Muutamia tarkennuksia

Erikseen huomionarvoinen ja korostettava seikka on vielä se, että ei vain finiittiverbit, vaan myös verbivartalot (tai -kannat) kuvaavat prosesseja (esim. Langacker 2002 [1991]: 82, 98, 2008a: 118 119, Langacker h. t. 28.8.2017). Tämä ei käy Langackerin omistakaan kuvauksista aina täysin selvästi ilmi, mutta sillä on muutama tärkeä seu-raus:⁵⁶ Ensinnä verbin prosessiluonne on jo verbin tyyppitason (T) eli verbivartalon

pre-56 Sitä, että prosesseja ei riittävän selvästi sidota verbien predikaatiorakenteen morfologiseen muotoon, voi yrittää selittää Langackerin tavalla kuvata koko ilmiötä ja erityisesti verbejä. (i) Eri entiteettityyppien semanttinen kuvaus edustaa yhtä notionaalisen määrittelyn versiota perinteisille sanaluokille, jolloin mor-fologia jää taustalle puhuttaessa perinteisistä sanaluokkakategorioista. (ii) Langacker kuvaa verbejä ja prosesseja pääasiassa muin erityisesti kognitiivista käsitteistystä korostavin kuin morfologisin keinoin (profilointi, skannaus, prosessointi- ja ajateltu aika ym.). (iii) Verbivartalot eivät esiinny itsenään, joten havainnollistavina kieliesimerkkeinä ja viittauksina muotoon on usein käytetty finiittiverbiä ja finiittiver-billisiä lauseita (esim. Langacker 2000: 223, 362, vrt. visuaalistukset, esim. 1987: 245, kuvion 7.2 [ EN-TER]). (iv) Englannissa verbivartalo ja eräät preesensin persoonamuodot ovat identtisiä (esim.enter- vs.I enter), mikä saattaa johtaa sekaannukseen. Yhtä kaikki nominikonstruktioiden semanttisen funktioiden

dikaatiorakenteen ominaisuus. Vain siten infinitiivin tunnus voi atemporaalistaa proses-sin, niin että käsiterakenteen ajallisen ja muun profiloinnin muutokset seuraavat johdon-mukaisesti strukturaalisen rakenteen organisoitumista. Se, miksi myös finiittimuotoiset verbit kuvaavat prosesseja, johtuu siitä, että finiittipredikaatio ei muuta vartalopredikaa-tion temporaalista profiilia, vaan sillä on muita, eri tavoin ankkuroivia (G) funktioita (tempus, modus, persoona) ja muita (pragmaattisempia) tehtäviä. Oletettavasti finiitti-predikaatiolla on verbityyppiin (T) myös instantioiva (I) vaikutus samoin kuin infinitii-vin tunnuksella infinitiiviin. Jos näin ei olisi, jouduttaisiin miettimään, millainen on ver-bivartalon käsiterakenne ja erityisesti temporaalinen profiili.

Toinen tärkeä seikka on se, että temporaalinen profilointi eli prosessuaalisuus on syytä pitää käsitteellisesti erossa (in)finiittisyydestä. Kuten edellä on tullut jo seikkape-räisesti ilmi (ks. lukua 3.2.4.1), Langacker tarkoittaa positiivisella temporaalisella profi-loinnilla sellaista ajallista hahmotusta, jossa kukin komponenttitila kussakin käsitteiste-tyssä ajassa skannataan yksi kerrallaan dynaamisesti prosessointiajassa. Tällaisia käsit-teistyksiä hahmottaisivat verbivartalot ja finiittiverbit. Kompleksisista atemporaalisista relaatioista tämä ominaisuus puuttuu, ts. ajatellun ajan ja prosessointiajan tiukka korres-pondenssi raukeaa.⁵⁷ Näitä hahmottaisivat infinitiivit ja partisiipit. Termieninfiniittinen jafiniittinen sisällöstä siis vain osa koskee ajallisuuden sitä kerrostumaa, joka käsittelee profilointia käsiterakenteen prosessoinnissa.

Ajallisuuden profilointiin liittyvän merkityksen rinnalle (in)finiittisyyden kuvauk-sessa nousee ankkurointi (finiittiverbit) tai ankkuroimattomuus (infinitiivit, partisiipit).

Finiittiverbissä näitä ankkurointipredikaatioita edustavat tempus, modus ja persoona (grounding predication, esim. Langacker 2000: 220). Esimerkiksi tempuspredikaatio suhteuttaa verbillä kuvatun asiaintilan tapahtuma-ajan ja puhehetken. Tämä tyypillisesti yksilöi ajallisesti kuvatun asiaintilan pois lukien geneerisyys ja habituaalisuus. Ankku-roinnin voi siis nähdä yhtenä määräisyyden muotona (tai tarkastelutavasta katsoen toisin päin), ja finiittisyys liittyy näin tarkastellen osaksi definiittisyyttä (myös Visapää 2008:

87), johon voivat vaikuttaa tarkentavasti spesies-ilmiön perinteiset kohteet, verbin

no-(type,instance,quantity,grounding, joiden edellyttämyssuhde on G(Q(I(T)))) kuvauksen ja verbien tem-poraalisuuden kuvauksen (scanning) keskinäisen suhteen tietty yhteismitattomuus tuo lievää inkoherens-sia kahden universaalin luokan kuvaukseen kognitiivisen kieliopin teorian sisällä, Siis (v) verbien kuvaa-mien predikaatioiden rakentumista ei ole kuvattu semanttisten funktioiden (T, I, Q ja G) järjestystä seura-ten yhteismitallisesti nominien kanssa.

57 Jäänee kuitenkin avoimeksi, mikä lopulta on infinitiivien ajallisen käsitteistyksen luonne verrattuna verbeihin (ks. luku 3.2.4.2).

minimuotoiset argumentit ja esimerkiksi lokalisoivat adjunktit. Vastaavasti infiniittisyy-den voi nähdä tapahtumien indefiniittisyytenä. Esimerkiksi Visapään (2008: luvut 3 5) tutkimus itsenäisistä A-infinitiivikonstruktioista tuo selvästi esiin sen, että A-infinitiivi indefiniittistää kuvattua tapahtumaa.⁵⁸

Edellä on esitetty teoreettisia ajatuksia verbeistä, ja infinitiivimuotojen osalta on pidetty infinitiiviyden edustajana oikeastaan vain A-infinitiiviä. Tämän tutkimuksen muiden infinitiivien (TEN-,MALLA- jaMATTA-rakenteiden infinitiivimuodot) temporaa-lista profilointia voi tarkastella infinitiivikonstruktioiden semanttisen jäsentymisen kautta. Tähän liittyy myös ajatus infinitiivien alisteisuudesta suhteessa finiittiverbiin, jota myös Visapää (2008: 119 123) käsittelee. Langacker (1991: 440 442) käyttää eng-lannin verbejä kutenbelieve,realize,see,hear täydennyksineen esimerkkeinä ilmauk-sista, joiden infinitiivikomplementit (esim.to, -ing) käyvät läpi eräänlaisen käsitteelli-sen alistukkäsitteelli-sen (conceptual subordination), jossa niiden hahmottaminen tapahtuu suh-teessa hallitsevaan finiittilauseeseen. Langackerin mukaan (mts. 440) infinitiiviraken-teen komplementtistatus etäännyttää infinitiivirakeninfinitiiviraken-teen kuvaamaa tapahtumaa, jolloin se hahmotetaan ikään kuin ”kaukaa”, holistisesti ja näin ollen tiivistelmätarkasteluna.

Vastaavasti ankkuroidut ja temporaalisesti profiloidut finiittilauseet ”nähdään läheltä”

komponenttitila kerrallaan jonotarkasteluna (mts. 441).

Pidän Langackerin esittämää kuvausta periaatteessa hyväksyttävänä, mutta eril-listä käsitteellisen alistuksen ajatusta tai kognitiivisen kieliopin jo tunnetuista mekanis-meista erillistä selitystapaa ei ehkä ole tarpeen olettaa. Voi myös kysyä, onko infinitiivi-rakenteista puhuttaessa ylipäätään tarpeen käyttää alistusterminologiaa (subordi-nation/superordination), sillä tällä voi olla kieliopillista (epä)itsenäisyyttä tarpeetto-masti arvottavia konnotaatioita (alistuksesta ks. Cristofaro 2003).

3.2.4.4 Yhteenveto

Yhteenvetona voidaan todeta, että ajallisuus liittyy verbiin, sen eri muotoihin ja lauseen-kin rakenteeseen hyvin moniulotteisesti. Kuviossa 16 pyrin vielä kertauksenomaisesti

58 Visapää (2008: 88) kuitenkin korostaa, että hänen kuvaamansa rakenteet ovatindeksisesti ankkuroituja eli ne tulkitaan suhteessa käyttökontekstiinsa. Määräisyys (definiittisyys/indefiniittisyys, spesies) on pe-rinteisesti nähty nominilausekkeiden tekstuaalisen käytön ilmiönä, mutta mikään ei periaatteessa estä nä-kemästä määräisyyteen liittyviä asioita myös verbejä ja lauseita koskevina. Verbimorfologiaan liittyvä ankkurointi on tästä havainnollinen esimerkki.

esittämään edellä luvuissa 3.2.4.1 3.2.4.3 kuvattuja ajallisuuden kerrostumia verbin muodolliseen rakenteeseen suhteuttaen.

Kuvio 16. Verbirakenteet ja ajallisuuden kerrostumat.

Verbivartalon leksikaaliseen semantiikkaan liittyy aika kuvattavan tapahtuman käsitteis-tettävänä osana sekä aspektina muutoksen tai muuttumattomuuden merkityksessä (akti-onsart). Erityisesti muutoksellisissa tapahtumissa (esim.syö-,puhu-,palaa-) aspektuaa-liseen käsitteistykseen liittyy eräänlainen ”täyttymisaika”, jolloin muutoksen ja kuvatun verbitapahtuman kehitys on saavuttanut käsitteistyksessä ajan funktiona sellaisen vai-heen, että verbin merkityksen voi katsoa toteutuvan. Nämä kaksi ajallisuuden ulottu-vuutta ovat kaikkien verbien ja verbikantaisten rakenteiden inherenttiä ajallisuutta, joista ne eivät voi vapautua.

Käsitteistämisen edellyttämä prosessointiaika (T) esimerkiksi jonotarkastelussa on käsitteistyksen ulkopuolista aikaa. Se ei näy kuviossa 16. Se koskee kaikkia kielellisiä ilmauksia: ilmausten ymmärtäminen ja prosessointi tapahtuvat neuraalisesti aivoissa, mikä on itsessään ajallinen – joskin lyhyt, usein joitain satoja millisekunteja – tapah-tuma. Langackerin esittämänä infinitiivien ja verbien keskeinen ero olisi siinä, että aidot verbit eli prosessit (verbivartalot ja finiittiverbit) ovat temporaalisia, mikä tarkoittaa sitä, että käsitteistetty aika on käsitteistyksessä profiloitu. Profilointi tarkoittaa tässä sitä, että käsitteistetyn ajan ja prosessointiajan välillä on korrespondenssi, joka ilmenee aito-jen verbien hahmottumisena jonotarkasteluna, elokuvamaisesti. Vastaavasti infinitiivien tunnukset atemporaalistaisivat verbit. Tällöin käsitteistetty aika on profiloimaton, eli kä-sitteistetyn ajan ja prosessointiajan korrespondenssi ei vastaa jonotarkastelua, vaan ku-vattu tapahtuma hahmotetaan tiivistelmätarkasteluna, kuvamaisesti. Tässä luvussa olen

rakenne: verbivartalo

aika: käsitteistetty aika (temporaalisuus Langackerillä) rakenne verbivartalo

aika: aspekti (muutos), ”täyttymisaika” käsitteistetyssä ajassa

rakenne: finiittiverbi infinitiivi

aika: tempus (”ankkurointiaika”) atemporaalinen relaatio rakenne: lause

aika: aspekti (rajautuvuus)

suhtautunut varauksellisesti verbien tällaiseen kuvaukseen, sillä kompleksit verbejä kos-kevat relaatiot vaativat joka tapauksessa Langackerinkin mukaan käsitteistyksen raken-tumisvaiheen (”build-up phase”, jolla on oletettavasti oma prosessointiaikansa). Ver-beissä tämän on suhteuduttava välttämättä jotenkin käsitteistettyyn aikaan. Yhtä kaikki kuviossa 16 esitetään, että infinitiivin tunnukset atemporaalistaisivat (em. merkityk-sessä) verbivartaloiden kuvaamat prosessit ja että käsitteistetty aika ei kuuluisi infinitii-veissä ja yleisemmin ei-finiittisissä muodoissa hahmotuksen profiloituun osaan aina-kaan Langackerin tarkoittaman ajallisen profiloinnin prototyyppisessä muodossa.

Infinitiivimuodot kuten partisiipitkin ovat myös yksi verbien muodostuksen mor-fologinen päätepiste (ks. haaroittuminen kuviossa 16). Finiittiverbit muodostetaan myös verbivartaloista, ei infinitiiveistä. Ajallisuuden kannalta finiittimorfologia ei enää vai-kuta verbivartalon inherenttiin prosessiluonteeseen ja käsitteistetyn ajan profilointiin.

Finiittiverbitkin kuvaavat prosesseja ja ajan hahmottuminen profiloituna periytyy niihin verbivartalosta. Sen sijaan finiittimorfologia vaikuttaa tempuksen kautta tapahtumien deiktisiin tulkintoihin; kuvatut tapahtumat ankkuroidaan suhteeseen muiden tapahtu-mien kanssa. Karkeasti tämä tapahtuu suhteessa puhehetkeen ennen–nyt–jälkeen-jatku-molla. Viimein lauserakenteen tasolla kuvattuja tapahtumia voidaan rajata eri tavoin esi-merkiksi adverbiaalein ja osmin (esim.Miettiessäni selostusta naputtelin pöydän kul-maatunnin), jolloin ollaan tekemisissä taas aspektuaalisten tekijöiden kanssa.