Muut ravintoaineet

D-vitamiini

Sekä poikkileikkaustutkimuksissa että pitkäkestoisissa kohorttitutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että D-vitamiinistatuksella voisi olla merkitystä tyypin 2 diabeteksen synnyssä, mutta tutkimustieto seerumin D-vitamiinipitoisuuden yhteydestä plasman paastoglukoosi- ja insuliinipitoisuuteen sekä insuliiniherkkyyteen on ristiriitaista (Alvarez ja Ashraf 2010, Poolsup ym. 2016). On esitetty, että D-vitamiini voisi mahdollisesti vaikuttaa sekä insuliinin eritykseen että insuliiniherkkyyteen ja sitä kautta tyypin 2 diabeteksen riskiin (Alvarez ja Ashraf 2010). Sekä in vitro että in vivo -tutkimuksissa D-vitamiinilla on osoitettu olevan vaikutusta haiman beetasolujen toimintaan (Nazarian ym. 2011). Lisäksi D-vitamiinin puutos on yhdistetty kirjallisuudessa tyypin 2 diabeteksen kehittymiseen.

Poolsupin ym. (2016) meta-analyysi sisälsi 10 satunnaistettua ja kontrolloitua tutkimusta D-vitamiinilisän yhteydestä insuliiniresistenssiin henkilöillä, joilla oli prediabetes. D-vitamiinilisä ei vaikuttanut merkitsevästi insuliiniresistenssin määrään eikä plasman paastoglukoosipitoisuuteen. Osajoukkoanalyyseissä kuitenkin havaittiin D-vitamiinilisän käytön vaikuttavan edullisesti insuliiniresistenssiin henkilöillä, joiden seerumin 25(OH)D-vitamiinipitoisuus oli yli 50 nmol/l tutkimuksen alussa (p = 0,03). Lisäksi D-vitamiinilisän käyttö pienensi plasman kahden tunnin glukoosipitoisuutta henkilöillä, joiden seerumin 25(OH)vitamiinipitoisuus oli alle 50 nmol/l tutkimuksen lähtötilanteessa (p = 0,05). D-vitamiinilisällä havaittiin edullisia vaikutuksia plasman paastoglukoosipitoisuuteen sekä HbA1c–pitoisuuteen.

Nazarian ym. (2011) tutkivat D-vitamiinilisän vaikutusta insuliiniherkkyyteen henkilöillä, joilla oli kohonnut paastoglukoosi ja pienentynyt seerumin D-vitamiinipitoisuus (< 75 nmol/l) (n = 8). Tutkittaville annettiin 125 µg:aa (5 000 IU) D3-vitamiinia (kolekalsiferoli) neljän viikon ajan ja heille tehtiin laskimonsisäinen glukoosirasituskoe tutkimuksen alussa ja sen päättyessä.

Tutkittavien insuliiniherkkyys parani 37 %:lla verrattuna lähtötilanteeseen eikä tulos selittynyt seerumin kalsium- tai parathormonipitoisuuksien tai painoindeksin muutoksilla. Tutkimuksessa havaittiin positiivinen yhteys lähtötilanteen insuliiniherkkyyden ja D3-vitamiinilisän aiheuttaman insuliiniherkkyyden parantumisen välillä, mikä viittaa siihen, että D-vitamiinilisä on tehokas tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä vain, kun sen käyttö aloitetaan tarpeeksi aikaisessa vaiheessa. Nazarian kollegoineen (2011) olivat ensimmäiset, jotka osoittivat tutkimuksellaan

merkittävää insuliiniherkkyyden parantumista henkilöillä, joilla oli kohonnut paastoglukoosi ja D-vitamiinin puutos. Tutkimuksessa ei havaittu farmakologisen määrän D-vitamiinilisää aiheuttavan haittavaikutuksia, mutta toisaalta tutkimus oli verrattain lyhytkestoinen (4 vko).

Lisäksi tutkimuksen pieni otoskoko ja tutkimusasetelma heikentävät tulosten luotettavuutta ja yleistettävyyttä.

Mitri ym. (2011) satunnaistivat 92 täysi-ikäistä henkilöä, joilla oli suurentunut riski sairastua tyypin 2 diabetekseen, kolmeen ryhmään 16 viikon ajaksi: käyttämään D3-vitamiinilisää (50 µg

= 2000 IU), D3-vitamiinilisää (50 µg) ja kalsiumia (800 mg) päivässä tai käyttämään vastaavia lumevalmisteita. Tutkittavien keskimääräinen seerumin 25(OH)D-vitamiinipitoisuus oli lähtötilanteessa 61,25 nmol/l. Tutkimusjakson lopussa tutkittaville tehtiin laskimonsisäinen glukoosirasituskoe ja havaittiin insuliinin erityksen parantuneen merkitsevästi pelkkää D-vitamiinilisää käyttäneillä. Myös pitkäaikaista glukoositasapainoa kuvaava HbA1c–pitoisuus suureni vähemmän D-vitamiinilisää käyttäneillä, mutta tulos ei ollut merkitsevä. Minkään valmisteen käytöllä ei ollut merkitsevää vaikutusta muihin glukoosiaineenvaihdunnan muuttujiin, kuten plasman paastoglukoosipitoisuuteen, kahden tunnin glukoosipitoisuuteen tai insuliiniherkkyyteen. Tulosten perusteella D-vitamiinilisän käytöllä voi olla tyypin 2 diabeteksen etenemistä hidastava vaikutus henkilöillä, joilla on kohonnut sairastumisriski, mikä selittyy beetasolujen funktion parantumisella.

Tuomainen ym. (2015) tutkivat kahden eri D-vitamiinilisän (40 µg = 1600 IU tai 80 µg = 3200 IU) käytön vaikutusta glukoosiaineenvaihduntaan henkilöillä, joiden seerumin 25(OH)D-vitamiinipitoisuus oli lähötilanteessa alle 75 nmol/l. Tutkittavat (n = 66) olivat yli 60-vuotiaita ja heillä oli tutkimuksen lähtötilanteessa IFG tai IGT. Viisi kuukautta kestäneessä satunnaistetussa, kaksoissokkoutetussa ja lumekontrolloidussa tutkimuksessa D-vitamiinilisän käytön ei havaittu vaikuttavan merkittävästi glukoosiaineenvaihduntaan, vaikka seerumin 25(OH)D-vitamiinipitoisuus suureni merkitsevästi molempia lisiä käytettäessä.

Vuonna 2017 julkaistussa kaksoissokkoutetussa ja lumekontrolloidussa tutkimuksessa 65 ylipainoista tai lihavaa, D-vitamiinin puutoksesta kärsivää (25(OH)D-vitamiinipitoisuus keskimäärin 32,8 nmol/l), henkilöä satunnaistettiin saamaan joko 2 500 µg:aa (100 000 IU) D3 -vitamiinia kerta-annoksena ja lisäksi 100 µg: aa (4 000 IU) D3-vitamiinia 16 viikon ajan tai vastaavat lumeannokset edellä mainitusti (Mousa ym. 2017). D-vitamiinilisää käyttäneillä seerumin 25(OH)D-vitamiinipitoisuus suureni merkitsevästi verrattuna kontrolliryhmään.

Ryhmien välillä ei sen sijaan havaittu eroa insuliiniherkkyyden tai insuliinin ensivaiheen

erityksen muutoksissa eikä myöskään paastoglukoosi- ja insuliinipitoisuuden muutoksissa.

Tulosten perusteella D-vitamiini, edes suurina annoksina suplementoituna, ei lisää insuliiniherkkyyttä tai insuliinin eritystä ylipainoisilla ja lihavilla henkilöillä, joilla on D-vitamiinin puutos.

Vaikka useat tutkimukset tukevat D-vitamiinilisän tyypin 2 diabetekselta suojaavaa tai sairauden etenemistä hidastavaa vaikutusta, vielä ei tiedetä tarkkaan, mitä mekanismeja taustalta löytyy ja mikä on optimaalisin seerumin 25(OH)D-vitamiinipitoisuus glukoosiaineenvaihdunnan kannalta (Alvarez ja Ashraf 2010). On esitetty, että D-vitamiinin edullinen vaikutus glukoosi- ja insuliiniaineenvaihduntaan voi perustua sen matala-asteista tulehdusta hillitsevään vaikutukseen (Heer ja Egert 2015). Lisäksi D-vitamiinin puutos lisää solunsisäistä kalsiumpitoisuutta ja voi tätä kautta vähentää insuliinivälitteisen glukoosin kuljettajaproteiinin (GLUT4) synteesiä sekä heikentää insuliiniriippuvaisten kudosten kykyä havaita akuutteja muutoksia solunsisäisessä kalsiumpitoisuudessa (Alvarez ja Ashraf 2010).

Tutkimustulokset ovat ristiriitaisia, joten lisää tutkimusta tarvitaan. Huomionarvoista on, että tutkimuksissa käytetyt D-vitamiinisuplementit sisältävät todella suuria määriä D3-vitamiinia.

D-vitamiinin turvallisen päivittäisen saannin yläraja on 100 µg:aa, mihin sisältyy myös ravintoperäinen D-vitamiini (EFSA 2016).

Folaatti

Tutkimustietoa folaatin saannin yhteydestä tyypin 2 diabeteksen riskiin on rajoitetusti. Hong ym. (2017) tutkivat dietaarisen folaatin saannin yhteyttä tyypin 2 diabeteksen riskiin keski-ikäisillä ja vanhemmilla korealaisilla (n = 7 333). Tutkimuksessa ei huomioitu folaatin saantia ravintolisistä (=foolihappo). Prospektiivisessa tutkimusasetelmassa huomioitiin folaatin saanti lähtötilanteessa sekä seuranta-ajan päätyttyä. Lähtötilanteessa keskimääräinen folaatin saanti oli miehillä 370 µg/vrk ja naisilla 334 µg/vrk. Monimuuttuja-analyyseissä folaatin saannin havaittiin olevan käänteisesti yhteydessä tyypin 2 diabeteksen riskiin naisilla, mutta ei miehillä.

Käänteinen yhteys havaittiin naisilla, joilla oli normaali plasman paastoglukoosipitoisuus sekä naisilla, joilla oli kohonnut paastoglukoosi. Yhteys näkyi myös henkilöillä, jotka eivät käyttäneet vitamiinilisiä, mikä vahvistaa oletuksen siitä, että ravintoperäinen folaatti on edullinen tyypin 2 diabeteksen riskin kannalta naisilla.

Neljä tutkimusta käsittäneessä meta-analyysissä 5 mg:aa foolihappoa sisältävän suplementin käyttö oli yhteydessä parempaan glykeemiseen kontrolliin tyypin 2 diabetesta sairastavilla

lumevalmisteeseen verrattuna (Sudchada ym. 2012). Solinin ym. (2006) satunnaistetussa ja lumekontrolloidussa interventiotutkimuksessa ylipainoisille tutkittaville (n = 60) annettiin 2,5 mg:aa foolihappoa sisältävää valmistetta tai lumevalmistetta kolmen kuukauden ajan.

Tutkimuksessa plasman insuliinipitoisuus pieneni merkitsevästi foolihappolisää käyttäneillä tutkittavilla. Foolihappolisän käytöllä havaittiin myös edullisia vaikutuksia insuliiniresistenssiin. Nämä muutokset olivat yhteydessä tulehdustekijöiden määrän pienemiseen.