Narratiiveja kaupungin tilallisuudesta

Aluksi on syytä selvittää, mitä narratiivisuudella ja narratiiveilla tarkoitetaan. Narratiivisuus näkyy tämän tutkielman viitekehyksessä käsityksinä tiedon ja tutkimusaineiston luonteesta. Käsitän narratiivit yksilöllisesti ja sosiaalisesti tuotetuiksi puhunnoiksi, joiden kautta jäsennetään ja merkityksellistetään ympäröivää maailmaa (Lehtonen 2000, 16). Niitä tarkastelemalla pyritään avaamaan tämän tutkielman tapahtumaketjua, Tampereen kaupungin keskusta-alueen elävöittämishanketta ja siihen suhtautumista.

Tällainen lähestymistapa onkin luontaista tutkimukselle, jossa tarkoituksena on pyrkiä ymmärtämään ihmisiä ja heidän toimintaansa (Heikkinen 2015, 149). Narratiivit huomioiva näkökulma antaa kirjoituksille vahvan kokemuksellisen ulottuvuuden. Toiseksi, koen verkon keskustelut ja mielipiteet myös vaihtoehtoisiksi narratiiveiksi (ks. emt. 155), joissa kaupunkitilaa tuotetaan lähtökohtaisesti erilaisista näkökulmista ja merkitysrakenteista käsin kuin viranomaisjulkaisuissa. Kolmanneksi, narratiivinen ajattelu näkyy tutkijan positiossani, sillä oma suhteeni paikkaan, aineistosta tekemäni tulkinnat ja valitsemani teoreettinen näkökulma vaikuttavat tutkimuksen suuntautumiseen. Nancy Zellerin (1995, 75) mukaan tutkimus onkin pikemmin tuote kuin tallenne. Tällä viitataan tutkijan tekemiin valintoihin ja tulkintoihin sekä siihen, että tutkimuksen taustalla on pikemminkin pyrkimys ymmärtää ja selittää tutkimuksen kohdetta kuin kuvailla sitä.

Lähestyn verkon kirjoituksia näkökulmasta, joka pyrkii tuomaan esiin tiedon relatiivisen ja kontekstuaalisen luonteen. Käsitän kirjoitukset tietyssä ajassa, paikassa ja sosiaalisessa tilassa syntyneiksi kuvauksiksi ympäröivästä maailmasta. Narratiiveja korostavalle lähestymistavalle olennaista on konstruktivismin perusajatus, jonka mukaan tieto rakentuu aiempien kokemusten ja merkitysrakenteiden pohjalta. Tieto

maailmasta ja itsestä voidaan nähdä kehittyvänä kertomuksena, jonka muoto ja merkitykset muuttavat muotoaan. (Heikkinen 2015, 156–159.) Näin ollen tämä tutkielma on osa kaupunkikehittämisen ja sosiaalisen tilantuottamisen laajaa kertomuslinjaa. Viranomaisjulkaisujen ja verkon narratiivien tulkinta on tuotettu omasta tutkijanpositiostani käsin, jolloin siihen vaikuttavat aiemmat käsitykset, lähestymistapa ja teoreettinen viitekehys. Samalla tutkimus tuottaa tietoa, jonka pohjalta kaupunkitilaa voidaan tarkastella uudesta näkökulmasta.

Tämän tutkielman näkökulmasta verkkoon jaetut merkitykset ovat käyttäjiensä tilallisen kokemusmaailman tuotoksia ja osa kielellisen tilantuottamisen jatkumoa – representaatioita kaupunkitilasta. Narratiivien kautta pyritään jäsentämään omia kokemuksia ja tapahtumia sekä tekemään niistä merkityksellisiä, ymmärrettäviä ja yhteisesti jaettuja muistoja (Syrjälä 2015, 262). Tähän prosessiin liittyy vahvasti erilaisten elämänkulkujen värittämiä näkemyksiä, mitkä perinteinen modernistinen objektiivisuuteen ja systemaattisuuteen tähtäävä tiedekäsitys voisi hylätä realistisen ja kartesiolaisen maailmankuvan ihanteiden perusteella. Tässä tutkielmassa olen kuitenkin kiinnostunut juuri yksilöiden kaupunkitiloihin liittämistä monikudelmaisista merkitysrakenteista. Sen sijaan, että etsisin universaaleja ja yleispäteviä

”suuria kertomuslinjoja”, kiinnostuksen kohteeksi valikoituu postmodernille tiedonkäsitykselle ominaiset relatiiviset ja kontekstuaaliset lähtökohdat, joissa korostuu tietämisen ajallinen, paikallinen ja sosiaalinen luonne (Heikkinen 2015, 158). Näiden suurten kertomuslinjojen sijaan huomio kiinnittyy tässä tutkielmassa kontekstisidonnaiseen kokemuksellisuuteen ja symbolisten kamppailuiden kautta tuotettuun sosiaaliseen kaupunkitilaan.

Lähestyn myös viranomaisjulkaisuja narratiivisesta lähtökohdasta käsin. Kaupunkisuunnittelun tutkimuksessa narratiivisuuden korostaminen on saanut jalansijaa ja ajoittain tutkimuksissa on puhuttu myös suunnittelun kerronnallisesta käänteestä (Cohen 2008, 111–115). Tällä tarkoitetaan narratiivisten elementtien upottamista kaupungin strategisiin linjauksiin ja kaavoitusasiakirjoihin. Narratiivisuuden tehtävänä on tällöin saada suunnitelmat kuulostamaan houkuttelevilta, liittää kaupungin yksittäisistä tiloista eheä kokonaisuus ja pyrkiä luomaan edukseen erottuva kaupunkikuva. Juuri omaleimaisuutta korostavien kuvausten tuottaminen on merkittävässä roolissa homogenisoituneiden kaupunkien kilpaillessa keskenään vetovoimaisuudesta. Narratiivisuus voidaan liittää myös laajempiin kysymyksiin, sillä myös kaupunkien brändäys ja median tapa esittää tietoa vaikuttaa paikan kokemiseen. (Ameel 2014.) Tämän tutkielman kehyksessä ei ole mielekästä lähteä tulkitsemaan syvällisemmin median ja brändäyksen vaikutusta käsityksiin ja esityksiin kaupunkitilasta, mutta toisaalta niiden vaikutus on syytä tunnistaa.

Kaupunkisuunnittelun yhdeksi merkittäväksi ongelmaksi on nähty kaupunkilaisten ja virallisten tahojen välisen vuoropuhelun vähäisyys ja kohtaamattomuus (Staffans 2004). Kyse on kansalaisten osallistumisväylien yksipuolisuudesta sekä siitä, että nykyisten suunnittelukenttää hallitsevat ne, jotka

osaavat suunnittelun kielen ja argumentaation (Karumaa 2013; Rannila & Loivaranta 2015, 804–805).

Rannila ja Loivaranta (2015, 805) huomauttavat artikkelissaan, ettei kyse ole kaikkien osallistumisen tärkeydestä, vaan siitä että kaikille halukkaille tulisi tarjota kanava, jossa tuoda näkemyksensä esiin. Heidän tulkintansa mukaan yksi vaihtoehtoinen kanava on tiedon suodattaminen dramaturgisten menetelmien kautta. Tässä tutkielmassa tällaiseksi vaihtoehtoiseksi kanavaksi on muodostunut verkkoympäristö, jonka kautta voidaan lähestyä kaupunkien tilallisuutta. Kuten dramaturgiassa myös verkon puhuntojen kohdalla tulkinta nousee ajoittain merkittävään rooliin.

Narratiivisia elementtejä sisältävään tutkimukseen liitetään usein huoli tutkimuksen luotettavuudesta, sillä perinteisesti tieteellisen tutkimuksen arviointimenetelminä käytetyt validiteetti ja reliabiliteetti menettävät narratiivisessa tutkimuksessa osittain merkityksensä. Kerronnallisen tutkimuksen erilaisista epistemologisista ja ontologisista lähtökohdista johtuen sen luotettavuutta ja laatua voidaankin varmistaa erilaisin validointiperiaattein. Tällaisina validointiperiaatteina voidaan pitää (1) historiallisen jatkuvuuden periaatetta, (2) refleksiivisyyden periaatetta, (3) dialektisuuden periaatetta, (4) toimivuuden periaatetta ja (5) havahduttavuuden periaatetta. (Heikkinen, Huttunen & Syrjälä 2007.)

Heikkisen, Huttusen ja Syrjän (2007) mukaan historiallisen jatkuvuuden periaatteella tarkoitetaan ajallisten ja paikallisten yhteyksien avaamista lukijalle. Esittelemällä tapauksen aika-tila–rajaukset sekä paikkakokemusten rakentumiseen vaikuttava paikallishistoria syntyy lukijalle kuva tutkimuksen kohteena olevan tapauksen kontekstista. Refleksiivisyyden periaate käsittää tutkijan omien ymmärtämisyhteyksien ja tutkimuksen viitekehyksen avointa tarkastelua. Tutkijan positio, suhde paikkaan ja tapaukseen sekä tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat muovaavat aina tutkimuksen suuntaa. Samalla kuitenkin tutkijan läheinen suhde voi auttaa tapauksen syvempään ymmärtämiseen. Dialektisuuden periaate kiinnittää huomion tutkimuksen tulkintojen dialogisuuteen ja dialektisuuteen; vuorovaikutukseen tutkittavan kohteen ja muun maailman kanssa sekä aineiston moniäänisyyden huomiontiin. Tutkimuksen lähtökohtia ja tuloksia onkin syytä peilata aiempiin tutkimuksiin sekä havainnoituun todellisuuteen. Toimivuuden periaate nostaa esiin tutkimuksen hyödyllisyyden ja käyttökelpoisuuden periaatteet, jotka tässä tutkielmassa liittyvät tavoitteeseen ymmärtää kaupunkitilaan liitettyjä merkityksiä sekä sen tuottamisen tapoja elävöittämishankkeen viitekehyksessä. Viides Heikkisen, Huttusen ja Syrjän (2007) jäsentämästä validointiperiaatteista on havahduttavuuden periaate. Sen taustalla on filosofi Martin Heideggerin ajatusten pohjalta johdettu ”hermeneuttinen ydin” (Bruner 1996, 6). Havahduttavuuden periaatteen mukaan tutkimuksen tavoitteena on havahduttaa lukijaa ja saada tämä ajattelemaan kaupunkien tilallisuutta uudesta näkökulmasta. Tässä tutkielmassa tällainen uudenlainen näkökulma pyritään tarjoamaan käsittelemällä kaupunkitilan moninaisia kerroksia ja keskittymällä verkkoympäristön kokemuksellisen tiedon hyödyntämiseen.

Tässä tutkielmassa narratiivisuus näkyy tiedon kokemuksellisuutta korostavana tutkimusotteena, johon sisältyy edellä käsittelemiäni oletuksia tiedon luonteesta. Sen lisäksi se näkyy analyysin kautta tuotettuina narratiivilinjoja. Ymmärtääkseen kertomusten syntymistä ja muovautumista on lisäksi ymmärrettävä sen taustalla vaikuttavaa tapahtumaketjua. Hänninen (2015, 169–170) näkee narratiivien perustana olevan aina joukko tapahtumia, jonka pohjalta syntyy yhteinen tarina. Nimitän tässä yhteydessä tarinaa narratiivilinjaksi, joka käsittää usean samankaltaisen narratiivin muodostaman kokonaisuuden. Tällaiset puhunnat käsittelevät tiettyä teemaa samasta näkökulmasta. Varsinaiset narratiivit näyttäytyvät erilaisina yksilöllisinä tapoina esittää näkemyksiä. Ne ovat siten erilaisten elämänkulkujen muovaamia, sosiaalisesti jaettuja representaatioita, joihin liittyy arvo- ja tunnelatauksia sekä merkityksenantoja. Yhtymäkohtien perusteella niistä voidaan johtaa samankaltaisia merkityksenantoja sisältäviä narratiivilinjoja. Tässä tutkielmassa narratiivien jäsentymiseen vaikuttaa olennaisesti (verkko)ympäristö, jossa niitä tuotetaan.

Narratiivien rakentumista voidaan kuvata Hännisen (2015, 169) tekemän jaottelun pohjalta tämän tutkielman viitekehyksessä seuraavasti:

Kuva 4 Narratiivien rakentuminen (Hänninen 2015, 169 pohjalta)

Narratiivinen tarkastelu näyttäytyy tässä tutkielmassa pyrkimyksenä selvittää sosiaalisen kaupunkitilan rakentumiseen vaikuttavia tekijöitä elävöittämishankkeen viitekehyksessä. Se auttaa ymmärtämän niitä monisyisiä kokemuksellisia, henkilökohtaisia ja sosiaalisesti tuotettuja merkityksiä, joiden kerroksista kaupunkitila rakentuu.