deontologian avulla

Täysin suora deontologisesti arvottaminen⁷⁹ teoksen maailman asiantilojen kautta vaatii sellaista kirjallista käytäntöä, jossa jokainen teoksessa esitetty teko on automaattisesti joko eettisesti tuomittava tai kiitettävä. Eettisen ar-von näyttäminen olisi tällöin vain esiin tuomista tiettyyn arvoon sidotussa käytänteessä. Jotkin kirjallisuuden lajit voivat lähetä tällaisia arvosidottuja käytänteitä. Esimerkiksi antiikin Kreikassa syntynyt enkomion, joka on proosa- tai runomuotoinen ihmisiin, tapahtumiin tai esineisiin kohdistuva ylistyspuhe⁸⁰ (Cuddon 1998: 258), on ollut laji, jonka konventioon kuuluu siinä esitetyn myönteinen arvotus. Vastaavanlaisia lajeja ovat olleet myös esimerkiksi olympialaisten voittajien kunniaksi esitetty epinikion - joita ovat kirjoittaneet Simonides, Pindaros sekä Bakkhylides - sekä panegyyrinen kirjallisuus, jota on käytetty esimerkiksi Rooman keisareiden ylistykseen (emt: 277, 632).

Vaikka edellä mainitut lajit ovatkin lajeina arvosidottuja, ei kuitenkaan ole aina varmaa, että niihin kirjoitetut teokset ovat arvotuksiltaan kiittäviä:

esimerkiksi voimakas liioittelu tai esitettävän kohteen selkeästi kielteisten ominaisuuksien esittely voi ironisoida kohteensa ja kääntää teoksen satii-riksi. Cuddon mainitsee Erasmuksen Tyhmyyden ylistyksen tällaisena teoksena (1998: 258). Lajin arvosidonnaisuus ei siis täysin kykene deter-minoimaan teoksen arvomerkityksiä.

Usein kirjallisuuden lajit ovat arvotuksiltaan vapaita: esimerkiksi nykyro-maaneissa ja -lyriikassa teoksen lopullista arvotusta ei ole lajinomaisesti määrätty. Arvotuksiltaan vapaissa lajeissa suora deontologinen arvottaminen vaatii suoraa arvottavaa kommenttia sellaiselta kertojalta tai teoksen henki-löltä, jota ei ole ironisoitu teoksen kokonaisuudessa.⁸¹

Suora arvottaminen on periaatteessa mahdollista myös joidenkin arvot-tavien kirjallisten konventioiden avulla. Tällaisia ovat muun muassa perin-teisen tarinan sankarihahmo ja tähän liittyvät tapahtumat. Nykyisin lukija ei voi kuitenkaan luottaa siihen, että sankarin teot ovat aina hyviä: mikäli tä-män toiminta osoitetaan jollakin tavalla moraalittomaksi, lukija lukee teok-sen ironisessa valossa - tai pitää päähenkilöä antisankarina.

79Suoralla deontologisella arvottamisella tarkoitan arvottamista, joka kohdistuu suoraan arvotettavaan ja jota ei enää perustella vetoamalla johonkin säännöstöön, auktoriteettiin tai toiseen arvoon.

80Pindaroksen, Miltonin, Drydenin, Grayn ja Wordsworthin oodit kuuluvat kyseiseen lajiin (Cuddon 1998: 258).

81 Käsittelen kyseisen kaltaista teoksen henkilöiden kautta arvottamista tutkielman kahdeksannessa luvussa.

Vaikka lajit ovat arvotuksista varsin vapaita, teoskokonaisuudet voivat olla etiikaltaan yhtenäisiä. Taustalla vaikuttaa tällöin yleensä jokin selkeä aate, kuten isänmaallisuus tai uskonnollisuus. Esimerkiksi suomalaisen kansallis-romantiikan (1800-luvun) hegeliläisiin vaatimuksiin kuului, että kirjallisuu-den piti tuoda esiin kansan parhaita piirteitä. Tästä seuraa, että sellaisten teosten kuin Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden lukija tietää jo etukä-teen sen henkilöiden tekevän eettisesti oikeita tekoja^82,83.

Aatteisiin sidottujen arvojen näyttäminen voi toimia kahdella tapaa. Mikäli lukijan ja tekijän arvopohja yhtyy jo ennen lukemista, voi kyseessä olla joko eräänlainen arvon vahvistaminen esimerkin tai esimerkkien avulla tai se, että näytetään tietynlaisten tekojen olevan aatteen mukaisia. Mikäli taas arvopohja ei ole yhteinen, saattaa lukija esimerkkien suostuttelemana arvot-taa itse aattetta myönteisesti. Edellytyksenä on luonnollisesti se, että hän pitää esimerkkejä uskottavina. Arvon näkeminen on molemmissa tapauk-sissa sidottu vahvasti teosten kontekstiin: lukijan on joko oltava osa sitä tai ainakin kyettävä lukemaan teos sen kautta. Juuri tästä syystä nykylukijan onkin vaikea enää nähdä voimakkaasti johonkin aatteeseen sidottuja arvoja siten, kuin ne on tarkoitettu nähtäviksi.

Edellä käsittelin sitä, missä tapauksissa on mahdollista arvottaa jokin seik-ka suoraan kirjallisten käytänteiden avulla. Huomattavasti joustavampaa on deontologinen arvottaminen sellaisten etiikoiden kautta, joissa kyllä arvo-tetaan itse tekoja, mutta arvottamisen pohjalla on jokin käsitys siitä, mihin tekojen oikeus perustuu. Eräs tällainen etiikka on niin sanottu luon-nonlakietiikka. Sen perusteella eettisesti oikeata on asioiden oikean järjestyksen tai luonteen mukaisuus. Mikäli tekijä haluaa esimerkiksi arvottaa luonnonlakietiikan avulla jonkin teon tai ihmisryhmän myön-teisesti, hänen täytyy ensin tietää, mikä on lukijayhteisön mielestä asioiden oikea järjestys tai luonne, ja kuvata sen jälkeen arvotettava lukijayhteisön käsitysten mukaisena. Vastaavasti kielteinen arvo syntyy kyseisten käsitysten vastaisuudesta. Nykylukijoille arvojen näyttäminen ei välttämättä onnistu luonnonlakietiikan kautta, varsinkin mikäli arvotettava arvotetaan fysikaa-lista maailmaa koskevien uskomusten mukaisuuden perusteella. Esimerkiksi tekijä, jonka tarkoitus olisi saada lukijansa näkemään miehet eettisesti naisia arvokkaampina, tuskin onnistuisi yrityksessään tuomalla esiin sen fysikaali-sen tosiseikan, että miehet ovat yleensä kooltaan suurempia kuin naiset.⁸⁴

82 Matti Klinge nimittää teosta "moraalitraktaatiksi, jossa jokainen runo tuo esiin jonkin keskeisen hyveen muunnelman” (Klinge 2004: 462).

83 Tästä voi seurata kiinnostavia ristiriitoja, joita käsittelen luvussa 10.2.

84Syynä tähän on osaltaan se, että tosiasiat halutaan erottaa arvoista, osaltaan se, että fyysistä kokoa ei useinkaan arvoteta eettisesti relevantiksi piirteeksi.

Tekijä voi kuitenkin käyttää luonnonlakietiikkaa hyväkseen myös vähemmän suorasukaisilla tavoilla. Mikäli hän esimerkiksi haluaisi näyttää teoksessaan rotusorron vääryyden, hän voisi tuoda esiin sen epäjohdonmukaisuuden.

Liittämällä toisiinsa epäoikeudenmukaisuuden ja epäjohdonmukaisuuden tekijä viime kädessä vetoaisi implisiittisesti käsitykseen jonkin asian oikeasta luonteesta, sillä epäjohdonmukaisuutta voidaan (kantilaisittain) pitää eet-tisesti tuomittavana, koska se on järjen eli todellisen ihmisluonnon vastaista.

Käsittelen luonnonlakietiikan kautta näyttämistä tarkemmin Aiskhyloksen Oresteia-trilogian yhteydessä luvussa 9.1

Kaunokirjallisuuden luonteeseen hyvin sopiva tapa arvottaa deonto-logisesti on vetoaminen niin sanottuun sopimusetiikkaan. Tunnetuin sopi-musetiikan edustaja on John Rawls, joka teoksessaan A Theory of Justice (1973) pyrkii luomaan periaatteet, joiden avulla yhteiskuntaan voitaisiin luoda oikeudenmukaiset säännöt. Rawlsin teoria on niin sanottu yhteiskun-tasopimusteoria: se keskittyy tilanteeseen, jossa eettisistä säännöistä sovi-taan. Tilannetta, jossa vapaat ja rationaaliset ihmiset, jotka ovat kiin-nostuneita omien etujensa ajamisesta, hyväksyvät oikeudenmukaiset (fair) säännöt, Rawls (1973: 11) kutsuu "alkuasemaksi" (original position). Alku-asemassa sovittujen sääntöjen oikeudenmukaisuuden takaa Rawlsin mukaan se, että kaikki osapuolet toimivat niin sanotun tietämättömyyden verhon alaisina. Tietämättömyyden verho tarkoittaa hypoteettista tilannetta, jossa henkilö ei sopiessaan tiedä tiettyjä partikulaareja tosiasioita, kuten esimer-kiksi paikkaansa yhteiskunnassa, sosiaaliluokkaansa, sosiaalista statustaan, omia luontaisia kykyjään tai oman yhteisönsä tilannetta ja asemaa (emt: 136 - 142). Oikeudenmukaisuus perustuu siis viime kädessä siihen, että luodaan yhteiskunta, jossa satunnaiset, tietoisten ihmisten valinnan ulkopuoliset te-kijät vaikuttavat mahdollisimman vähän siihen, kuinka hyvää elämää kukin sen jäsen voi elää.

Tietämättömyyden verho -ajatusta on sinänsä tematisoitu kirjallisuudessa runsaasti: muun muassa Mark Twainin romaani The Prince and the Pauper (Prinssi ja kerjäläispoika) (1882) on teos, joka on rakennettu tietämät-tömyyden verho -tyyppisen teeman varaan. Prinssissä ja kerjäläispojassa sen päähenkilöt vaihtavat tilapäisesti osiaan: prinssistä tulee kerjäläispoika ja päinvastoin. Roolinvaihdon kautta lukija näkee, miten suuri vaikutus satunnaisella tilanteella on ihmisen elämään. Oikeudenmukaisessa yhteis-kunnassa on otettava huomioon, ettei kukaan voi päättää, mihin tilanteeseen syntyy. Tematisointien avulla tapahtuva arvotus kohdistuu siis itse tietämät-tömyyden verho -ajatteluun ja sitä kautta sopimusetiikkaan.

Sopimusetiikan kautta voidaan näyttää arvoja myös suhteessa sekä teok-sessa esitettyihin tekoihin että lukijan omiin tekoihin ja arvoihin.

Näyttä-minen perustuu tällöin siihen, että fiktiivisen tekstin kautta voidaan lukija elävästi tutustuttaa sellaisiin tilanteisiin, jotka ovat tälle entuudestaan vieraita. Lukija ikään kuin pakotetaan arvioimaan eettisiä arvojaan uudesta tilanteesta käsin. Mikäli tekijä haluaa arvottaa kielteisesti teoksessa esittä-miään olosuhteita, on hänen luotava ne sellaisiksi, että tekstin henkilöihin ja tilanteisiin eläytyvä lukija ei haluaisi niiden vallitsevan reaalimaailmassa.

Tekijän tavoitteena siis on, että lukija näkee teoksen maailman olosuhteet kielteisinä. Seurauksena näkemisestä lukija saattaa muuttaa arvojaan ja toivoa, että yhteiskuntaan luotaisiin sääntöjä, jotka estävät teoksessa kuvattujen olosuhteiden syntymisen.

Näyttämisen onnistuminen edellyttää toisaalta sitä, että lukija ikään kuin ajattelee sopimuseettisesti, toisaalta sitä, että tekijä onnistuu luomaan fiktiivisen tekstin, joka saa lukijan eläytymään tekstin henkilöihin ja heidän olosuhteisiinsa. Kyseinen ajatus fiktion eettisen voiman liittymisestä siihen, miten niillä voidaan näyttää, millaista on olla jonkun asemassa, on yhtey-dessä sekä ensimmäisessä luvussa esittelemiini Palmerin ja Tilghmanin ajatuksiin että myös Martha Nussbaumin ajatukseen kirjallisuuden merki-tyksestä hänen kannattamalleen situaatioetiikalle.

Charles Dickensin romaanit Oliver Twist (1838) ja David Copperfield (1849-1950) ovat lähes paradigmaattisia sopimusetiikan avulla eettisiä arvoja näyttäviä teoksia. Sekä Oliver Twistissä että David Copperfieldissä tuodaan korostetusti esiin päähenkilöä ympäröivät olosuhteet ja niiden vaikutus tämän elämään. Molemmat teokset kertovat siitä, millaisten olosuhteiden vallitessa päähenkilö joutuu toimimaan - tätä kuvaa kiteyttävästi Oliver Twistin ensimmäisen luvun johdatus: "Treats of the Place where Oliver Twist was Born, and of the Circumstances attending his Birth" (Dickens 1985a: 45).

Ihmisen situaation sattumanvaraisuus näytetään teoksissa selkeästi. David Copperfieldissä (Dickens 1985b) päähenkilön tilanne olisi voinut olla kohta-laisen hyvä. Kuitenkin Davidin isä kuolee jo ennen lapsensa syntymää. Seu-rauksena on mahdollisten hyvien olosuhteiden huononeminen erityisesti ankaran isäpuolen herra Murdstonen muodossa. Entisestään olosuhteet pa-henevat Davidin joutuessa kokonaan orvoksi hänen äitinsä kuoltua. Oliver Twistissä situaation sattumanvaraisuus puolestaan näytetään aloittamalla kerronta päähenkilön syntymästä ja sen olosuhteista. Aloituksen avulla saadaan aikaan tunne siitä, miten ihminen ikään kuin syntyy valmiisiin olosuhteisiin. Lisäksi kertoja painottaa syntymätilanteen satunnaisuutta suo-raan diskurssissaan:

"What an excellent example of the power of dress young Oliver Twist was!

Wrapped in the blanket which had hitherto formed his only covering, he might have been the child of a nobleman or a beggar; - it would have been hard for the haughtiest stranger to have fixed his station in society. But now that he was enveloped in the old calico robes, which has grown yellow in the same service, he was badged and ticketed, and fell into his place at once - a parish child - the orphan of a workhouse - the humble half-starved drudge - to be cuffed and buffeted through the world, despised by all, and pitied by none." (Dickens 1985a: 47.)

Huonojen olosuhteiden epäoikeudenmukaisuutta painottaa se, että pää-henkilöt ovat syntymästään asti hyveellisiä ja myös pysyvät sellaisina ympä-ristöstä huolimatta. Olosuhteet eivät näin ollen ole vähimmässäkään määrin päähenkilöiden itsensä aiheuttamia.

Mikäli lukija näkee teokset tekijän haluamalla tavalla, hän haluaa, että reaalimaailmassa hyväksyttäisiin sääntöjä, jotka estävät kuvattujen epäoi-keudenmukaisuuksien toteutumisen. Hän saattaa esimerkiksi haluta, että orpojen asemaa parannetaan ja orpokotien toimintaa valvotaan tarkemmin.

Edellytyksenä on, että teos onnistuu ohjaamaan hänet huomaamaan, että kuka tahansa voi joutua kuvatun kaltaisiin olosuhteisiin. Samalla lukija saattaa nähdä tietämättömyyden verho -tyyppisen eettisen ajattelun tärkey-den ja muuttaa omaa yleistä käsitystään oikeutärkey-denmukaisuudesta.