3. Fabian Societyn käsitys Euroopan jälleenrakennusohjelmasta
3.3 Neuvostoliiton talouspolitiikka puhututtaa
T.E.M. McKitterickin mukaan toisen maailmansodan päättymisen jälkeen monet Itä-Euroopan maat kärsivät samankaltaisista ongelmista. Ensinnäkin näiden maiden tuli selvitä välittömästä kulutushyödykkeiden puutteesta, joita ei kyetty tuottamaan kotimaassa ja toiseksi Saksan tilalle täytyi löytää uusia kauppakumppaneita. Lisäksi maiden täytyi valmistella pitkäntähtäimen tuotanto- ja kaupankäyntisuunnitelmat vakauttaakseen taloutensa, sekä ratkaista kaupunkien työttömyysongelmat järkyttävän alhaisen elintason nostamiseksi.
110 Mikardo 1948, pamfletin sisäsivu, 2.
111 Laybourn 1997, 148–150.
Yhdistyneiden kansakuntien avustus- ja jälleenrakennuselimen (UNRRA) toimittama hätäapu auttoi Romaniaa ja Bulgariaa lukuun ottamatta välittömään hätään, mutta sillä oli vain vähäinen merkitys pitkäntähtäimen suunnitelmille.112
Keski-Euroopan markkinat olivat McKitterickin mukaan sodan jälkeen suljettuina tai ainakin lähes suljettuina, eivätkä Itä-Euroopan markkinat kyenneet täyttämään useiden valtioiden vaatimia tarpeita, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Neuvostoliitto. Sotaa edeltävällä ajalla Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden välinen kauppa oli ollut varsin merkityksetöntä, mutta poliittiset muutokset poistivat useita kaupankäynnin esteitä, joten suurimmaksi kysymykseksi jäi kykenisikö Neuvostoliitto täyttämään Saksan jättämän kauppatyhjiön. Kesällä 1945 Neuvostoliitto oli miehittänyt lähes koko itäisen Euroopan ja sillä oli alueella myös korkea poliittinen vaikutusvalta, jonka se oli halukas säilyttämään. Neuvostoliiton asema itäisen Euroopan maihin oli monessa suhteessa erilainen kuin sotaa edeltävän Saksan, jossa maidenvälinen maataloustuotanto oli tasapainossa teollisuustuotannon kanssa. McKitterickin mukaan Neuvostoliitto ei kykene täysin täyttämään Itä-Euroopan maiden puutteita ja tästä syystä se ei pysty hallitsemaan kauppakumppaneidensa talouksia.113 Neuvostoliiton vaikutusvalta kauppakumppaneihinsa pelkällä kaupankäynnillä on vähäisempää verrattuna Yhdysvaltoihin. Neuvostoliitolla on kuitenkin vahva poliittinen vaikutusvalta itäisen Euroopan maista, josta se haluaa pitää kiinni ja jolla se pystyy korvaamaan puutteitaan taloudellisessa vaikutusvallassaan.
Neuvostoliiton Itä-Euroopan politiikan kehityspiirteet kolmena sodanjälkeisenä vuotena voidaan McKitterickin mielestä jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe käsittää syksyn 1945, jolloin Neuvostoliitto toimitti hätätoimenpiteenä rajattuja määriä ruokaa ja raaka-aineita vapautettuihin maihin, saaden vastavuoroisesti lupauksia tulevasta yhteistyöstä.
Tämän seurauksena Neuvostoliiton Itä-Euroopan politiikka kehittyi kohti kahdenkeskeisiä sopimuksia, joiden tarkoituksena oli alueen kehittäminen. Näihin sopimuksiin sisältyi esimerkiksi Unkarin ja Romanian tapauksessa useita kauaskantoisia toimenpiteitä, kuten yhteisjohtajuus tietyillä teollisuudenaloilla, jotka itse asiassa antavat Neuvostoliitolle hallitsevan aseman, sekä ulkomaankaupan kuin sisäisen talouspolitiikan suhteen. Bulgaria puolestaan selvisi sodasta varsin pienillä vahingoilla ja vuonna 1945 se oli lähes omavarainen
112 McKitterick 1948, 7–8.
113 McKitterick 1948, 8.
ruoantuotannon suhteen. Epäsuotuisaa maan taloudelle oli kuitenkin vientituotteiden yksipuolisuus, sillä sen ainoa varsinainen vientituote oli tupakka, joka kattoi esimerkiksi vuonna 1947 noin 80 % maan kokonaisviennistä. Bulgarian ja Neuvostoliiton kauppasopimus antaa Neuvostoliitolle täydellisen hallinnan Bulgarian ulkomaankaupasta, vaihtoehtoisten tupakkamarkkinoiden puutteesta johtuen, eikä tämä hallitseva asema ole sen jälkeen muuttunut.114
Toinen vaihe alkaa loppuvuodesta 1945 kestäen kesään 1947, jolloin maiden kehitys tapahtui aiemmin tehtyjen sopimusten mukaisesti. Suuria muutoksia Neuvostoliiton linjassa ei tapahtunut, ainoana hienoinen lievennys sotakorvausvaatimuksissa Unkarille ja Romanialle.
Itä-Euroopan maiden aloittamissa viisivuotissuunnitelmankaltaisissa pitkäntähtäimen jälleenrakennus- ja kehityssuunnitelmissa oli laaja-alaisesti huomioitava tulevaisuuden kaupankäynti Neuvostoliiton kanssa. Vaikka Neuvostoliitto vaati Itä-Euroopan maita käymään kauppaa kanssaan, on se silti kannustanut kauppasuhteiden laajentamiseen ympäri maailman, jotta nämä maat saisivat riittävästi tarvitsemiaan tuotteita, erityisesti koneita, joita Neuvostoliitto ei pysty tuottamaan tarpeeksi.115
McKitterickin puheissa on havaittavissa ristiriitaisuutta aiempiin toteamuksiin, joiden mukaan Neuvostoliitto ei kykene hallitsemaan kauppakumppaneidensa talouksia, vaikka hän kuitenkin toteaa Neuvostoliitolla olevan hallitseva asema esimerkiksi Unkarin ja Romanian ulkomaankaupassa ja talouspolitiikassa. Toisaalta Neuvostoliiton hallitseva asema suhteessa Unkariin ja Romaniaan perustuu ainakin osin maiden maksamiin sotakorvauksiin, eivätkä siten ole suoraan verrannollisia kaikkiin muihin Itä-Euroopan maihin.
Kolmas ja ratkaisevin vaihe alkoi heinäkuussa 1947, kun Neuvostoliitto ja Itä-Euroopan maat kieltäytyivät vastaanottamasta Marshall-apua. Kieltäytymistä seuranneet kuukaudet olivat intensiivisen toiminnan aikaa, niin talouden kuin politiikankin saralla. Neuvostoliitto alkoi laatia Itä-Euroopan maille uutta talousohjelmaa vastapainoksi Marshall-avulle ja hyvitykseksi kieltäytymistä seuranneista menetyksistä. Lisäksi uuden talousohjelman tuli sopia tiukempaan poliittiseen ohjelmaan ja Pariisin konferenssia seuranneiden kuukausien aikana Neuvostoliitto uudisti jokaisen Itä-Euroopan maan kanssa vuonna 1945 solmitut sopimukset. Neuvostoliitto
114 McKitterick 1948, 8–9, 14.
115 McKitterick 1948, 8–9, 15.
on myös kehottanut pienempiä maita solmimaan vastaavanlaisia sopimuksia keskenään, joiden myötä Itä-Eurooppa on Neuvostoliitto mukaan lukien tarkasti määritelty oma talousyksikkö. Uusien sopimusten myötä Neuvostoliiton entiset vihollismaat Unkari ja Romania integroituivat täysin osaksi Itä-Eurooppaa. Integraation tiivistymisestä kertoo McKitterickin mukaan Neuvostoliiton hyväksyntä jäljellä olevien sotakorvausten puolittamiseksi. Yhteistä näille kolmelle vaiheelle ja koko Neuvostoliiton talouspolitiikalle on sen läheinen suhde maan ulkopoliittisiin linjauksiin.116
Neuvostoliiton hallitsevasta asemasta huolimatta McKitterickin mielestä maan solmimat sopimukset ja sen laatimat suunnitelmat ovat aiheuttaneet useita väärinkäsityksiä, sillä niiden on oletettu tähtäävän ainoastaan Neuvostoliiton omien tarpeiden täyttämiseen. Hänen mukaan Neuvostoliitosta saadut tuotteet määrittelivät laajalti sen, mitkä suunnitelmat olivat mahdollisia, ja Itä-Euroopan maiden kannalta oli ainoastaan järkevää huomioida Neuvostoliiton tarpeet omia tulevaisuuden taloussuunnitelmia tehdessään. Lisäksi erityisesti myöhemmät sopimukset ovat osoittaneet harkituista suunnitelmista koskien työnjakoa, jotta Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton alueilla saavutettaisiin niin tasapainoiset taloudet kuin mahdollista. Kauppavolyymin kasvu niin Itä-Euroopan sisällä kuin muun maailmankin kanssa nostaa aluetta pikkuhiljaa kohti läntisten teollisuusmaiden tasoa.117
Ennen sotaa Itä-Euroopan maat olivat taloudellisesti alisteisia Saksalle ja tilanne johti myöhemmin myös poliittiseen alistumiseen. McKitterickin mukaan Saksan vaihtuminen tärkeimpänä kauppakumppanina Neuvostoliittoon vastaa joidenkin mukaan siirtymistä ojasta allikkoon, mutta hänen mielestään jo nähtyjen Neuvostoliitto-suhteiden perusteella on odotettavissa täysin erilainen lopputulos. Hänen mielestään Neuvostoliitto on se tehnyt parhaansa pitääkseen markkinat vakaina, vaikka puhtaasti taloudellisessa mielessä se ei aina ole ollut niin järkevää. Hän myöntää, että Neuvostoliiton politiikan taustalla on myös taloudellisia ja poliittisia vaikutteita, sillä se ei halua Itä-Euroopan maiden suuntautuvan yksinomaan länteen.118
116 McKitterick 1948, 9–10, 34.
117 McKitterick 1948, 16–17, 25.
118 McKitterick 1948, 34–35.
McKitterick kuvaa Itä-Eurooppaa kehittyväksi talousalueeksi, jossa Neuvostoliitto ja alueen pienemmät valtiot ovat tehneet talouspoliittisia ratkaisuja, jotka ovat olleet alueen kehityksen kannalta hyödyllisiä, vaikka niistä on saattanut olla haittaa maalle itselleen. Hän ei erittele, mitä nämä Neuvostoliiton paikoin jopa typerät taloudelliset ratkaisut ovat olleet, joten on mahdotonta arvioida, kuinka suuria uhrauksia Neuvostoliitto on tehnyt vahvistaakseen asemaansa Itä-Euroopassa. Neuvostoliiton toimissa itäisessä Euroopassa on kuitenkin paljon samankaltaisuutta, kuin Yhdysvaltojen jakamassa Marshall-avussa, joissa kumpikin pyrkii saavuttamaan vahvempaa poliittista asemaa Euroopassa talouspolitiikan avulla.
Neuvostoliiton ohjauksessa perustetusta Kommunististen ja työväenpuolueiden informaatiotoimistosta (Kominform) hän ei mainitse sanaakaan, vaikka sen katsotaan olevan Neuvostoliiton vastaus Marshall-avulle. Useat tutkimukset osoittavan sen valmistelun alkaneen vuoden 1946 alussa eli ennen George Marshallin puhetta Harvardin yliopistossa.
Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden välisistä, jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä laadituista kauppasuhteista ei vastaa tutkimuskirjallisuudessa annettua kuvaa. Kauppasuhteet kuvataan yksipuolisina ja Neuvostoliittoa hyödyttävinä. Neuvostoliiton Itä-Euroopan politiikankin katsotaan olevan turvallisuuspolitiikkaa, jossa se pyrkii luomaan suojavyöhykettä lännestä tulevan hyökkäyksen varalle, sekä poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen vaikutusvallan kasvattamista.119
McKitterickin mukaan on mahdollista, että Neuvostoliitto pyrkii talouspolitiikallaan luomaan Itä-Eurooppaan omavaraisuuteen kykenevän talousalueen. Näin ollen sen pienemmille maille esittämä vaatimus Marshall-avun hylkäämisestä oli varsin looginen, sillä se ei tahtonut näiden maiden teollisuutta rakennettavan ehdoilla, joihin sisältyisi riippuvuus lännestä saatavista tavarantoimituksista, jotka kuitenkin katkeaisivat välittömästi sodan syttyessä lännen kanssa.
Neuvostoliiton talouspolitiikka pohjautuu tämän tulkinnan mukaan pitkälti sen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, kuten esimerkiksi Saksalla vuosien 1935–1941 välisenä aikana.
Strategiset tosiasiat saavat kuitenkin tilanteen näyttämään päinvastaiselta. Mikäli Neuvostoliitto tavoittelisi taloudellista omavaraisuutta suoja-alueensa rajoissa, olisi sen järkevämpää keskittää teollisuus mahdollisimman kauas ensimmäisestä puolustuslinjastaan.
Siperia ja Ural vuoriston alue olisivat vähemmän haavoittuvaisia alueita, kuin Böömin alue, Unkari tai Itävallan itäosat. Omavaraisuuteen pyrkivä Neuvostoliitto olisi myös kieltäytynyt
119 Kramer 2014, 270–271, 278–279, 284.
kaupankäynnistä lännen kanssa, pois lukien sellaiset koneet ja kulutustavarat, joita ei ole riittävästi saatavilla Neuvostoliiton vaikutuspiiristä. Paikallisen tuotantotason noustessa riittävän korkealle tasolle tuottaakseen tarpeeksi koneita ja työkaluja, kaupankäynnin hiipuminen lännen kanssa on kuitenkin epätodennäköistä. Hänen mukaansa lännestä on saatavilla monia tuotteita, joita ei pystytä tuottamaan itäisessä Euroopassa, kuten kumia, juuttia, sekä tiettyjä öljyjä, joita on tuotava läntisten maiden alusmaista Etelä-Amerikasta ja Kauko-idästä.120 Spekulaatiot Neuvostoliiton pyrkimyksistä omavaraisuuteen johtuvan luultavasti maan harjoittamasta politiikasta ennen toista maailmansotaa. Neuvostoliitto kuitenkin kuvataan halukkaana käymään kauppaa lännen kanssa, ainakin tarvitsemiensa tuotteiden osalta, eikä se näin ollen vaikuta vihamieliseltä länsivaltoja kohtaan.
120 McKitterick 1948, 37–39.