Artikkelin 3 (Juosten vai juoksemalla) tulos ja kritiikkiä

Kahdessa edellisessä artikkelissa olen keskittynyt koloratiivirakenteeseen, joka kon-struktiona on sekä rakenteellisesti että semanttisesti tiivis kahden verbin, (^T)^A -infinitii-vin ja koloratiivisen finiittiverbin muodostama predikaattimainen ilmaustyyppi. Se on koloratiiviverbeineen omiaan kuvaamaan (varsinaista) tapaa, siis luonnehtimaan kuvat-tavaa toimintaa juuri tietynlaatuiseksi. Tässä ja seuraavassa artikkelissa keskityn infini-tiiviadjunkteihin ja selvittelen sitä, kuinka niiden merkitystulkinnat kehkeytyvät lause-kontekstissaan eli adjunktisuhteessa hallitsevaan finiittirakenteeseen.

ErityisestiJuosten vai juoksemalla keskittyy siihen, millaisia merkityksiä^TEN- ja

MALLArakenteet adjunkteina saavat ja miten mahdolliset merkitysyhtäläisyydet ja -eroavaisuudet jakaantuvat. Lähtökohtana olen pitänyt ISK:n (§ 515) luonnehdintaa, että kyseiset infinitiivit ”ilmaisevat laajassa mielessä tapaa: ne kuvaavat sitä, miten hallitse-van verbin ilmaisema tilanne toteutuu” (mas. 126 128). Tämä ”laajassa mielessä” ilme-nee^TEN- ja^MALLA-rakenteiden artikkelissa ilmenevänä polysemiana el eri myötätapah-tumisen merkityksinä.

Yleisin käyttö molemmilla rakenteilla on ns. varsinainen tapa, jossa infinitiivira-kenne kuvaa täsmentäen samaa prosessia kuin finiittirainfinitiivira-kenne. Tämä edellyttää hy-ponymia-suhdetta verbien kesken (esim.kävelläjalompsia). Selvästi yleisintä on liik-keen kuvaaminen (esim. 33, sama kuinJuosten vai juoksemalla esim. 4b), mutta muu-kin toiminta tulee kyseeseen (esim. 34, sama kuin ma. esim. 6b). Varsinaista tapaa esiintyy paljon molemmilla infinitiivirakenteilla. Myös keinon merkitystä on molem-milla infinitiiveillä vaikkakin selvemminMALLA-rakenteella (esim. 35, sama kuin ma.

esim. 9a). Keinon merkitys nousee esiin muutostilanteiden kuvauksissa, joissa infinitii-virakenne nostetaan hallitsevan tapahtuman aiheuttavaksi tai aikaan saavaksi toimin-naksi.

(33) hyvin se [sairas vanhus]hoeperrellen käveli (SMS, Kajaani)

(34) se oekeehhihkumalla naoroi, oekeeh huoneet kajaht (SMS, Konginkangas) (35) seon otettun nin tuotakeinottelemalla karhu aenaeh (LA, Suomussalmi) (36) nuarisoseurataloollem meni väkiä, nemeni krääkyjej jamelskaten tästä, mä täs istuuj ja (LA Ylihärmä)

(37) koerahi ihanirmistellen [irvistellen]söe sitä pettuleipää (SMS, Rautavaara) Molemmilla rakenteilla on myös selvästi eriytynyttä omaa käyttöä. EnsiksiTEN -rakenteella tällainen on oheistekemistä, jossa infinitiivi kuvaa eri prosessia kuin finiitti-rakenne (esim. 36, sama kuinJuosten vai juoksemalla esim. 7b). Tyypillisesti näissäkin finiittiverbi on liikeverbi (ks. taulukko 2), mutta muitakin prosessityyppejä esiintyy (esim. 37, sama kuin ma. esim. 7c). Olennaista oheistekemisen merkityksessä on se, että finiitti- ja infinitiivirakenne eivät kuvaa samaa prosessia, vaan samatekijäisen toimijan kahta yhtäaikaisesti tapahtuvaa toimintaa (esim.tuli itkien). Toinen huomattava asia on se ilmeinen semanttinen rajoite, että verbien finiittisyys ei ole vaihdettavissa silloin, kun finiittiverbi on liikeverbi jaTEN-infinitiivi on aistihavaintoa tai fysiologista ja kognitii-vista toimintaa kuvaava verbi (mas. 135 137). ToiseksiMALLA-rakenteella on nk. me-nettelytavan merkitys (mas. 140 141), joka kuvaa konkreettisten teko- ja valmistamis-verbien kanssa jotain erityistyyppistä suoritustapaa (esim.kalastaa tuulastamalla).

Periaatteessa varsinainen tapa, keino, oheisteko ja menettelytapa kattavatTEN- ja

MALLA-rakenteiden keskeisimmät hallitsevan rakenteen toiminnan toteutumista luon-nehtivat merkitykset korpusaineistossa (ks.Juosten vai juoksemalla, mas. 142, taulukko 3). Ne kuvaavat keskeisimpiä kielellisiä funktioita, jotka näille kahdelle infinitiiviraken-teelle voi niiden adjunktikäytöissä havaita. Keskeisin yhdistävä piirre on infinitiivillä kuvatun toiminnan samanaikaisuus finiittiverbillä kuvatun toiminnan kanssa (ks. Ni-kanne 1997). Taulukon 3 (mp.) perusteella selvästi harvinaisempia ovat temporaaliseen perättäisyyteen pohjautuvat merkitykset.

Nyt voi yrittää arvioida, kuinka onnistunut on artikkelin tavoite kohtauttaa tavan ja keinon käsitteellinen ero näiden kahden infinitiivirakenteen keskeisimpien myötäta-pahtumisen merkitysten kanssa (ks.Juosten vai juoksemalla s. 127). Käsitteellinen jako sinänsä on tavan ja keinon välillä intuitiivisesti ymmärrettävä (mp.). Aineiston perus-teella infinitiivirakenteiden polyseemisyys ei kuitenkaan luokitu sen enempää käsitteel-lisen jaon kuin infinitiivien omien merkitysten osalta selvästiTEN- jaMALLA -infinitii-vien kesken. Taulukosta 3 (mas. 142) nähdään ensinnä se, että vain oheisteko ja menet-telytapa ovat vain toisen infinitiivimuodon merkityksiä. Varsinainen tapa ja vähem-mässä määrin keino ovat molempien infinitiivien funktioita. Toiseksi nähdään sekin, että samalla infinitiivimuodolla keskeismerkitysten kesken voi olla tulkinnallista häily-vyyttä (ks. mp., taulukon 3 esiintymälukujen alaindeksit). Kolmanneksi

tutkimusartik-kelin kuluessa esitetyt dialektologiset kartatkaan (liitteet 1 3) eivät tunnu tarjoavan suo-raa tukea infinitiivirakenteiden merkitysten selvään (historiallis-)alueelliseen jakautumi-seen. Kartat eivät näytä infinitiivirakenteiden funktioille selviä murrealueittaisia ja-kaumia, jolloin voidaan päätellä, että ne eivät ole murteiden erilliskehityksen aikaisia, vaan palautuvat varhaisempaan (kanta)kielimuotoon.

Tavan käsitteelliseen tulkintaan sopivat selvimmin lingvistiset funktiot varsinai-nen tapa ja oheisteko ja vastaavasti keinon käsitteeseen lingvistivarsinai-nen funktio keino. Sen sijaan infinitiivimuotojen kesken tämä jako jää kuvatulla tavalla häilyväksi. Voi myös kritisoida menettelytavan merkitystä vain keinon alatyyppinä, sillä nämä infinitiivit voi ajatella myös finiittiverbin hyponyymeiksi (kuten varsinaisessa tavassa), jolloin menet-telytavan voi ajatella olevan jotain tavan ja keinon välimaastoon sijoittuvaaMALLA -ra-kenteen käyttöä.

ArtikkelinJuosten vai juoksemalla perusteella näyttää selvästi siltä, että suhteelli-sen selväpiirteinen käsitteellinen jako tavan ja keinon välillä muuttuu kielellisuhteelli-sen aineis-ton valossa häilyväksi ja jatkumomaiseksi piirreperustaiseksi ilmiöksi (mas. 141). Tämä viittaa yhtäältä siihen, ettäTEN- jaMALLA-rakenteiden kesken ei ole kehittynyt selvää työnjakoa kaikkia myötätapahtumisen merkityksiä ajatellen (esim. kaksitulkintaisuuk-sista mas. 142 143). Eri muotojen merkitysten tendenssimäiset jakaumat käytetyssä ai-neistossa ovat nähtävissä taulukossa 3 (mas. 142), mutta viime kädessä infinitiiviraken-teiden merkitys on kulloinkin käyttöyhteydessään kehkeytyvää.

Toisekseen juuri tätä infinitiiviadjunktien merkityksen ominaisuutta kehkeytyvänä voinee pitää yleisemminkin adjunktien konstruktioluonnetta kuvaavana. Kun finiittira-kenteiden taustalla olevat abstraktit argumenttirakennekonstruktiot paljolti määräävät nominaalisten argumenttiensa lauseenjäsenfunktiot ja semanttiset roolit, niin adjunk-teilla semantiikan määräytyminen ei ole näin suoraviivaista, vaan on selvästi kompleksi-sempaa (ks. vastaavasti tila-adverbiaalien kontekstuaalisesta monitulkintaisuudesta Huumo 1997). Infinitiiviadjunktien mahdolliset omat nominaalijäsenet (esim. subjekti ja objekti) saavat kyllä semanttiset roolinsa samojen periaatteiden mukaan kuin argu-menttirakennekonstruktioissa, piirre, joka tekee infinitiivirakenteista argumenttiraken-nekonstruktiomaisia ja näin lausemaisia mutta kokonaisuutena niiden tulkinta riippuu siitä, millaisen finiittirakenteen adjunktina ne kulloinkin toimivat. Näin ollen niiden konstruktiomaisuus tai syntaktinen yksikkömäisyys on monella tavalla mutkikkaampaa kuin tavanomaisilla argumenttirakennekonstruktioilla.

Kolmanneksi voi kysyä, onko artikkelissa kuvattujenTEN- jaMALLA-rakenteiden eri merkityksiä syytä pitää näiden infinitiiviadjunktien semanttisina rooleina vai jonain muuna. Tällä tavoin semanttisten roolien perinteinen kaanon kasvaisi mielestäni tarpeet-toman suureksi. Ennen kaikkea semanttisten roolien soveltaminen olisi vasta analyysin jälkeistä, eikä niitä voisi pitää samalla tavoin valmiina kuten rooleja tavallisesti. Myös infinitiiviadjunktien merkityksen kehkeytymisen mekanismit jäisivät peittoon, mikä koituisi teoreettisen kuvauksen tappioksi. Tätä aihetta olen avannut tarkemmin artikke-lissaMATTA-rakenne. (Ks. myös lukuja 3.3 ja 3.4 tässä johdatuksessa.)

ArtikkelissaJuosten vai juoksemalla voisi vielä kritisoida aineiston numeerista esitystapaa. Käytetyistä aineistoista oikeastaan vain Lauseopin arkiston aineisto sovel-tuu varsinaiseen tilastolliseen kuvaamiseen ja esimerkiksi prosenttilukujen käyttöön, sillä siinä perusjoukko (noin tunti puhetta per puhuja per murrealue) ja otos ovat määri-teltävissä. Olen kuitenkin aineistonhankintaa selostaessani käyttänyt ilmausta seulonta-prosentti (ks. mas. 129, taulukko 1) kuvaamaan ei-tapaa kuvaavien infinitiivien osuutta varsinaisesta tutkimusaineistosta. Ilmausta ei ole tarpeen ottaa kirjaimellisesti tai tulkita tiukasti tilastollisena terminä, vaan pikemmin suuntaa-antavana numeerisena arvona.

Samoin taulukon 3 (mas. 142) esitystapa merkitysten jakaumasta infinitiivirakenteiden kesken ei ole eksakti tai tasaisesti luokittuva, mutta tätä on pidettävä pelkästään kuvatun ilmiön tosiasiallista häilyvyyttä ilmentävänä.