Kerroksia kaupunkitilassa : tapaustutkimus Tampereen keskusta-alueen tilankäytön narratiiveista

Kerroksia kaupunkitilassa

– Tapaustutkimus Tampereen keskusta-alueen tilankäytön narratiiveista

Samu Paananen 234695 Itä-Suomen yliopisto Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Maantieteen pro gradu -tutkielma Huhtikuu 2016

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO TUTKIMUSTIEDOTE

Tampereella on viime vuosien aikana toteutettu hankkeita ja tehty suunnitelmia, jotka tähtäävät kaupunkikeskustan viihtyisyyden ja vetovoiman lisäämiseen. Näistä toimista on puhuttu elävöittämisenä ja tapauksesta elävöittämishankkeena. Elävöittäminen materialisoitui kaupunkikuvaan ensi kerran kesäkuussa 2014 Hämeenkadun itäisen osan joukkoliikennekokeilun kautta ja toistamiseen heinäkuussa 2015 aloitetun samaisen alueen elävöittämiskokeilun myötä, herättäen runsaasti mielipiteitä. Tämän tutkielman tavoitteena on pureutua kyseisen tapauksen ympärillä käytyyn verkkokeskusteluun. Kaupunkilaisten erinäisillä verkkoalustoilla tuottamien puhuntojen kautta tarkastellaan sitä, millaisia tilallisia merkityksiä Tampereen ydinkeskustalle annetaan, ja miten kaupungin tilallisuus jäsentyy elävöittämisen aiheuttaman muutoksen yhteydessä. Tutkielman aineisto muodostuu kaupunkilaisten tuottaman verkkoaineiston lisäksi suunnitteluasiakirjoista, joiden kautta avautuu viranomaisnäkökulma elävöittämiseen. Luonteeltaan tutkielma on tapaustutkimus. Kaupunkitilaa ja sen tuottamista tarkastellaan Henri Lefebvren sosiaalisen tilantuottamisen teorian kautta.

Elävöittämishankkeen aiheuttamat konkreettiset ja abstraktit muutokset ovat saaneet kaupunkilaiset tarkastelemaan suhdettaan kaupunkitilaan ja sen merkityksellisiin paikkoihin. Keskustan tilallisuus näyttäytyy viiden teeman; liikkeen ja liikenteen, toiseuttamisen, tila-ajallisuuden, kaupunkitapahtumien sekä tehokkuuden ja kehityksen kautta. Teemojen sisällä merkityksenannot jäsentyvät elävöittämisen tavoitteita mukaileviin ja vaihtoehtoisiin narratiivilinjoihin. Suunnittelijoiden ja kaupunkilaisten näkemyksistä onkin löydettävissä sekä yhteisiä rajapintoja että eroavaisuuksia. Suunnitelmissa tuotetussa tulevaisuuden kaupunkikuvassa Tampereen ydinkeskusta on yhtenäinen kevyen liikenteen alue, jota määrittävät vetovoimaisuus, viihtyisyys, kaupallisuus ja edustuksellisuus. Kaupungin tilallisuus muodostuu moninaisista merkityksellisistä kerroksista ja tilantuottamisen tavoista, joiden välisistä neuvotteluista materialisoituu kaupunkitila. Näitä tilallisia neuvotteluita käydään kasvavissa määrin verkossa.

Tekijä: Samu Paananen Opiskelijanumero: 234695

Tutkimuksen nimi: Kerroksia kaupunkitilassa – tapaustutkimus Tampereen keskusta-alueen tilankäytön narratiiveista

Tiedekunta / oppiaine: Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta / maantiede Sivumäärä: 82

Aika: Huhtikuu 2016

Työn laatu: Pro gradu -tutkielma

Avainsanat: kaupunkitila, elävöittäminen, kaupunkisuunnittelu, Tampere

Sisällys

1 Johdanto ... 4

2 Tutkimuksen suuntaviivat ... 6

2.1 Tutkimukselliset lähtökohdat ja tavoitteet ... 6

2.2 Tapauksena Tampereen keskustan elävöittäminen ... 8

2.3 Hämeenkadun ja Keskustorin historiallinen kehys ... 11

3 Kaupungin monet kerrokset ... 15

3.1 Tilasta paikkoihin ... 15

3.2 Sosiaalisen tilantuottamisen kolme tasoa ... 16

3.3 Kaupungin tila ... 19

3.4 Kaupungin tahroja ... 21

3.5 Narratiiveja kaupungin tilallisuudesta ... 23

4 Aineisto ja menetelmät ... 27

4.1 Viranomaisaineisto ... 27

4.2 Verkkoaineisto ... 29

4.3 Menetelmänä sisällönanalyysi ... 32

5 Neuvotteluja kaupungin tilallisuudesta ... 34

5.1 Hämeenkatu liikkeen ja liikenteen tilana ... 34

5.2 Tahrana Keskustorilla: toiseuttaminen yhteisessä tilassa ... 40

5.3 Representaatioiden ajallinen kerrostuneisuus ... 45

5.4 Rajattu karnevalismi: kaupunki tapahtumien ja kontrollin tilana ... 49

5.5 Keskusta tehokkuuden ja kehityksen kenttänä ... 52

5.6 Viranomaisaineiston käsitteellistetty kaupunki ... 56

6 Johtopäätökset ... 64

6.1 Näkemyksiä: viisi näkökulmaa kaupunkitilaan ... 64

6.2 Näköaloja: kaupunkitilan tuottamisen tasot ... 68

7 Heijastuksia kaupungin kerroksista ... 71

Lähteet ... 74

1 Johdanto

”Hämeensilta on Hämeenkadun ydinkeskus, jonka kaarien ja patsaiden silhuetti on Tampereen käyntikortti, kuva, josta kaupunki tunnistetaan sen ulkopuolellakin. Se on myös koko kaupungin ydin, jossa ihmisten ja elämän virta risteytyy uomaansa kahlitun kosken virran kanssa. Se on merkityksellinen kohtaus, sillä näiden kahden virran voima on luonut Tampereen.” – Väinö Linna

Kirjailija Väinö Linnan kuvaus aikansa Tampereesta jäsentää tämän pro gradu -tutkielman luonnetta monin tavoin. Ensinnäkin se sijoittaa tapauksen tilalliseen kontekstiin, jossa Tammerkosken ylittävä Hämeensilta ja sen liikettä kosken molemmin puolin jatkava Hämeenkatu tuodaan kaupungin keskiöön. Kuvaus sisältää kuvailun lisäksi merkittävän oivalluksen kaupungin olemuksesta sosiaalisesti tuotettuna tilana ja erityispiirteensä omaavana paikkana – moninaisten virtojen risteyskohtana. Siinä missä Tammerkoski virtaa edelleen tuttua uomaansa, on kuitenkin ihmisten ja elämän virta etsiytynyt uusin uomiin ja muodostanut uusia merkityksellisiä kohtauksia ja kohtaamisen paikkoja. Kaupunkitila on näin jatkuvasti muutoksessa ja uudelleenmääriteltävissä.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Tampereen keskusta-alueeseen liitettyjä tilallisia puhuntoja elävöittämishankkeen viitekehyksessä. Tarkastellessani keskusta-aluetta on painopiste erityisesti ydinkeskustaan, Hämeenkatuun ja Keskustoriin liitetyissä merkityksenannoissa. Tampereen elävöittämishanke tapauksena edustaa suomalaisiinkin kaupunkeihin rantautunutta kaupunkikehittämisen trendiä, jossa pyrkimyksenä on kaupunkikeskustan elävöittäminen (ks. Vuoteenaho 2005). Tampereella elävöittämiseen tähtäävät toimet ovat olleet enenevissä määrin esillä 2010-luvulla ja elävöittämishanke materialisoitui kaupunkikuvaan kesäkuussa 2014, kun Hämeenkadulla aloitettiin joukkoliikennekokeilu.

Tämä synnytti suuret määrät keskustelua eri viestintäkanavissa, joista etenkin verkon virtuaaliset keskustelut nousevat runsaudessaan esiin. Elävöittämishankkeen hedelmällisyys on tutkimuksen näkökulmasta sen tuottamassa aineiston runsaudessa sekä sen roolissa muutoksen jäsentäjänä. Näistä verkossa tuotetuista kaupunkitilan merkityksenannoista ja niiden esittämistavoista olenkin ensisijaisesti kiinnostunut. Kaupunkilaisten tuottamien puhuntojen lisäksi erittelen Tampereen kaupungin suunnitelmissa esitettyjen strategisten linjausten sisältöjä. Tutkimuksen tavoitteena on näin ollen avata kaupunkilaisten tapoja arvottaa kaupunkien tilallisuutta sekä selvittää kaupunkitilalle suunnitelmissa annettuja merkityksiä. Huomio kiinnittyy kaupunkitilan tuottamisen erilaisiin tasoihin, niiden välisiin yhtymäpintoihin ja solmukohtiin.

Suhteeni Tampereeseen ja sen myötä tämän tutkielman tekoon on monivivahteinen. Lapsuus Tampereella, nuoruus läheisessä maalaiskunnassa ja paluumuutto aikuistumisen kynnyksellä takaisin Tampereelle ovat

luoneet merkityksellisen suhteen kaupunkiin. Nuorena Tampereelle saapuminen merkitsi siirtymistä maalta kaupunkiin. Tilaan, jossa monenkirjavat elämät risteytyvät ja synnyttävät kaupungin sykkeen. Paikkaan, joka on luovan tilankäytön näyttämö ja sen monet kohteet kuin suunniteltu nuorelle rullalautailijalle. Jälkikäteen ajateltuna juuri rullalauta on se väline, joka mahdollisti tilankäytön monien mahdollisuuksien pohtimisen.

Harrastustaustani onkin toiminut merkittävänä tätä tutkielmaa suuntaavana tekijänä. Asuminen Itä- Suomessa ja maantieteen laaja-alainen opiskelu ovat kuitenkin muuttaneet suhdettani Tampereeseen. Ne ovat mahdollistaneet etäisyyden ottamisen ja asioiden holistisen tarkastelun. Tällainen monitahoinen positio on mahdollistanut monipuolisen tarkastelun sekä auttanut ymmärtämään paikallisia erityispiirteitä ja niitä moninaisia merkitysrakenteita, jotka voisivat jäädä muutoin löytämättä. Tapaustutkimuksessa merkityksellistä onkin valita tapaus, joka kiinnostaa tutkijaa ja josta hänellä on mahdollisesti aiempaa omakohtaista tietämystä (Laine, Bamberg & Jokinen 2007, 26).

Tutkielman otsikko Kerroksia kaupunkitilassa kuvaa kaupunkitilan rakentumisen moninaisia tasoja ja ulottuvuuksia. Tämä näkyy työn teoreettisena viitekehyksenä sekä tavoitteena tuoda kaupunkilaisten kirjavat kokemukset ja merkitykset esiin kaupunkisuunnittelun hallitsevista rakenteista. Teoreettisen viitekehyksen keskiössä on Henri Lefebvren (1991) sosiaalisen tilantuottamisen teoria, jonka mukaan kaupunkitila rakentuu kolmen tilantuottamisen tason kautta. Kaupunki näyttäytyy monista lähtökohdista käytyjen tilallisten neuvottelujen areenana ja sosiaalisen toiminnan tuloksena. Työn teoreettisessa viitekehyksessä on pyritty erittelemään nykykaupunkien kehityksen suuntaa sekä tarjoamaan näkökulmia kaupunkien tilallisuuteen. Ne ovat välähdyksiä kaupunkitutkimuksen laajalta kentältä ja katsauksia kaupunkitilan kerroksiin. Hämeenkadun ja Keskustorin historiallisen tilankäytön yleispiirteiden esittelyn olen kokenut oleelliseksi tapauksen laajemman kontekstin ymmärtämiseksi.

Aineisto koostuu lukuisista verkossa käydyistä keskusteluista ja kommentoinneista sekä viranomaisjulkaisuiksi nimittämistäni Tampereen kaupungin strategisista suunnitteluasiakirjoista. Aineiston analyysi on suoritettu sisällönanalyysin kautta, mikä on mahdollistanut ajoittain rikkonaistenkin aineistojen systemaattisen ja kokonaisvaltaisen tarkastelun. Sisällönanalyysin avulla etsin kaupunkitilan puhuntojen, narratiivien, kautta annettuja merkityksiä kaupunkikeskustalle elävöittämishankkeen viitekehyksessä.

Analyysin tavoitteena on kiinnittää huomio kaupunkitilan kokemisen eroihin ja yhteneväisyyksiin – niiden välisiin solmukohtiin.

Kerroksia kaupunkitilassa on katsaus kaupungin kirjaviin tiloihin. Se on tapaustutkimus elävöittämisen trendien ja punatiilisen Tampereen kohtaamisesta. Samalla tutkielma on henkilökohtainen panostukseni kohti kestävämpää, viihtyisämpää ja avoimempaa kaupunkitilaa. Tutkielman tehtävänä onkin tarjota uusia näköaloja kaupungin tilallisuuteen ja avata näkökulmia elävöittämiskokeiluun vaihtelevaan vastaanottoon.

2 Tutkimuksen suuntaviivat

2.1 Tutkimukselliset lähtökohdat ja tavoitteet

Tutkielma ankkuroituu humanistisen maantieteen kenttään. Näin ollen kiinnitän huomioni tapoihin, joilla yksilöt antavat merkityksiä ympäröivälle maailmalle elämismaailmansa kautta. Mielenkiinto ei siis suuntaudu tilojen geometriseen luonteeseen tai niiden fyysiseen konkretiaan, vaan siihen monikudelmaiseen merkitysten verkostoon, joiden kautta kaupunkilaiset jäsentävät kaupungista Tampereen. Humanistisen maantieteen traditiolle onkin olennaista nostaa paikkoihin liitetyt merkitykset ja kokemukset vähintäänkin tilan fyysisen olemuksen rinnalle (Häkli 1999, 83). Humanistisen metodologian kehittäjiin kuuluva Yi-Fu Tuan (1977) korostaa ajattelussaan kokemuksellisuuden merkitystä paikkakokemusten avaamisessa. Tuanin ajatteluun pohjautuva fenomenologinen tieteenfilosofia toimii myös tämän tutkimuksen suunnannäyttäjänä. Tällöin huomio kiinnittyy kaupunkitilalle annettujen merkitysten sekä niiden esittämistapojen moninaisuuteen. Merkitykset eivät synny kuitenkaan tyhjiössä, vaan niiden muovautumista ohjailevat sosiaaliset vuorovaikutussuhteet ja tietty kulttuurinen konteksti (Haarni, Karvinen, Koskela & Tani 1997, 23). Tämän tutkimuksen sijoittuminen kulttuurimaantieteen kentälle mahdollistaa kaupunkien tarkastelun sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten toimintojen tilana, jossa erilaiset intressit ja merkitykset kohtaavat.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on avata kaupunkitilan merkityksenantoja kaupunkilaisten näkökulmasta Tampereen elävöittämishankkeen viitekehyksessä. Huomio keskittyy verkossa käytyihin keskusteluihin ja mielipideaineistoihin sekä valmiisiin viranomaisaineistoihin. Näissä esiintyviin merkityksenantoihin ja tapoihin esittää kaupunkitilaa pureudun sisällönanalyysin keinoin. Käsitän aineistoissa esitetyt näkemykset yksityisiksi ja julkisiksi puhunnoiksi - narratiiveiksi. Kaupunkilaisten puhunnoissa tieto, kokemukset ja tunteet limittyvät, mikä edellyttää aineiston kriittistä tulkintaa, mutta samalla mahdollistaa myös syvällisemmän sisällönanalyysin tuottamisen. Viranomaistahon julkiset puhunnat tähtäävät kaupungin tietynlaiseen kehittämiseen, mihin vaikuttavat erilaiset intressit, arvot, poliittisuus ja vallankäyttö (Jauhiainen 2002, 127.) Narratiivit jäsentyvät kaupunkilaisten ja viranomaisten esityksissä erilaisista lähtökohdista, mutta niiden molempien välineenä on teksti ja kieli, jonka kautta todellisuutta kuvataan ja tuotetaan (ks. Lappi 2007, 17–22). Lähtökohtaisesti verkkoaineiston puhunnat sekä kuvaavat suhtautumista käynnissä olevaan elävöittämishankkeeseen että nostavat esiin yleisiä kaupunkitilaan liitettyjä merkityksiä.

Tutkimuksen toisena tavoitteena on verrata näiden merkitysten ja viranomaisjulkaisujen sisältämien strategisten linjausten sisältöjä; etsiä niiden yhteisiä rajapintoja ja eroavaisuuksia. Tutkimusongelmaksi muodostuu näin ollen kysymys siitä, millaisista tekijöistä viihtyisä, elävä ja mieluisa kaupunki koetaan muodostuvan, ja toisaalta vastaavatko kaupunkisuunnittelun linjaukset kaupunkilaisten näkemyksiä.

Lähestyn aihetta kolmen tutkimuskysymyksen kautta. Ensinnäkin olen kiinnostunut verkkoympäristössä esiintyvistä kaupunkitilan puhunnoista, eli siitä mitä Tampereen kaupunkikeskustasta kirjoitetaan verkkoalustoilla. Kiinnitän tällöin huomion siihen, millaisten tilankäytön narratiivien kautta Keskustoria ja Hämeenkatua merkityksellistetään. Käsitän verkossa esiintyneet kaupunkilaisten merkityksenannot paitsi eräänlaisiksi verkon narratiiveiksi myös representaatioiksi kaupunkitilasta. Niiden kautta ihmiset merkityksellistävät maailmaa, tuottavat tilan symbolisia esityksiä ja jakavat nämä merkitykset muille (Lefebvre 1991). Verkon narratiivit näin ollen kuvaavat todellisuutta ja samalla myös tuottavat ja merkityksellistävät sitä. Puhuntoihin sisältyy yksilöllisiä rajanvetoja siitä, mihin huomio kiinnittyy ja mitkä asiat nähdään merkitseviksi (Riessmann 1993, 2). Näin ollen narratiivit huomioiva lähestymistapa tuo verkon teksteihin kokemuksellisen ulottuvuuden, mutta edellyttää samalla tarkkaa tulkintaa.

Toiseksi suuntaan huomion teemoihin, joiden kautta Tampereen keskusta-alueen tilallisuus jäsentyy elävöittämishankkeen viitekehyksessä. Temaattisen tarkastelun kautta pyrin luomaan kuvan keskustelun merkittävimmistä kohteista, eli siitä, mitkä teemat nousevat elävöittämishankkeen ympärillä käytyjen tilallisten neuvotteluiden keskiöön. Muodostan nämä teemat yksittäisten puhuntojen pohjalta, jolloin ne ovat tulkintojeni kautta syntyneitä kategorioita. Teemoja tarkasteltaessa on syytä huomioida, että ne kuvaavat tämän tapauksen viitekehyksessä esiintyneitä teemoja. Ne avaavat näin tilallisuutta kaupungin käsitteellisen muutoksen, elävöittämishankkeen yhteydessä. Näin ollen teemat kuvaavat elävöittämishankkeen herättämän keskustelun sisältöjä ja sitä, millaiset merkitykset ovat erityisesti esillä totuttujen tilojen muuttuessa.

Kolmanneksi suuntaan huomioni virallisten suunnitelmien kautta tuotettuun tilaan ja siihen, miten viranomaisaineistossa käsitteellistetty kaupunkitila kohtaa kaupunkilaisten näkemysten kanssa. Käsittelen aihetta Henri Lefebvren (1991) sosiaalisen tilantuottamisen näkökulmasta, jossa suunnittelijoiden tilantuottamisen lähtökohdat poikkeavat kaupunkilaisten tavasta osallistua kaupunkitilan tuottamiseen.

Mielenkiintoni kohdistuu tällöin siihen, löytyykö aineistosta virallisen suunnittelun kautta tuotetun tilan ja verkon puhuntojen välisiä yhtymäpintoja, vai näyttäytyykö elävöittämishanke vain ylhäältä annettuina irrallisina puitteina, joita kaupunkilaiset eivät koe omakseen.

Tutkimuskysymykset

1. Millaisten tilankäytön narratiivien kautta Keskustoria ja Hämeenkatua merkityksellistetään verkossa?

2. Millaisten teemojen kautta kaupunkitila jäsentyy elävöittämishankkeen yhteydessä?

3. Miten kansalaiskeskustelujen ja viranomaisjulkaisujen tilan puhunnat ja tilan tulkinnat kohtaavat?

2.2 Tapauksena Tampereen keskustan elävöittäminen

Tutkielma sijoittuu tapaustutkimuksen kentälle. Tapaustutkimusta ei tule käsittää menetelmänä, vaan tutkimuksellisena näkökulmana ja tapana jäsentää todellisuutta. Se on lähestymistapa, jolle on tyypillistä pyrkimys tutkittavan ilmiön kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen. Tapaustutkimukselle on olemassa lukuisia määritelmiä, mutta näille yhteistä on käsiteltävän aineiston muodostama yhtenäinen kokonaisuus, tapaus.

(Saarela-Kinnunen & Eskola 2015, 180–189.) Tapauksella tarkoitetaan usein tapahtumakulkua tai ilmiötä, josta tarkastellaan pientä joukkoa tapauksia tai vain yhtä tapausta (Laine, Bamberg & Jokinen 2007, 9).

Tapaus on aina tapaus jostakin. Tapaustutkimukseen liittyy menetelmällinen ja teoreettinen monipuolisuus;

sitä kuvaa teorian vahva osuus, tutkijan osallisuus, monimetodisuus sekä rakenteellisten ja historiallisten sidosten ymmärtäminen (Stoecker 1991, 108–109). Kullakin tapauksella on omat erityispiirteensä, mutta samalla niiden kautta voidaan pyrkiä ymmärtämään laajempien ilmiöiden merkitysrakenteita.

Tapaustutkimuksen tarkoitusperistä käsin on syytä keskittyä pikemminkin tapauksen ymmärtämiseen kuin sen yleistämiseen. Taustalla on epistemologinen kysymys siitä, mitä yhdestä tapauksesta voidaan oppia.

(Stake 2000, 236–238.)

Tutkittavaksi tapaukseksi rajautuu Tampereen kaupunkikeskustan elävöittämiseen tähtäävä hanke ja siihen liitettävissä olevat puhunnat, joilla tässä tutkielmassa tarkoitetaan verkossa käytyjä keskusteluita ja kommentointia sekä viranomaistahojen julkaisemia asiakirjoja. Tampereen elävöittämishanke on tapaus, jonka taustalla on tavoite elävästä ja elinvoimaisesta kaupunkikeskustasta. Sen voidaan nähdä edustavan nykyisen kaupunkikehityksen linjaa, jossa korostuvat imagotarkoituksessa tuotetut maisemat, yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyössä toteutetut kaupunkiuudistukset sekä pyrkimys kaupunkikulttuurin elävöittämiseen (Vuolteenaho 2005, 95). Samansuuntaisia keskustan elinvoimaan tähtääviä hankkeita on toteutettu myös muissa suomalaisissa kaupungeissa, kuten Oulussa ja Jyväskylässä. Kyse on samankaltaisista tavoista lähestyä ja kehittää jälkimoderneja kaupunkeja, mutta elävöittäminen tapahtuu kuitenkin aina jossakin tietyssä paikassa. Elävöittämispyrkimyksiä ohjailevat näin samankaltaiset lähtökohdat ja tavoitteet, mutta ne rakentuvat omista tilallisista erityispiirteistään käsin. Taustalla on tällöin kaupunkitilan rakentumista ohjaava kaupunkikeskustojen elävöittämisen trendi, jonka merkitysrakenteita pyrin ymmärtämään Tampereen keskusta-alueeseen liitettyjen käsitysten kautta.

Tämän tutkielman kohteena olevan tapauksen tilallinen rajaus on ollut haastavaa. Ensinnäkin siksi, että Tampereen kaupunkikeskustan käsitteellistämiseen osallistuvat yksilöt yli kuntarajojen. Toisena haasteena on ollut sovittaa elävöittämishankkeen koskettaman alueen laajuus ja moninaisuus yhteen tutkimuksellisesti kestävän kokonaisuuden ja kohtuullisen työmäärän kannalta. Päädyin rajaamaan

tapauksen Hämeenkadun ja Keskustorin ympäristöä käsitteleviin kirjoituksiin, jotka paitsi ovat teksteissä merkittävästi esillä, myös näyttäytyvät viranomaisjulkaisuissa elävöittämiskeskustelun ydinalueina.

Kuva 1 Hämeenkadun ja Keskustorin sijainti kaupungin keskiössä (Pohjakartat: Tampereen kartta- ja paikkatietopalvelu 2016).

Tilallinen rajaus perustuukin tekstien kohteeseen, ei niiden kohdistajaan. Tämä aiheuttaa myös kysymyksen siitä, kenellä kaikilla on oikeus osallistua kaupungin käsitteellistämiseen. Maankäyttö- ja rakennuslaissa (132/1999, 62§) oikeutta osallistua kaavoitukseen määritellään seuraavasti:

Kaavoitusmenettely tulee järjestää ja suunnittelun lähtökohdista, tavoitteista ja mahdollisista vaihtoehdoista kaavaa valmisteltaessa tiedottaa niin, että alueen maanomistajilla ja niillä, joiden asumiseen, työntekoon tai muihin oloihin kaava saattaa huomattavasti vaikuttaa, sekä viranomaisilla ja yhteisöillä, joiden toimialaa suunnittelussa käsitellään (osallinen), on mahdollisuus osallistua kaavan valmisteluun, arvioida kaavoituksen vaikutuksia ja lausua kirjallisesti tai suullisesti mielipiteensä asiasta.

Kaupungin teettämiin verkkokyselyihin voivat kuitenkin kontrollin puuttumisesta johtuen vastata myös ne, joita ei lainsäädännöllisesti osallisilla tarkoiteta. Verkkoympäristöissä kaupunkitilan puhunnat sijoittuvat lähtökohtaisesti verkkoalustoille, johon kaikilla on mahdollisuus osallistua. Verkkoympäristö näyttäytyy myös vaihtoehtona perinteiselle kaavoitukseen osallistumiselle. Rannila ja Loivaranta (2015) nostavatkin artikkelissaan Planning as dramaturgy esiin näkökulman, jonka mukaan kaikkien ei tarvitse osallistua, mutta halukkaille on tarjottava väyliä, joissa saada äänensä kuuluviin. Tässä tutkielmassa osallistumista ja osallisuutta ei tarkastella lainsäädännöllisestä näkökulmasta käsin, vaan jokainen tapauksen paikkaa käsittelevä teksti nähdään sisältävän kirjoittajansa henkilökohtaisen sidoksen paikkaan, ja kirjoittaja näin ollen osalliseksi kaupunkitilan tuottamiseen. Puhumalla kaupunkilaisista sisällytän käsitteen alle myös ne, jotka eivät ole kaupunkilaisia, tamperelaisia sanan virallisessa merkityksessä.

Ajallisesti tapaus nivoutuu nykyhetkeen ja sen alkusysäykseksi voidaan nähdä vuonna 2011 ensi kertaa hyväksytty Tampereen keskustan kehittämisohjelma sekä vuonna 2013 hyväksytyt Pormestariohjelma 2013–2016, Yhteinen Tampere – näköalojen kaupunki – kaupunkistrategia, Rosoisesti kaunista – kaupunkirakenne- ja ympäristösuunnitelma sekä Rock, rauta ja rakkaus –elinvoimasuunnitelma. Näiden suunnitelmien sisältämien linjausten kautta elävöittäminen on tullut näkyväksi osaksi kaupungin kehittämistä. Kaupunkilaisten keskustelun kohteeksi elävöittäminen tuli viimeistään aihetta käsittelevien uutisten kautta (esim. Tamperelainen 2013; Aamulehti 2013; Yle 2013) ja sen keskiössä ovat olleet 30.6.2014 alkanut Hämeenkadun itäpään joukkoliikennekokeilu (Tampereen kaupunki 2014) sekä 1.7.2015 aloitettu Hämeenkadun itäpään elävöittämiskokeilu (Tampereen kaupunki 2015a). Tapaus itsessään ei ole pysähtynyt, vaan jatkaa elämistään dynaamisen kaupunkitilan tavoin. Tutkimuksellisista syistä se on kuitenkin tarvinnut rajata mielekkääseen osaan, jotta tapauksen käsittely ylipäätään olisi mahdollista.

Tämän tutkielman tapaus on näin ollen ote nykykaupungin tilallisuudesta elävöittämishankkeen tuottaman muutoksen kehyksessä.

Kaupunkitila on moninaisten merkitysten ja risteävien sosiaalisten suhteiden verkosto. Tätä moninaista kudelmaa ymmärtääkseni olen pyrkinyt hyödyntämään verkkoympäristön erilaisia aineistoja ja tuomalla esiin erilaisia näkökulmia kaupunkitilaan. Tällaista toisiaan täydentävien kerrosten tarkastelua ja hyödyntämistä kutsutaan triangulaatioksi (Laine ym. 2007, 23). Aineistotriangulaatio ilmenee erilaisten verkkoalustojen hyödyntämisenä aineistonkeruussa, mitä kautta pyritään tuomaan mahdollisimman monenlaisia näkemyksiä esiin. Lefebvren (1991) sosiaalisen tilantuottamisen teoria taas mahdollistaa kaupunkitilan tuottamisen eri tasojen ja lähtökohtien käsittelyn. Kaupunkitilan itsessään avautuu monien teoreettisten näkökulmien kautta, mikä näkyy tutkielman teoriaosuudessa katsauksena kaupunkitilan ulottuvuuksiin.

Tämän tutkielman tapauksena on Tampereen ydinkeskusta paikkana, johon elävöittämishanke kohdentuu, sekä siihen liitetyt käsitykset ja merkitykset. Tavoitteena on pyrkiä ymmärtämään kyseisen tapauksen kautta kaupunkitilaan liitettyjen kuvauksien ja esityksien, representaatioiden luonnetta sekä niiden sisältöjä elävöittämisdiskurssin viitekehyksestä. Staken (1995, 4) mukaan tapaustutkimuksen päämääränä on lisätä ymmärrystä tapauksesta ja sen kulkua ohjanneista olosuhteista. Tässä tutkielmassa tämä näkyy tavoitteena ymmärtää kaupunkitilan tuottamiseen vaikuttavia tekijöitä ja avata syitä vaihtelevaan suhtautumiseen elävöittämiskokeiluun. Näin tutkielman tehtävänä on antaa näkökulmia kaupunkitilan muutoksen jäsentämiseen. Tapauksen kautta voidaankin ymmärtää ilmiön laajempaa kokonaiskuvaa, jonka teemoja ja uusia tarkastelukulmia tuodaan tulkintojen kautta esiin (Leino 2007, 214).

2.3 Hämeenkadun ja Keskustorin historiallinen kehys

Tampereen kaupungin kehitys ei ole tapahtunut omassa eriytyneessä tilallisessa tyhjiössään, vaan nykyinen kaupunki on monien asioiden summa. Kaupunkikehitystä tarkastellessa tulee huomioida paikan historiallinen kerrostuneisuus; sen ajassa ja tilassa vallinneet arvot, käsitykset ja normisto. Tampereen kaupunkikuva on muuttunut vuosikymmenten aikana, mutta osa mennyttä on yhä kaupungissa läsnä.

Historiallisen ajan henki konkretisoituu vaikkapa Finlaysonin tehdasalueen käytön jatkumossa. Historiallisen kerrostuneisuuden ymmärtäminen on oleellista myös Hämeenkadun ja Keskustorin ympäristöä tutkittaessa. Niiden historialliset käytänteet ovat ohjanneet ja rajoittaneet sitä, millainen tila on nykypäivänä.

Hämeenkatu ja sen varrella sijaitseva Keskustori linjattiin jo vuonna 1779 vahvistettuun Tampereen kaupungin asemakaavaan. Silloinen Hämeenkatu käsitti ainoastaan poikkikadun Tammerkosken länsipuolella. Pääkatuna toimi vielä tuolloin samansuuntainen Kauppakatu. Keskustori, silloinen Kauppatori, muodosti kaupungin keskiön, jonka sijainti määräytyi muun kaupungin tavoin lähinnä luonnonmaantieteellisten tekijöiden ohjaamana. Kaupunki kehittyi tasaiselle maa-alalle harjumuodostelmien väliin, vapaana virtaavan Tammerkosken länsirannalla. (Alhonen ym. 1988.)

Hämeenkadun muuntuminen kaupungin pääväyläksi tapahtui hitaasti ja osin vahingossa. Historioitsija Viljo Rasila (1984, 716) on kuvannut Hämeenkadun luonteen muutosta seuraavasti:

Jälkeenpäin ajatellen on tietenkin helppo todeta, että Hämeenkadusta täytyi joskus tulla Tampereen valtaväylä, mutta etukäteen sitä ei päätetty eikä edes suunniteltu.

Hämeenkadun muuntuminen Tampereen pääväyläksi alkoi ajalleen ominaisesta kaupunkeja rajusti muovaavasta voimasta – tulesta. Elokuussa 1865 tulipalo tuhosi Puutarhakadun, Kuninkaankadun,

Satamakadun ja Esplanadin välisen alueen 32 tontista 20 tonttia kokonaan ja 6 tonttia osittain. Pahimmat tuhot kärsinyt Hämeenkatu levennettiinkin uudessa vuoden 1868 asemakaavassa 30 metriseksi paloturvallisuussyistä. Kauppakatu säilyi leveydeltään ennallaan, sillä sen varren talot oli rakennettu paloturvallisesta kivestä. (Rasila 1984, 716–718.) Vaikka Hämeenkadun leventämisen syyt olivat toisaalla, fyysiset muutokset mahdollistivat tulevan. Varsinainen pääkatu Hämeenkadusta tuli vuonna 1892 aloitetun Tammerkosken itäpuoleisen Kyttälän alueen rakentamisen myötä. Kyttälän pääkatu linjattiin Hämeenkadun jatkeeksi, jolloin Hämeenkatu sai nykyisen pituutensa alkaen Aleksanterinkirkolta, ylittäen kosken vuonna 1848 valmistunutta Hämeensiltaa pitkin ja päättyen rautatieasemalle. Hämeenkadun asemoiminen pääkaduksi vakiinnutti kaupunkikehityksen pääpainon sijoittumisen Hämeenkadun varrelle. (Rasila 1984, 719.) Vuonna 1893 valmistunut uusrenesanssityylinen K. P. Ruuskasen liiketalo, vuonna 1899 rakennettu Commercen talo ja vuonna 1901 valmistunut Kauppahalli ovat vain eräitä esimerkkejä jäljellä olevista tuon ajan taidonnäytteistä Hämeenkadun varrella. 1800-luvun loppuvuosista puhutaankin Tampereen vilkkaan rakentamisen vuosina. (Rasila 1984, 729.)

Vuosisadan vaihteessa Hämeenkatu oli kaupungin selkeä keskusakseli, joka halkoi kaupungin keskusta, nykyistä Keskustoria. Tampere oli kasvanut merkittävästi sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan ja keskusta oli rakentamisen myötä uudenaikaistunut. Rasila (1984, 739) kuvaakin vuosisatojen taitteen keskustaa seuraavasti:

Tätä kirjoittaessa on tuosta ajasta kulunut jo kahdeksan vuosikymmentä, joihin mahtuu monia suuria muutoksia, mutta Tampereen keskustori on perusilmeeltään yhä se sama, miksi se noina muutaman kiihkeän rakentamisen vuotena muodostui. Eivät edes kivetys ja valaistus ole olennaisesti muuttuneet, vain liikenne on kasvanut.

Hämeenkadun seuraavan merkittävän tilankäytön muutoksen aiheuttivat liikennemuotojen muuttuminen ja liikennemäärien kasvu. 1900-luvun alkupuolella jalankulun lisäksi Hämeenkadulla liikuttiin hevosella tai polkupyörällä. Polkupyörien yleistyessä luotiin liikennesääntöjä ja rajoituksia (Juutikkala 1979, 89).

Helsingin, Turun, Viipurin ja useiden muiden pohjoismaisten kaupunkien rakentaessa raitiotie alettiin Tampereellakin pohtia joukkoliikenteen järjestämistä raiteille. Vaikka lähtökohdat olivat tuolloin varsin erilaiset, mukaili raitiotie-keskustelu nykyistä lähes sata vuotta myöhemmin uudelleen käytävää keskustelua: raitiotiestä tehtiin jo periaatepäätös, mutta samalla oltiin huolissaan mahdollisen raitiotien rakentamista seuraavasta alueiden eriarvoistumisesta. Raitiotiehankkeesta päätettiin erinäisten vaiheiden kautta luopua vuonna 1929 ja päädyttiin linja-autoliikenteen kehittämiseen. (ks. Juutikkala 1979, 92–94, 449.)

Kuva 2 Joukkoliikennettä Keskustorilla vuonna 1952 (Kuva: E.M. Staf, Tampereen museoiden kuva-arkisto)

Sotien jälkeiseen suunnitteluilmapiiriin, jossa etsittiin nopeita, käytännönläheisiä ja tehokkaita ratkaisuja vastasi funktionalismi, mikä vaikutti Tampereella niin asemakaava-arkkitehtuuriin kuin rakentamiseenkin.

Asemakaavoituksessa keskityttiin jäsentämään alueet erillisiksi toiminnallisiksi kokonaisuuksiksi käyttötarkoituksen mukaan. Ajalle oli ominaista myös historian kieltäminen ja pyrkimys vanhan korvaamiseen uudella, mikä vaikutti Tampereen rakennuskantaan. (Rasila 1992, 155–160.) Lisääntynyt autoilu asetti uusia haasteita kaupunkisuunnittelulle niin liikenneväylien kuin pysäköinnin suhteen. 1960- luvulla merkittävästi kasvanut yksityisautoilu vaati yhä enemmän tilaa myös Hämeenkadulla.

Hämeenkadusta muodostui Tampereen valta-akseli, jonka luonne oli olla liike- ja liikennekatu (Rasila 1992, 165). Aikalaiskuvaus Hämeenkadusta ja siihen liitetyistä arvoista avautuu osin Uuno Sinisalon (1947) kuvauksesta.

Rautateitse Tampereelle tulevalle matkustajalle Hämeenkatu antaa ensivaikutelmana eloisan kuvan suurkaupungista komeine taloineen ja vilkkaine liikenteineen. Varsinkin lauantai- iltapäivisin tai muina vilkkaina liikeaikoina, jolloin työväki palaa työstä, ihmisiä rientää asemalle tai linja-autoille ja ajotie on yhtenäisen autojonon täyttämä, ei Hämeenkadun liikennevilinä juuri jää suurkaupungista jälkeen.

Sinisalon kirjoitus kuvaa osin yhä paikkansapitävästi Hämeenkadun luonnetta. Seitsemässä vuosikymmenessä ”liikennevilinä” ja ”suurkaupunki” ovat käsitteinä toki saaneet aivan uudet mittakaavat.

Myös näiden sanojen synnyttämät mielleyhtymät ja tuntemukset ovat muuttuneet: liikennevilinä ei enää

ilmennä niinkään myönteiseksi koettua talouskasvua, vaan pikemminkin ongelmaa kaupunkisuunnittelussa.

Tähän ongelmaan on pyritty etsimään viime vuosina ratkaisuja myös Tampereella. Siinä missä Hämeenkadun ulkomuoto ja linjaus ovat säilyneet läpi historian melko samanlaisina, ovat sen nupukiviä kuluttavien kaupunkilaisten arki ja ajatukset muuttuneet huomattavasti Hämeenkadun alkuajoista.

Nykyinen Tampereen Keskustori on muuttunut ulkoisilta puitteiltaan varsin vähän historiansa aikana. Sen tilankäyttö ja merkitykset ovat kuitenkin tapahtumarikkaan historian kirjomia. Alkujaan Kauppatorin nimellä kaavoitettu torialue toimi keskeisenä kaupankäynnin paikkana aina 1900-luvun alkuun asti.

Merkittävimpänä muutosvoimana toimivat vuoden 1923 uusi torijärjestys ja sitä seurannut vuoden 1930 torijärjestys, joissa keskustan hygieniaa ja tartuntatautien leviämistä pyrittiin säätelemään kieltämällä torialueella lopulta kaupankäynti joulukuusia ja hevos- ja karjakauppaa lukuun ottamatta. Muutokseen vaikutti myös 1901 valmistunut läheinen Kauppahalli, johon kaupankäyntiä ohjattiin. Tilankäytönmuutosta seurasi myös nimenmuutos, sillä vuonna 1936 Kauppatori muutettiin Keskustoriksi. Nimen vaihtuminen kuvaakin torin funktion muutosta kaupankäynnistä kohti uusia tilankäytönmuotoja. (Jokela 2016.)

Keskustori toimi torikaupan lisäksi myös merkittävänä poliittisen toiminnan tilana. Vuoden 1905 suurlakon aikainen joukkokokous ja suojeluskunnan paraati vuonna 1933 ovat yksittäisiä esimerkkejä Keskustorista poliittisen toiminnan näyttämönä. Keskustori toimi myös yhtenä sisällissodan surullisista näyttämöistä.

(Nurmio 2016a.)

Kuva 3 Suurlakon aikainen joukkokokous Kauppatorilla vuonna 1905 (Kuva: Sommers, Tampereen museioiden kuva-arkisto)

Merkittävimpänä Keskustorin nykyistä tilankäyttöä jäsentäneenä muutoksena toimi torikaupan loppuminen ja Keskustorin muuttuminen liikenteen keskukseksi. Hämeenkadun muuttuminen liikenteen pääväyläksi,

leveämmän Hämeensillan rakentaminen ja katujen päällystäminen asvaltilla 1920-luvulla vaikuttivat liikennemäärien kasvuun ja liikenteen ohjautumiseen Keskustorille. Hiljalleen hevoskyydit korvautuivat autoilla ja Keskustorista tuli merkittävä taksien ja joukkoliikenteen pysäkkiasema. (Nurmio 2016b.) Liikenne on saanut 1900-luvun alkupuoleen verrattuna uudenlaiset mittasuhteet. Keskustori näyttäytyy kuitenkin yhä merkittävänä joukkoliikenteen solmukohtana ja sen eteläisen osan Jugendtorin tilankäyttö perustuu pääosin bussiliikenteelle.

Rakennuskannaltaan Keskustori on pysynyt varsin muuttumattomana ja sitä reunustavat edelleen muun muassa tunnukselliset vuonna 1925 rakennettu Kirjastotalo, vuonna 1913 valmistunut Tampereen Teatteri sekä vuonna 1824 valmistunut Vanha kirkko ja vuonna 1890 rakennettu Raatihuone (Kuusinen 2016). Tälle historiallisia piirteitä omaavalle näyttämölle on kuitenkin kehittynyt ajan kuluessa uudenlaisia tilankäytön muotoja. Keskustori näyttäytyykin samanaikaisesti sekä muuttumattomana että alituisesti muuttuvana tilana, jota tuotetaan jatkuvasti uusien käytänteiden kautta.

3 Kaupungin monet kerrokset

3.1 Tilasta paikkoihin

Tila ja paikka ovat maantieteellisen käsitteistön keskiössä. Tästä syystä niiden määrittäminen auki on oleellinen osa maantieteellisen tutkimuksen teoreettista viitekehystä. Tila ja paikka ovat läsnä myös jokaisessa arkisessa hetkessä, sillä kaikki tapahtuu aina jossain paikassa. Tilallisuutta ei pääse karkuun.

Muutos absoluuttisesta tilasta kohti relatiivisia ja relationaalisia tiloja on mahdollistanut tilan uudenlaisen maantieteellisen tarkastelun (Häkli 1999). Tällöin tilan ja paikan käsitteet ja niihin liitetyt merkitykset eivät ole pysyviä, vaan niitä voidaan lähestyä monesta näkökulmasta ja niiden määritykseen vaikuttaa määrittäjän kulttuurinen ja tieteellinen tausta (ks. Semi 2010, 16). Tässä tutkielmassa tila ja paikka käsitetään relationaaliseksi; kontekstisidonnaiseksi ja sosiaalisissa suhteissa syntyväksi. Tila ei tällöin käsitteellisty absoluuttisena, määrillisten suureiden kuten tarkkojen sijaintien ja etäisyyksien kautta määritettävissä olevana geometrisena alueena, vaan moninaisten määrittelyjen ja merkitysten kohteena.

Avaan seuraavissa kappaleissa yksityiskohtaisemmin sitä, millaisista käsitteellisistä lähtökohdista tila ja paikka näyttäytyvät tämän tutkielman viitekehyksessä.

Paikoista puhuttaessa tarkoitetaan tilaa, johon ihminen liittää merkityksiä elämismaailmastaan (Haarni, Karvinen, Koskela & Tani 1997, 16). Paikka on siis paitsi tilan fyysinen muoto myös yksilöiden antamien merkitysten kohde ja sosiaalisen toiminnan tulos. Se käsittää paikkoihin liitetyt yksilölliset kokemukset ja merkitysrakenteet, jotka antavat tilalle inhimillisen, subjektiivisen ulottuvuuden. Karjalainen (1997, 230)

huomauttaa, että paikoilla ei ole universaalia sisältöä, vaan annamme niille erityisiä merkityksiä elämäntilanteissamme. Karjalainen puhuu myös elämänkerrallisesta paikkakokemusten tulkinnasta, topobiografiasta, jossa korostuu paikkojen ja paikkoihin liitettyjen muistojen merkitys yksilöiden minuuden rakentumisessa (Karjalainen 2006). Suhde paikkoihin toimii vastavuoroisesti: toisaalta elämämme erilaiset paikat muovaavat tapaamme hahmottaa ympäröivää maailmaa, mutta samalla myös muovaamme paikkoja. Juuri paikkojen erityislaatuisuuden tiedostaminen auttaa ymmärtämään paikkoihin liitetyt erilaiset näkemykset.

Koemme paikat eri tavoin ja siinä missä jokin tietty paikka voi muodostua eräälle merkitykselliseksi paikaksi, saattaa se toiselle näyttäytyä sivullisuuden ja ulkopuolisuuden kautta. Yi-Fu Tuan (1974) puhuu topofiliasta ja topofobiasta, joista ensimmäisellä hän tarkoittaa voimakasta paikkaan kuulumisen tunnetta ja jälkimmäisellä tiettyyn paikkaan liitettyjä kielteisiä tunteita. Näiden paikkaan liitettyjen tunteiden ja merkitysten ymmärtämiseksi on tiedostettava myös paikkojen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen luonne.

Paikkakokemus ei synny tyhjästä, vaan sitä muovaavat vallitsevat yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja sosiaalisesti jaetut arvot. Paikkoja ei täten voi erottaa yhteiskunnasta tai kulttuurista erilleen. Humanistisen maantieteen tulkinnan mukaan tila syntyy yhteiskunnallisesti, sitä tulkitaan subjektiivisesti ja kulttuurisesti ja se tulee osaksi ihmisten elämää sekä yhteiskunnallisten prosessien kulkua (Häkli 1999, 82). Tässä tutkielmassa olen kiinnostunut tuotetuista tilallisuuksista ja paikan kuvauksista. Lehtovuoren mukaan (2005, 126) elävää kaupunkitilaa luodaksemme onkin keskityttävä enemmän paikkoihin kuin fyysisiin tiloihin ja korostettava yksilöllisiä kokemuksia karttojen ja muiden visuaalisten representaatioiden sijaan.

3.2 Sosiaalisen tilantuottamisen kolme tasoa

Tämän tutkielman tilantuottamisen teoreettinen tarkastelu perustuu Henri Lefebvren sosiaalisen tilan (social space) kolmijakoon, joka kulminoituu hänen teokseensa The Production of Space (1991). Teoksen ensimmäinen painos julkaistiin jo vuonna 1974, ja vuosikymmenien aikana Lefebvren ajatukset ovat kiteytyneet kriittisen yhteiskuntamaantieteen tukevaksi perustaksi (Lehtovuori 2014). Sosiaalisesta tilasta puhuessaan Lefebvre keskittyy käsittelemään lähinnä kaupunkien tilantuottamisen tapoja, sillä juuri kaupungit ilmentävät modernin tilantuottamisen diskursseja näkyvimmin. Kaupungin näyttäytyvät Lefebvrelle kapitalistisen tilantuottamisen alueellisina keskittyminä, joiden elämäntapa ja tuotantosuhteet eroavat merkittävästi maaseudusta (Zieleniec 2007, 62–63). Lefebvren näkemyksissä huokuu hänen henkilökohtainen arvomaailmansa, jonka on nähty edustavan humanistista marxismia (Shields 1999). Tämä arvomaailma näkyy muun muassa Lefebvren tavasta nähdä tilan tuottaminen sosiaalisesti ja historiallisesti muotoutuvaksi jatkumoksi, jossa erilaiset arvot ja annetut merkitykset kamppailevat keskenään. Lefebvren (1991) mukaan tällaiset arvot ovat modernissa yhteiskunnassa kapitalistiseen voitontavoitteluun tähtääviä,

mikä on johtanut tilan kaupallistumiseen ja funktionaalisuuden korostamiseen. Lefebvre kokee tällaisen taloudelliseen kannattavuuteen pyrkivän toiminnan unohtavan kaupunkien luonteen virikkeellisenä toimintatila. Kaupallisessa kaupunkitilassa ei voida Lefebvren mukaan välttyä konflikteilta, sillä kapitalistinen suhtautuminen kaupunkitilaan väline- ja vaihtoarvona alistaa tilan lähtökohtaista käyttöarvoa sosiaalisena yhdessäolon tilana (Zieleniec 2007, 66).

Lefebvrelle kaupunkitila on sosiaalinen konstruktio, joka rakentuu kolmesta vuorovaikutussuhteessa olevasta ja toisiinsa limittyvästä tasosta. Tilat näyttäytyvät jatkuvasti muuttuvina prosesseina, joita tuotetaan sekä abstraktilla että konkreettisella tasolla (Lefebvre 1991, 288). Teoksessaan The Production of Space (1991, 39) Lefebvre jaottelee sosiaalisen tilan käsitteen seuraaviin osiin: havaittuun tilaan (perceived space), käsitteellistettyyn tilaan (conveived space) ja elettyyn tilaan (lived space). Nämä muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jota Lefebvre nimittää sosiaalisen tilantuottamisen triadiksi (alkup. triplecité).

Toinen tapa käsitellä sosiaalisen tilan kolmijakoa on puhua tilallisista käytännöistä (spatial practises), tilan representaatioista (representations of space) ja representaation tiloista (spaces of representations). Näitä tilantuottamisen tasoja ei tule kuitenkaan käsittää toisiaan poissulkeviksi, vaan enemmänkin päällekkäisiksi ja yhteen kietoutuneiksi (Lehtovuori 2010, 58).

Havaitulla tilalla tarkoitetaan tilasidonnaisia käytäntöjä, joita yksilöt tuottavat arkisissa toimissaan (Lefebvre 1991, 38). Tällaisia käytäntöjä ovat esimerkiksi työpaikan ja kodin välillä suoritettu liike, jonka aikana teemme havaintoja. Havainnot toistuvat kuljettaessa lähes päivittäin samoja reittejä, josta aiheutuu toistuvuutta (Lehtovuori 2010, 56). Toistuvat ja tilasidonnaiset käytännöt mahdollistavat sosiaalisen tilan tuottamisen jatkumon syntymisen (Lefebvre 1991, 38). Havaitun tilantuottamisen tavoista Lefebvre puhuu laajemmin tilallisina käytäntöinä (spatial practice), jotka eivät kuitenkaan ole pelkistettävissä ainoastaan visuaalisiin havaintoihin, vaan niihin sisältyy myös kehollisuuden ja tilan kokonaisvaltaisen käytön ulottuvuudet (Shields 1999, 160–163; Semi 2010, 63). Näiden tilallisten käytäntöjen kautta yksilöt muodostavat käsityksiä kaupungin sosiaalisesta todellisuudesta ja luovat reittejä, joita kuljetaan töihin tai vapaa-ajan paikkoihin sekä tekevät havaintoja siitä, missä on soveliasta liikkua (Zieleniec 2007, 73).

Käsitteellistetty tila sisältää tilan representaatiot, jotka tarkoittavat erilaisten diskurssien kautta annettuja merkityksiä kaupunkitilalle (Lefebvre 1991, 38–39). Shields (1999, 163) puhuu diskursiivisesta tilasta, joka on poliittinen ja ideologinen. Tilaa käsitteellistävät suunnitteluun osallistuvat toimijat, jotka määrittelevät sen, millaiseksi tila muotoutuu ja millainen toiminta on sallittua. Kyse on siis tilan oletuksellisista käyttötavoista, jotka konkretisoituvat virallisten tahojen tuottamien kirjallisten ja kuvallisten representaatioiden kautta. Mitchellin (2003, 35) tulkinnan mukaan tilan representaatiot sekä määrittävät että luovat tilan. Esimerkiksi kaavoituksen kautta tietylle alueelle annetaan määre sen käyttötarkoituksista ja samalla tuotetaan uutta abstraktia tilaa. Nämä tilan representaatiot konkretisoituvat myöhemmin kun

kaavaa aletaan toteuttaa, jonka seurauksena se muuttuu osaksi kaupungin tilallisia käytäntöjä ja representaatioiden tiloja.

Lefebvren sosiaalisen tilan tuottamisen kolmas taso on eletty tila. Elettyä tilaa käsiteltäessä on huomio suunnattava käyttäjien representaatioiden tiloihin, jotka tuovat tilaan kokemuksellisen ulottuvuuden.

Anttosen (2002) mukaan representaatioiden tilat kuvaavat ihmisten tapoja arvottaa ja antaa merkityksiä ympäristölle. Tällöin huomio kiinnittyy tilan suunnittelusta sen käyttäjiin. Kyse on käyttäjien ja asukkaiden tilasta (Lefebvre 1991, 39). Näkemys eletystä tilasta laajentaa tilakäsitystä tuomalla mukaan yksilöivän kokemuksellisen ja symbolisen ulottuvuuden. Tällöin yksilö tulkitsee tilaa moninaisten merkitysten ja kokemusten kautta ja luo tilaan omia syvempiä henkilökohtaisia merkityksiä (Lefebvre 1991, 39).

Representaation tilat ovat toteutumia ja potentiaaleja, sillä niihin on kiinnittynyt sekä kerrostunut arkinen eletty historia että uudenlaiset tilakäsitykset (Semi 2010, 65). Shieldin (1999, 164) mukaan tämä ulottuvuus sisältää Lefebvren ideaaliksi asettaman täydellisesti eletyn elämän (fully lived space). Samalla eletty tila mahdollistaa vanhojen tilallisten käytänteiden haastamisen. Nämä uudenlaiset representaatioiden tilat voivat olla varsin erilaisia kuin se, millaiseksi tila on suunnitelmissa käsitteellistetty (Zieleniec 2007, 75).

Lefebvrelle (1991, 68) tila näyttäytyy läpikotaisin sosiaalisesti rakentuvana. Tilan tuottaminen on sosiaalisen tapahtumaketju, jossa moninaiset merkitysrakenteet kohtaavat ja risteytyvät. Semin (2010, 59) ilmaisun mukaan Lefebvren sosiaalinen tila on ”työ (ouevre; work) ja tuote (product) sekä samalla sosiaalisen olemassaolon materialisoitumisen tulos”. Tila näyttäytyy näin konkreettisena abstraktiona, joka materialisoituu sosiaalisissa, taloudellisissa, poliittisissa ja kulttuurisissa käytännöissä. Lefebvren korostama sosiaalinen tila työnä (ouvre) on luonteeltaan emansipatorista, mikä edellyttää yhteiskunnallisten rakenteiden ja ehtojen tunnistamista ja niihin reagointia. Yhteiskunnallisten ja taloudellisten valtarakenteiden ohjailun sijaan Lefebvre puolustaa kaupunkilaisten vapaata oikeutta kaupunkitilaan.

Mielekkään kaupunkitilan sosiaalista rakentumista tarkastellaan tässä työssä erityisesti käsitteellistetyn tilan ja eletyn tilan ulottuvuuksista käsin. Kiinnostuksen kohteena ovat siis tilan representaatiot ja representaatioiden tilat. Havaittu tila tulee osaksi tarkastelua liittämällä tilasidonnaisten käytäntöjen kautta muodostuneet jatkumot osaksi kaupunkitilan representaatioita. Viranomaisjulkaisut edustavat käsitteellistetyn tilan ulottuvuutta ja verkkoaineisto sisältää eletyn ja havaitun tilan ulottuvuudet. Tämä dikotomia tarjoaa tutkimuksellisesti mielekkäämmän lähestymistavan, mutta tunnistaa samalla näiden välisen vuorovaikutuksen. Lefebvren sosiaalisen tilantuottamisen triadi tarjoaa sekä teoreettisen lähestymistavan aineistoon että viitekehyksen, johon peilaan tuloksia.

3.3 Kaupungin tila

Kaupunkien julkisista tiloista puhutaan usein yhteisinä olohuoneina, ihmisten kohtaamispaikkoina. Nämä tilat ovat solmukohtia, joissa erilaiset yksilöt kohtaavat ja synnyttävät kaupungin liikkeen jatkumon.

Kaupungit nähdäänkin jatkuvassa liikkeessä olevina dynaamisuuden tiloina (ks. esim. Kostof 1992, 305).

Maantieteilijä Hille Koskela (1999) näkee kaupunkitilan ikään kuin näyttämönä, jossa toisilleen vieraat yksilöt toimivat toistensa nähtävillä luoden tiedostamatta yhteinen esityksen. Kaupunkien ja kaupunkilaisten nopeatempoinen rytmi vaikuttaa kuitenkin siihen, ettei tähän esitykseen useinkaan kiinnitetä tarkempaa huomiota. Samalla kaupungin erilaisten toimijoiden virta muuttaa kaupunkinäyttämön tapahtumia, jolloin esityksen luonne muuttuu. Kaupungin kadut ovatkin varsin erinäköisiä työmatkaliikenneaikana kuin viikonloppuöisten juhlijoiden kansoittamana. Samoissa puitteissa tuotetut erilaiset näytökset kertovat kaupunkitilan olevan muutakin kuin vain fyysisiä lavasteita.

Kaupunkimaantieteen tutkimusta on tehty runsaasti, mutta arkipäiväisellä tasolla kaupunkitiloihin ei juurikaan kiinnitetä syvällisempää huomiota. Kaupunkien vilinä saattaa näyttäytyä pintapuolisesti: omat keholliset toimintatavat noudattavat totuttuja käyttäytymismalleja ja vasta muutos pakottaa pohtimaan toimintaa uudelta kannalta (Semi 2010, 65). Lefebvre (1991, 167–228) korostaakin kehollisten käytänteiden ja tilantuottamisen välistä yhteyttä. Kaupunkitilan arkista huomaamattomuutta ja merkityksettömyyttä voidaan lähestyä myös Lefebvren arkielämän käsitteen kautta (Shields 1999, 69). Semin (2010, 61) tulkinnan mukaan ihmiset eivät välttämättä tunnista omakseen tilaa, joka on tuotettu vain tiettyjen toimijoiden näkemyksistä käsin. Tällöin tilaan ei muodostu erityistä suhdetta, vaan siitä tulee merkityksetöntä ja näistä kaupungin lavasteissa irrallisia ja banaaleja.

Lefebvren (1991) mukaan kaupunkien urbaani luonne on muuttunut niin, että tuottavuuden tavoittelu on korvannut ihmisten oikeuden kaupunkitilan vapaaseen käyttöön. Yhdysvaltalaisen maantieteilijän Nan Ellinin (1996, 133–163) mukaan uudelle kaupunkisuunnittelun kulttuurille on ominaista rahanvallan, kuvitteellisuuden, edustuskelpoisuuden korostus sekä hyvätuloisen väestön eristäytyminen turvattomuudelta. Tällaisen kaupunkisuunnittelun voidaan nähdä tähtäävän kaupungin pyrkimyksiin kohottaa imagoa ja siten kykyä houkutella uusia asukkaita (Vuolteenaho 2005, 95). Edellä esitettyjen kaupunkisuunnittelun tavoitteiden pohjalta on herännyt huoli siitä, kenellä on oikeus osallistua yhteisen julkisen tilan kaavoitukseen ja missä määrin poikkeavat näkemykset huomioidaan. Koskela (1999) toteaakin, että osalta kaupunkitilan toimijoista poistetaan vaikutusmahdollisuudet yhteisen tilan luomiseen. Kyse on paitsi kaavoitus- ja suunnittelutyöhön osallistumisesta myös siitä, kenellä on oikeus näkyä kaupunkikuvassa.

Tässä tutkielmassa kaupunkitilan tuottamista käsitellään paitsi suunnittelijoiden diskursiivisesta tilantuottamisesta käsin myös kaupunkilaisten oikeudesta tilaan, jota Lefebvre (1991) käsittelee puhumalla kaupunkitilasta työnä (ouvre). Tällä viitataan Lefebvre näkemyksiin kaupungeista yhteisinä julkisina tiloina, jossa kaikilla sen heterogeenisillä ryhmillä on oikeus työstää kaupunkitilaa. Maantieteilijä Don Mitchell (2003, 18) huomauttaa kuitenkin, että nykykaupungeissa kaupunkilaisilla ei juurikaan ole mahdollisuutta itse tuottaa kaupunkitilaa, vaan se tuotetaan heille valmiina. Tällä viitataan tiloille suunnittelu- ja toteutusvaiheessa annettuihin, fyysisesti ja symbolisesti rajaaviin käyttötarkoituksiin ja normeihin, jotka eivät jätä mahdollisuutta tilan vapaaseen käyttöön. Tilojen suunnittelua ohjaavat yhä enenevissä määrin taloudelliset intressit, jolloin Lefebvren vaatima ouvre jää ilman persoonallista tekijäänsä (Mitchell 2003, 18).

Kaupunkitilan luonnetta voidaan määrittää myös avoimuuden käsitteen kautta. Kaupunkimaantieteessä avoimuus voidaan ymmärtää sekä fyysisten rakenteiden avaruutena että tilankäytön joustavuutena (Kopomaa 1997, 21). Käytän tässä yhteydessä kaupunkitilan avoimuuden käsitettä tarkoittamaan näistä lähinnä jälkimmäistä, mutta usein juuri avoin rakentamaton kaupunkitila, kuten torit tai puistot, mahdollistavat yksilöiden vapaamman tilankäytön. Kaupunki on erinäisten julkisten, puolijulkisten ja yksityisten tilojen muodostama verkosto, jolle on ominaista tilaan liitetyt kirjoittamattomat ja kirjoitetut käyttäytymissäännöt. Nämä käsitykset ovat jatkuvassa muutoksessa, kuten kaupungitkin. Kaupungin julkiset tilat ovat kokeneet vuosikymmenien saatossa merkittäviä muutoksia ja kyvyttömyys vastata näihin muutoksiin on aikaansaanut marginalisoituneita ja syrjäytyneitä tiloja (Kopomaa 1997, 35). Tampereen kaupungin aloittama elävöittämishanke pyrkiikin näiden tilojen viihtyvyyden parantamiseen.

Elävöittämishanke voidaan nähdä myös aikeeksi lieventää autokaupungistumisesta sekä tavoitteesta tuoda elo kaupungin reunojen ostoskeskuksista takaisin keskustan kaduille. Ostoskeskuksista on muodostunut ikään kuin omia pieniä katettuja kaupunkeja varsinaisen kaupungin sisään. Ostoskeskusten yksityisen ja julkisen tilan hämärtyneet rajapinnat ja ostoskeskukset oleilun ja kulutuksen tiloina ovat herättäneet 2000- luvulla kiinnostusta tieteellisen tutkimuksen piirissä (ks. esim. Matthews, Taylor, Percy-Smith & Limb 2000;

Tani 2011). Ostoskeskukset ovat nimensä mukaisesti luotu kaupallisiksi toimintatiloiksi ja vaikka ostoskeskukset ovat tiloina yleisessä käytössä, eivät ne ole vapaassa yhteisessä käytössä. Tämä sisältää oletuksen siitä, että tilat ovat lähtökohtaisesti kaikkien saavutettavissa, mutta niiden käyttöä ja niissä toimintaa on rajoitettu julkista kaupunkitilaa tiukemmin. Bauman (2001, 27) kuvailee ostoskeskusten eroavan julkisista kaupunkitiloista myös niiden vääristyneen vuorovaikutuksellisuuden sekä sen toimintoja leimaaman kaupallisuuden perusteella. Ostoskeskusten puitteissa Lefebvren korostamalle työlle, ouvre, ei juurikaan ole mahdollisuutta. Avoimen kaupunkitilan yhdeksi tunnuspiirteeksi taas on nähty heterogeenisten ryhmien integroiminen ja ryhmien välisen vuorovaikutuksen lisääminen (Parson 1993, 238).

Kaupungin julkisia tiloja leimaa kaupallisuuden lisäksi myös niiden poliittisuus. Ihanteellinen julkinen tila esiintyy usein puheina antiikin agorasta, jossa ihmisillä oli vapaus ilmaista itseään. Toisaalta myös toiminta agoralla oli rajattua vain tiettyjen ryhmien piiriin. (Ridell, Kymäläinen & Nyyssönen 2009, 15.) Täydellistä tilallisen tasapuolisuuden tavoitetta voidaan tuskin koskaan saavuttaa, mutta sitä kohti voidaan pyrkiä.

Kaupunkisuunnittelu sisältää aina poliittisia ratkaisuja, kun määritellään kenellä on oikeus tilaan. Mitchellin (2003, 138) mukaan tilojen kaupallisuus on kuitenkin kaupunkikehityksen suuntia määrittävä pääasiallinen voima, jolloin kaupunkitilassa turvallisuuden tavoittelu nousee sosiaalisen kanssakäymisen edelle ja politiikka korvataan viihteellisyydellä. Tämän seurauksena on luotu massakuluttamisen tiloja, joiden synnyttämiä homogeenisiä tiloja Sennett (1992) kutsuu kuolleiksi julkisiksi tiloiksi (dead public spaces).

Näille tiloille on pyritty elvyttämään vaihtoehtoja esimerkiksi järjestämällä tiloissa elämyksellisten tapahtumia ja tuomalla esiin kaupungin historiallisia piirteitä uusin tavoin. Massakulttuurin ja elämyksellisyyden tiloissa korostuvat järjestyksen, valvonnan ja hallinnan roolit. (Mitchell 2003, 138.) Nykykaupunkien vallalla olevia kehityslinjoja on luonnehdittu edellä esittelemieni piirteiden kautta. Ne toimivat suuntana, josta käsin tulkitsen aineistosta niitä teemoja, joiden kautta nykykaupungin tilallisuutta tuotetaan.

3.4 Kaupungin tahroja

Yhteiskunnassa vallitsevat yhteisesti hyväksytyt arvot määrittelevät sen, mikä missäkin yhteydessä koetaan oikeanlaiseksi käyttäytymiseksi - käyttäytymisen sallittavuus määrittyy kontekstisidonnaisesti. Mary Douglas (2000) käsittelee kaupunkitilassa tapahtuvan toiminnan hyväksyttävyyttä käyttämällä symbolista lian käsitettä. Teemme ja omaksumme yhteiskunnallisia luokitteluja ja tuomitsemme asiat, jotka ovat näitä luokitteluja vastaan. Yhteiskunnallisen järjestelmän tuloksena syntyy näkemys siitä, missä yhteydessä asiat muuttuvat liaksi. Douglasin mukaan emme esimerkiksi koe ruokaa likaiseksi sinänsä, mutta vaatteille jouduttaessaan se muuttuu liaksi (Douglas 2000, 86). Kysymys on tällaisissa tapauksissa luomiemme järjestelmien epätasapainosta. Samoin kaupunkitilassa tapahtuvaa toimintaa kohtaan on muodostunut käyttäytymissäännöstö siitä, millainen toiminta on hyväksyttävää. Näiden käyttäytymissääntöjen rikkominen johtaa Douglasia soveltavasti siihen, että asia koetaan liaksi.

Yhteiskunnalliset arvot ja käyttäytymiskoodit muuttuvat ja rakentuvat uudelleen, joten myös lian käsite muuttuu. Toiminta julkisessa tilassa on erinäisten merkitysrakenteiden ja arvojen ohjailemaa, mutta samalla toiminta muovaa tehokkaasti kaupunkitilaan liitettyjä käytänteitä. Tiloille annettuja käyttötarkoituksia rikkova toiminta voidaan kokea tilaa tahraavaksi, mutta samalla ne tuovat esiin vaihtoehtoisia tilallisia toimintamalleja, jotka voivat tarpeeksi toistuessaan muuttua tilaan kuuluviksi

luonnollisiksi toimintatavoiksi (ks. Semi 2010, 69). Esimerkiksi rullalautailu edustaa julkisessa kaupunkitilassa usein tilaa tahraavaa toimintaa, mutta sitä on kasvavasti alettu pitää myös tärkeänä kaupunkikulttuurin muotona (Paananen 2014). Rullalautailu toimii esimerkkinä myös kehollisuuden kiinnittymisestä tiloja muokkaavana, tuottavana ja siihen liitettyjä epäkohtia esille nostavana tekijänä.

Kehollisuus onkin merkittävässä roolissa tilan tuottamisessa (Lefebvre 1991, 167–228).

Poikkeavaa kehollista käytöstä on tutkittu kodittomuuden ja julkisen alkoholin (ongelma)käytön näkökulmasta (ks. esim. Kopomaa 1997, Mitchell 2003). Kopomaan (1997, 187) mukaan ei-toivotulle juomaporukoinnille ei ole tilaa, sillä sen nähdään loukkaavan kaupunkitilalle asetettuja ideaaleja käyttötapoja ja sosiaalista järjestystä. Kehollisen toiminnan tilallisuus näyttäytyy siinä, että syrjässä tapahtuva juomaporukointi jää vaille havaitsijaa ja näin ollen myös tuomitsematta. Sen sijaan avoimet kaupunkitilat toimivat leimaamisen näyttämöinä. Tällaisen juomaporukoinnin lisäksi kaupunkitilan marginaaliin joutuvat myös kodittomat. Mitchell (2003, 135) toteaa, että vaikka kodittomat ovat näkyvästi julkisissa tiloissa, ei heitä useinkaan nähdä kuuluvaksi näihin tiloihin. Julkisia tiloja leimaa sekä vertauskuvallinen että konkreettinen siisteyden ideaali, johon tilan tahraajat eivät kuulu. Tällöin kaupunkitila näyttäytyy lähinnä näyteikkunan metaforasta käsin, jossa esillä ovat vain edustuskelpoisimmat. Waldron (1991) huomauttaa lisäksi, että yhteiskunnassa ja kaupunkitilassa, jossa kaikki on yksityistä, eivät he, joilla ei ole mitään voi olla, koska heillä ei ole paikkaa missä olla. Kaupunkitila toimii näin ollen myös ulossulkemisen ja toiseuttamisen areenana. Ajoittain keskustelu oikeudesta julkiseen kaupunkitilaan on saanut Tampereellakin surullisen sävyn, kun keskustan ”siistimiseksi” on ehdotettu alkoholiongelmaisten siirtämistä kaupungin laitamille (Aamulehti 2012).

Juomaporukointiin suhtautuminen voidaan nähdä myös liittyvän arkiseen kehonpolitiikkaan ja sen synnyttämiin mielipiteisiin. Kallio (2006, 11) huomauttaa artikkelissaan, että kehoa ja kehollisuutta voidaan tarkastella sekä politiikan tuottamisen välineenä että sen kohteena. Kallio (emt.) nostaa esille varsinkin viimeaikoina pinnalla olleen länsimaisen kehonpoliittisen diskurssin, jossa tietynlaiset elämäntavat rinnastetaan terveyteen ja terveyden ihanteisiin. Näiden elämäntapojen vastainen toiminta julkisessa tilassa johtaa terveyden ihanteista poikkeamiseen ja aiheuttaa sitä kautta julkista paheksuntaa.

Kehollisuus näyttäytyy paitsi tilallisena myös ajallisena kysymyksenä. Lefebvre (2004, 73) puhuu yhteiskunnallisesti tuotetusta ajasta, jota jaksottavat erinäiset luonnolliset ja tuotetut rytmit. Semin (2010, 72) mukaan esimerkiksi erot eri ikäryhmien rytmeissä tekevät kaupunkista varsin erilaisen ikäihmiselle kuin sen muille käyttäjille. Samoin vaihtuvat vuodenajat vaikuttavat kokemuksiin. Ajallinen ulottuvuus ilmenee myös tilan eri vuorokaudenajoille annetuissa representaatioissa: humalakäyttäytyminen näyttäytyy sallitumpana ilta- ja yöaikaan kuin päivällä. Erinäisten kaupunkitapahtumien aikaan kaupunki näyttäytyy varsin eri valossa kuin arkinen kaupunki. Näihin arjen rajat ylittäviin tapahtumiin suhtaudutaan Stallybrassin

ja Whiten (1986) mukaan toisaalta myönteisesti, mutta samalla niitä paheksutaan järjestyksen ja moraalin vastaisina.

Julkinen tila näyttäytyy kamppailun areenana, jossa käydään jatkuvaa määrittelyä siitä, kenellä on oikeus näkyä ja missä määrin. Julkisia tiloja ohjailevatkin usein näkymättömät rajoitukset, jolloin kaikille näennäisesti avoin tila saattaakin olla suunniteltu vain tiettyjen ryhmien käyttöön (Ameel & Tani 2007, 9).

Ulossulkeminen voi olla suoraa kieltojen ja rajoitusten kautta tai epäsuoraa sosiaalisten merkitysketjujen kautta tapahtuvaa toiseuttamista. Toisaalta tilakamppailussa alakynteen voivat jäädä myös ryhmät, kuten nuoret ja vanhukset, jotka eivät saa ääntään yhteiskunnallisessa keskustelussa kuuluviin. Tilojen kaupallistuminen on nähty vaikuttavat myös tilojen käyttäjäkunnan yksipuolistumiseen (Massey 2005, 152).

Kiinnitänkin tässä tutkielmassa huomioni siihen, kenen tilaa verkon aineistossa tuotetaan ja siihen, mistä käsin kaupungin tahrat käsitteellistyvät.

3.5 Narratiiveja kaupungin tilallisuudesta

Aluksi on syytä selvittää, mitä narratiivisuudella ja narratiiveilla tarkoitetaan. Narratiivisuus näkyy tämän tutkielman viitekehyksessä käsityksinä tiedon ja tutkimusaineiston luonteesta. Käsitän narratiivit yksilöllisesti ja sosiaalisesti tuotetuiksi puhunnoiksi, joiden kautta jäsennetään ja merkityksellistetään ympäröivää maailmaa (Lehtonen 2000, 16). Niitä tarkastelemalla pyritään avaamaan tämän tutkielman tapahtumaketjua, Tampereen kaupungin keskusta-alueen elävöittämishanketta ja siihen suhtautumista.

Tällainen lähestymistapa onkin luontaista tutkimukselle, jossa tarkoituksena on pyrkiä ymmärtämään ihmisiä ja heidän toimintaansa (Heikkinen 2015, 149). Narratiivit huomioiva näkökulma antaa kirjoituksille vahvan kokemuksellisen ulottuvuuden. Toiseksi, koen verkon keskustelut ja mielipiteet myös vaihtoehtoisiksi narratiiveiksi (ks. emt. 155), joissa kaupunkitilaa tuotetaan lähtökohtaisesti erilaisista näkökulmista ja merkitysrakenteista käsin kuin viranomaisjulkaisuissa. Kolmanneksi, narratiivinen ajattelu näkyy tutkijan positiossani, sillä oma suhteeni paikkaan, aineistosta tekemäni tulkinnat ja valitsemani teoreettinen näkökulma vaikuttavat tutkimuksen suuntautumiseen. Nancy Zellerin (1995, 75) mukaan tutkimus onkin pikemmin tuote kuin tallenne. Tällä viitataan tutkijan tekemiin valintoihin ja tulkintoihin sekä siihen, että tutkimuksen taustalla on pikemminkin pyrkimys ymmärtää ja selittää tutkimuksen kohdetta kuin kuvailla sitä.

Lähestyn verkon kirjoituksia näkökulmasta, joka pyrkii tuomaan esiin tiedon relatiivisen ja kontekstuaalisen luonteen. Käsitän kirjoitukset tietyssä ajassa, paikassa ja sosiaalisessa tilassa syntyneiksi kuvauksiksi ympäröivästä maailmasta. Narratiiveja korostavalle lähestymistavalle olennaista on konstruktivismin perusajatus, jonka mukaan tieto rakentuu aiempien kokemusten ja merkitysrakenteiden pohjalta. Tieto

maailmasta ja itsestä voidaan nähdä kehittyvänä kertomuksena, jonka muoto ja merkitykset muuttavat muotoaan. (Heikkinen 2015, 156–159.) Näin ollen tämä tutkielma on osa kaupunkikehittämisen ja sosiaalisen tilantuottamisen laajaa kertomuslinjaa. Viranomaisjulkaisujen ja verkon narratiivien tulkinta on tuotettu omasta tutkijanpositiostani käsin, jolloin siihen vaikuttavat aiemmat käsitykset, lähestymistapa ja teoreettinen viitekehys. Samalla tutkimus tuottaa tietoa, jonka pohjalta kaupunkitilaa voidaan tarkastella uudesta näkökulmasta.

Tämän tutkielman näkökulmasta verkkoon jaetut merkitykset ovat käyttäjiensä tilallisen kokemusmaailman tuotoksia ja osa kielellisen tilantuottamisen jatkumoa – representaatioita kaupunkitilasta. Narratiivien kautta pyritään jäsentämään omia kokemuksia ja tapahtumia sekä tekemään niistä merkityksellisiä, ymmärrettäviä ja yhteisesti jaettuja muistoja (Syrjälä 2015, 262). Tähän prosessiin liittyy vahvasti erilaisten elämänkulkujen värittämiä näkemyksiä, mitkä perinteinen modernistinen objektiivisuuteen ja systemaattisuuteen tähtäävä tiedekäsitys voisi hylätä realistisen ja kartesiolaisen maailmankuvan ihanteiden perusteella. Tässä tutkielmassa olen kuitenkin kiinnostunut juuri yksilöiden kaupunkitiloihin liittämistä monikudelmaisista merkitysrakenteista. Sen sijaan, että etsisin universaaleja ja yleispäteviä

”suuria kertomuslinjoja”, kiinnostuksen kohteeksi valikoituu postmodernille tiedonkäsitykselle ominaiset relatiiviset ja kontekstuaaliset lähtökohdat, joissa korostuu tietämisen ajallinen, paikallinen ja sosiaalinen luonne (Heikkinen 2015, 158). Näiden suurten kertomuslinjojen sijaan huomio kiinnittyy tässä tutkielmassa kontekstisidonnaiseen kokemuksellisuuteen ja symbolisten kamppailuiden kautta tuotettuun sosiaaliseen kaupunkitilaan.

Lähestyn myös viranomaisjulkaisuja narratiivisesta lähtökohdasta käsin. Kaupunkisuunnittelun tutkimuksessa narratiivisuuden korostaminen on saanut jalansijaa ja ajoittain tutkimuksissa on puhuttu myös suunnittelun kerronnallisesta käänteestä (Cohen 2008, 111–115). Tällä tarkoitetaan narratiivisten elementtien upottamista kaupungin strategisiin linjauksiin ja kaavoitusasiakirjoihin. Narratiivisuuden tehtävänä on tällöin saada suunnitelmat kuulostamaan houkuttelevilta, liittää kaupungin yksittäisistä tiloista eheä kokonaisuus ja pyrkiä luomaan edukseen erottuva kaupunkikuva. Juuri omaleimaisuutta korostavien kuvausten tuottaminen on merkittävässä roolissa homogenisoituneiden kaupunkien kilpaillessa keskenään vetovoimaisuudesta. Narratiivisuus voidaan liittää myös laajempiin kysymyksiin, sillä myös kaupunkien brändäys ja median tapa esittää tietoa vaikuttaa paikan kokemiseen. (Ameel 2014.) Tämän tutkielman kehyksessä ei ole mielekästä lähteä tulkitsemaan syvällisemmin median ja brändäyksen vaikutusta käsityksiin ja esityksiin kaupunkitilasta, mutta toisaalta niiden vaikutus on syytä tunnistaa.

Kaupunkisuunnittelun yhdeksi merkittäväksi ongelmaksi on nähty kaupunkilaisten ja virallisten tahojen välisen vuoropuhelun vähäisyys ja kohtaamattomuus (Staffans 2004). Kyse on kansalaisten osallistumisväylien yksipuolisuudesta sekä siitä, että nykyisten suunnittelukenttää hallitsevat ne, jotka

osaavat suunnittelun kielen ja argumentaation (Karumaa 2013; Rannila & Loivaranta 2015, 804–805).

Rannila ja Loivaranta (2015, 805) huomauttavat artikkelissaan, ettei kyse ole kaikkien osallistumisen tärkeydestä, vaan siitä että kaikille halukkaille tulisi tarjota kanava, jossa tuoda näkemyksensä esiin. Heidän tulkintansa mukaan yksi vaihtoehtoinen kanava on tiedon suodattaminen dramaturgisten menetelmien kautta. Tässä tutkielmassa tällaiseksi vaihtoehtoiseksi kanavaksi on muodostunut verkkoympäristö, jonka kautta voidaan lähestyä kaupunkien tilallisuutta. Kuten dramaturgiassa myös verkon puhuntojen kohdalla tulkinta nousee ajoittain merkittävään rooliin.

Narratiivisia elementtejä sisältävään tutkimukseen liitetään usein huoli tutkimuksen luotettavuudesta, sillä perinteisesti tieteellisen tutkimuksen arviointimenetelminä käytetyt validiteetti ja reliabiliteetti menettävät narratiivisessa tutkimuksessa osittain merkityksensä. Kerronnallisen tutkimuksen erilaisista epistemologisista ja ontologisista lähtökohdista johtuen sen luotettavuutta ja laatua voidaankin varmistaa erilaisin validointiperiaattein. Tällaisina validointiperiaatteina voidaan pitää (1) historiallisen jatkuvuuden periaatetta, (2) refleksiivisyyden periaatetta, (3) dialektisuuden periaatetta, (4) toimivuuden periaatetta ja (5) havahduttavuuden periaatetta. (Heikkinen, Huttunen & Syrjälä 2007.)

Heikkisen, Huttusen ja Syrjän (2007) mukaan historiallisen jatkuvuuden periaatteella tarkoitetaan ajallisten ja paikallisten yhteyksien avaamista lukijalle. Esittelemällä tapauksen aika-tila–rajaukset sekä paikkakokemusten rakentumiseen vaikuttava paikallishistoria syntyy lukijalle kuva tutkimuksen kohteena olevan tapauksen kontekstista. Refleksiivisyyden periaate käsittää tutkijan omien ymmärtämisyhteyksien ja tutkimuksen viitekehyksen avointa tarkastelua. Tutkijan positio, suhde paikkaan ja tapaukseen sekä tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat muovaavat aina tutkimuksen suuntaa. Samalla kuitenkin tutkijan läheinen suhde voi auttaa tapauksen syvempään ymmärtämiseen. Dialektisuuden periaate kiinnittää huomion tutkimuksen tulkintojen dialogisuuteen ja dialektisuuteen; vuorovaikutukseen tutkittavan kohteen ja muun maailman kanssa sekä aineiston moniäänisyyden huomiontiin. Tutkimuksen lähtökohtia ja tuloksia onkin syytä peilata aiempiin tutkimuksiin sekä havainnoituun todellisuuteen. Toimivuuden periaate nostaa esiin tutkimuksen hyödyllisyyden ja käyttökelpoisuuden periaatteet, jotka tässä tutkielmassa liittyvät tavoitteeseen ymmärtää kaupunkitilaan liitettyjä merkityksiä sekä sen tuottamisen tapoja elävöittämishankkeen viitekehyksessä. Viides Heikkisen, Huttusen ja Syrjän (2007) jäsentämästä validointiperiaatteista on havahduttavuuden periaate. Sen taustalla on filosofi Martin Heideggerin ajatusten pohjalta johdettu ”hermeneuttinen ydin” (Bruner 1996, 6). Havahduttavuuden periaatteen mukaan tutkimuksen tavoitteena on havahduttaa lukijaa ja saada tämä ajattelemaan kaupunkien tilallisuutta uudesta näkökulmasta. Tässä tutkielmassa tällainen uudenlainen näkökulma pyritään tarjoamaan käsittelemällä kaupunkitilan moninaisia kerroksia ja keskittymällä verkkoympäristön kokemuksellisen tiedon hyödyntämiseen.

Tässä tutkielmassa narratiivisuus näkyy tiedon kokemuksellisuutta korostavana tutkimusotteena, johon sisältyy edellä käsittelemiäni oletuksia tiedon luonteesta. Sen lisäksi se näkyy analyysin kautta tuotettuina narratiivilinjoja. Ymmärtääkseen kertomusten syntymistä ja muovautumista on lisäksi ymmärrettävä sen taustalla vaikuttavaa tapahtumaketjua. Hänninen (2015, 169–170) näkee narratiivien perustana olevan aina joukko tapahtumia, jonka pohjalta syntyy yhteinen tarina. Nimitän tässä yhteydessä tarinaa narratiivilinjaksi, joka käsittää usean samankaltaisen narratiivin muodostaman kokonaisuuden. Tällaiset puhunnat käsittelevät tiettyä teemaa samasta näkökulmasta. Varsinaiset narratiivit näyttäytyvät erilaisina yksilöllisinä tapoina esittää näkemyksiä. Ne ovat siten erilaisten elämänkulkujen muovaamia, sosiaalisesti jaettuja representaatioita, joihin liittyy arvo- ja tunnelatauksia sekä merkityksenantoja. Yhtymäkohtien perusteella niistä voidaan johtaa samankaltaisia merkityksenantoja sisältäviä narratiivilinjoja. Tässä tutkielmassa narratiivien jäsentymiseen vaikuttaa olennaisesti (verkko)ympäristö, jossa niitä tuotetaan.

Narratiivien rakentumista voidaan kuvata Hännisen (2015, 169) tekemän jaottelun pohjalta tämän tutkielman viitekehyksessä seuraavasti:

Kuva 4 Narratiivien rakentuminen (Hänninen 2015, 169 pohjalta)

Narratiivinen tarkastelu näyttäytyy tässä tutkielmassa pyrkimyksenä selvittää sosiaalisen kaupunkitilan rakentumiseen vaikuttavia tekijöitä elävöittämishankkeen viitekehyksessä. Se auttaa ymmärtämän niitä monisyisiä kokemuksellisia, henkilökohtaisia ja sosiaalisesti tuotettuja merkityksiä, joiden kerroksista kaupunkitila rakentuu.

4 Aineisto ja menetelmät

4.1 Viranomaisaineisto

Viranomaisaineisto on valittu käsittelyjärjestyksessä ensimmäiseksi, sillä se taustoittaa verkkoaineiston lähtökohtia. Viranomaisjulkaisut luovat pohjan keskusteluille verkossa, sillä niiden sisällöt ovat synnyttäneet keskustelujen kohteena olevat aiheet. Tässä tutkielmassa viranomaisjulkaisut toimivat sekä itsenäisenä analyysin kohteena että vertailupohjana verkkoaineistosta esiinnousseille teemoille. Näin ne luovat kuvan siitä, millaista kaupunkia elävöittämishankkeen yhteydessä tuotetaan sekä auttavat ymmärtämään tilatuottamisen tasojen välisiä eroja ja yhteyksiä.

Käyttämieni viranomaisjulkaisujen keskiössä ovat olleet Viiden tähden keskusta niminen Tampereen keskustan kehittämisohjelma 2015–2030 (2015) sekä Tampereen keskustan strateginen osayleiskaava (2015). Tampereen keskustan kehittämisohjelma Viiden tähden keskusta hyväksyttiin kaupunginhallituksessa 2.11.2015. Tampereen keskustan strategisen osayleiskaavan päivitetty versio hyväksyttiin kaupunginvaltuuston toimesta tammikuussa 2016 (Tampereen kaupunki 2016). Olen rajannut Tampereen keskustan strategisen osayleiskaavan asiakirjoista käsittelyyni pääasiassa 10.11.2015 päivitetyn version, joka sisältää kaavaehdotuksen ja sen monipuolisen selostuksen. Keskustan strategisen osayleiskaavan selvitystyön muut liitteet (ks. emt 2016) olen jättänyt käsittelyn ulkopuolelle. Keskustan kehittämisohjelma ja strateginen osayleiskaava toimivat molemmat tärkeinä keskusta-alueen kehittämisen välineinä. Yhdessä ne sisältävät Tampereen kaupungin asettamat tulevaisuuden visiot. Tampereen keskustan kehittämisohjelman ja strategisen osayleiskaavan lisäksi tämän tutkielman aineiston tukena on ollut kaupunkistrategia Yhteinen Tampere – näköalojen kaupunki (2013), kaupunkirakenne- ja ympäristösuunnitelma Rosoisesti kaunista (2013) sekä elinvoimasuunnitelma Rock, rauta ja rakkaus (2013).

Nämä olen kuitenkin jättänyt varsinaisen analyysin ulkopuolelle, sillä niiden sisältöjä käsitellään strategisessa osayleiskaavassa sekä keskustan kehittämisohjelmassa, mutta myöskin rajauksellisista syistä.

Maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999, 35§) linjaama yleiskaavan tarkoitus on ”kunnan tai sen osan yhdyskuntarakenteen ja maankäytön yleispiirteinen ohjaaminen sekä toimintojen yhteen sovittaminen.”

Yleiskaava luo näin ollen ohjeellisen pohjan yksityiskohtaisemmalle kaavoitukselle ja suunnittelulle.

Erittelen seuraavaksi yleisellä tasolla Tampereen keskustan kehittämisohjelman ja strategisen osayleiskaavan tavoitteita ja sisältöjä sekä niiden roolia tämän tutkielman viitekehyksessä. Tarkempi tavoitteiden, sisältöjen sekä niiden teemojen analyysi on jätetty tutkielman tulososioon.

Keskustan kehittämisohjelma (2015) on ”kaupungin oma näkemys keskustan kaupunkiympäristön tulevaisuudesta”. Tulevaisuudenkuvia pohditaan strategisista, operatiivisista ja taustoittavista