Nuoret ympäristökansalaisina

Nuorten itsenäistä ympäristökansalaisuutta ei perinteisesti ole tunnistettu. Heidän ympäristökansalaisuutensa on perustunut siihen, että aikuiset sekä instituutiot kertovat nuorille ympäristöpolitiikasta. Näin nuoret ympäristökansalaisina eivät saa tasavertaista asemaa kanssaoppijana ja -toimijana ympäristöpolitiikan saralla. (Wood & Kallio 2019: 177.) Rokka (2011: 310) toteaa väitöskirjassaan peruskoulun opetussuunnitelmien kuvaavaan nuoria nimenomaan tulevaisuuden kansalaisena, eikä niinkään keskity nuoren sen hetkiseen kansalaisuuteen.

Koskisen (2010: 46) tekemässä väitöskirjan osatutkimuksessa selvisi, että pohjoiskarjalalaiset nuoret joko toimivat tai ovat valmiita toimimaan ympäristömyönteisesti.

Ympäristökansalaisuutta toteutetaan kuluttamiseen ja liikkumiseen liittyvillä asioilla. Juuri kulutus ja liikkuminen vaikuttamisen välineenä saattaa nuorten kohdalla liittyä siihen, että ne ovat jokapäiväisiä asioita. Ympäristökasvatuskurssin jälkeen pohjoiskarjalaiset nuoret muuttivat käytöstään nimenomaan juurikin liikkumisen ja kulutuksen alueilla. Saman toteaa myös Huoponen (2017: 74), sillä nuorten käsityksen ympäristökäyttäytymiseen liittyvistä tekijöistä olivat aluksi ylimalkaisia, mutta ne kehittyivät realistisiksi opetusintervention jälkeen. Tietoisuuden lisääntyessä myös todennäköisyys ympäristöystävällisempään käytökseen kasvaa, kuten Haanpää (2007: 480) toteaa. Myös mikromuovien osalta tietoisuus linkittyy siihen, että nuori uskoo omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa. Kun nuori ei tiedä mikromuovista ja sen vaikutuksista ympäristöön, ei hän myöskään usko omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa mikromuoviongelman edessä (Surakka 2019: 33-34).

Koskisen tutkimuksessa (2010) Joensuun lyseon lukiossa pidetty ympäristökasvatuskurssi oli osa Pohjois-Karjalan nuorten foorumia. 14 lukiolaistytön otos kertoo nuorten valmiudesta toimia ympäristökansalaisina. Koulu nähdään paikkana, jossa nuorten ympäristökansalaisuus muotoutuu, mutta sielläkin nuoret toimivat erillään muusta kansalaisyhteiskunnasta. Koulun lisäksi yhteiskunnassa tulisi olla tiloja, joissa kohtaisivat niin lapset, nuoret kuin aikuisetkin.

Vaikka nuoret toimivat ympäristökansalaisina koulussa, ei se riitä tekemään osallisuudesta vaikuttavaa, koska nuoret eivät pysty kehittämään kansalaisuuttaan vuorovaikutuksessa muiden ikäryhmien kanssa. (Koskinen 2010: 32-33, 60-61). Myös Wood & Kallio (2019: 177) toteavat, että koulutuksen ja julkisten ohjelmien kautta tehtävä nuorten osallistaminen ympäristötoimintaan on liian jäykkää, eikä luovaa kuten sen pitäisi olla. Toisessa tutkimuksessa nuorista yli 80 % oli sitä mieltä, että ympäristöasiat kuuluvat tavan kansalaisille,

eivätkä pelkästään päättäjille. Saman verran tutkimukseen osallistuneista nuorista koki myös omilla valinnoillaan olevan mahdollisuus vaikuttaa ympäristön tilaan. (Cantell & Larna 2006:

43.) Iällä ja koulutusvalinnoilla on kuitenkin merkitystä siinä, kuinka vahvana ympäristökansalaisia nuoret ovat. Ensinnäkin lukiossa vahva ympäristökansalaisuus on yleisempää kuin ammatillisessa oppilaitoksessa. Toisaalta myös yläkouluikäisten joukossa vahva ympäristökansalaisuus on harvinaisempaa kuin ylemmillä luokka-asteilla. (Kantele 2013: 60-61.)

Schindel Dimick (2015: 396-399) kokoaa tutkimuksessaan kolme askelta, joilla voidaan tukea nuorten kasvamista ympäristökansalaisuuteen. Hänen ympäristökansalaisuutensa tähtää niin sosiaaliseen kuin ympäristöön liittyvään oikeudenmukaisuuteen sekä sorron ja hallinnan järjestelmien vastustamiseen. Ensimmäinen askel kulkee nimellä tunnista ja arvioi (identify and critique). Sen onnistumiseksi nuoria tulee avustaa tunnistamaan ja kritisoimaan tämänhetkistä käsitystä ympäristöstä. Tällaisen kriittisen katselmuksen kautta nuoret oppivat, että heidän normatiiviset käsityksensä tuottavatkin oikeastaan ympäristölle negatiivisia vaikutuksia tai rajaavat jonkin ryhmän ulkopuolelle. Toinen askel on päätöksenteon konteksti (the context of decision-making). Nuoren tulee ymmärtää, että kaikki päätökset tehdään jossain asiayhteydessä, ja niihin vaikuttaa esimerkiksi taloudelliset tai rakenteelliset tekijät. Näiden yhteyksien ymmärtäminen auttaa käsittämään, että henkilökohtaisten ratkaisujen takana on rajoitteita. Kolmas askel on maailmanlaajuiset poliittiset yhteisöt (global political communities). Ympäristökansalainen pitää huolta, että päättäjät ovat vastuussa teoistaan ympäristön suhteen. Tähän ei kuitenkaan riitä toimiminen pelkästään paikallisella tasolla, vaan tulee muodostaa poliittisia ryhmiä, jotka yhdessä pystyvät vaikuttamaan myös globaalilla tasolla. Jotta tällaisia ryhmittymiä syntyy, tulee nuorten pystyä välittämään myös muista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistansa. Kolmannen askeleen, ja erityisesti ryhmittymien syntymiseen vaadittavan muista ihmisistä välittämisen, kohdalla on yhtymäkohtia Dobsonin ympäristökansalaisen hyveisiin. Dobson (2003: 132-133) näkee huolehtimisen ja välittämisen ympäristökansalaisuuden toissijaisena hyveenä jonka avulla mahdollistuu myös ensisijaisen hyveen, oikeudenmukaisuuden, tehokas toteutuminen.

Nuorten kasvamista ympäristökansalaisiksi voidaan tukea näillä keinon esimerkiksi ympäristökasvatuksella, jota voidaan toteuttaa kouluissa. Suomalaisissa kouluissa tämä ei jää pelkästään mahdollisuuden tasolle, sillä ympäristökasvatus on yksi opetuksen tavoitteista.

Opetussuunnitelmaa uudistettaessa kestävän kehityksen ja ympäristövastuun näkökulma

nousivat keskeisemmäksi osaksi peruskoulun arvopohjaa. (Aarnio-Linnavuori 2018: 28.) Ympäristövastuullisuutta toteutetaan perusopetuksen lisäksi myös toisen asteen oppilaitoksissa. Lukion opetussuunnitelman arvopohjassa mainitaan opetuksen tavoitteena, että ”Opiskelija ymmärtää oman toimintansa ja globaalin vastuun merkityksen luonnonvarojen kestävässä käytössä, ilmastonmuutoksen hillinnässä ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisessä.” (Lukion opetussuunnitelman perusteet 2015: 13). Myös kaikissa ammatillisissa perustutkinnoissakin on yhden osaamispisteen verran kestävän kehityksen edistämisen teemoja (Opetushallitus 2019). Siinä missä lukiossa opiskelevan nuoren koko opintopolkua tukee kestävän kehityksen teemat, ammatillisessa oppilaitoksessa kestävä kehitys on selvästi mukana vain yhden osaamispisteen kurssissa. Ympäristökansalaiseksi kasvaminen koulussa on aivan erilaista lukiossa ja ammatillisessa oppilaitoksessa ainakin opetussuunnitelman ja tutkintojen perusteiden perusteella. Pelkästään koulussa toteutettava ympäristökasvatus ei tee nuorista ympäristökansalaisia. Ympäristökansalaisuus syntyy Dobsonin (2003: 203) mukaan pikemminkin eletystä elämästä kuin koulun penkkien kuluttamisesta.

Ympäristötietoisuus ja ympäristön pitäminen tärkeänä arvona eivät välttämättä johda toimimiseen ympäristön hyväksi (ks. Pesonen 2008, Heiskanen 2011, Hiltunen 2017). Arvojen välisellä hierarkialla voidaan kuitenkin selvittää nuorten tärkeimmät arvot. Vertailemalla eri arvojen sijoituksia voidaan selvittää, millaisessa arvossa nuoret pitävät ympäristöä ja näin ollen myös millaisia ympäristökansalaisia he ovat. Ympäristön kunnioittaminen tuli vasta seitsemänneksi Nuorisobarometrin 2018 (Pekkarinen & Myllyniemi 2019: 87) arvojen tärkeysjärjestyksessä. Sen edelle, tärkeämmiksi arvoiksi, nousivat terveys, rauha, vapaus, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja kansallinen turvallisuus. Toisaalta kuitenkin 97 % piti ympäristö kunnioittamista joko hyvin tai melko tärkeänä. Tosielämän valintatilanteessa arvojen välinen suhde realisoituu. Nuorisobarometrin 2018 (Pekkarinen & Myllyniemi 2019: 87) mukaan vapaus on nuorille tärkeämpi arvo kuin ympäristön kunnioittaminen. Nuoren elämässä nämä kaksi arvoa voivat asettua vastakkain esimerkiksi paikasta toiseen liikkumista mietittäessä.

Oma auto tai mopo tuottaa toki päästöjä, mutta se antaa vapautta kulkea omien aikataulujen mukaisesti. Näin ollen, jos vapaus on tärkeämpi arvo kuin ympäristön kunnioittaminen, voi nuori valita liikkumistavakseen epäekologisen kulkupelin, ja perustella sitä itselleen sen suomalla vapaudella. Kuitenkin verrattuna aiempiin vuosiin, pitävät nuoret ympäristön kunnioittamista nykyään useammin tärkeänä arvona. Samanaikaisesti myös aineellisen

hyvinvoinnin arvon tärkeys on kasvanut, mikä saattaa olla ristiriidassa ympäristön kunnioittamisen kanssa. (Pekkarinen & Myllyniemi 2019: 89).

Nuoret eivät pysy ikuisesti nuorina, ja näin ollen heidänkin ympäristökansalaisuutensa muuttuu elämän aikana, kuten Åkerman (2014: 27) toteaa. Se, miten nuoret nyt ovat huolissaan ympäristön tilasta, ei välttämättä takaa sitä, että ympäristöarvot olisivat myös aikuisena tärkeitä (Piispa & Myllyniemi 2019: 66). Kuitenkin kuluttaminen vaikuttamisen välineenä näyttää pysyvän nuorten maailmankuvassa myös heidän aikuistuttuaan. Tämä näkyy esimerkiksi boikoteissa ja ”… nuorena omaksuttu poliittinen kuluttaminen säilyy nuorien ikäkohorteissa myös heidän aikuistuessaan ja vakiintuessaan.” (Harrinvirta 2019: 127). Näin ollen on oleellista tutkia nimenomaan nuorten ympäristökansalaisuutta, sillä sen avulla voimme aavistaa myös tulevaisuuden aikuisten kuluttamista.

3. KULUTUKSESTA