Tässä luvussa olen koostanut aineiston keskeisiä dialogisuutta tukevia asioita sekä sitä millaista on, kun dialogisuus on vallitseva olemisen tapa. Olen poiminut aineistosta lausu-mia ja rakentanut niistä kuvitteellisen keskustelun.
Mennäänpä tuohon kahvilaan, siinä ikkunapöydässä on seitsemän tässä tutkielmassa mu-kana ollutta henkilöä. He lupasivat jutella, millaista on nyt kun, homma toimii. Millaista on, kun ymmärtävä vuorovaikutus, dialogisuus on saatu juurrutettua työyhteisöön. Haluan, että kuulet heidän itse kertovan mikä on heille tärkeää.
Tervehdys, mitäpä kuuluu?
Terve vaan, mitäs sinulle?
Kiitos, eihän tässä kummempia. Mukava kun pääsitte vielä juttelemaan. Ajattelin, että heitän tässä muutamia kysymyksiä, mutta olisin enemmän kuuntelupuolella ja te keskenänne vaihtaisitte ajatuksia. Passaisiko näin?
No mikäpäs siinä, kyllä meillä juttua riittää.
No onkos ajankäytössä tullut muutoksia? Silloin niissä keskusteluissa monella oli ongelma, että on niin mahdoton kiire, että ei oikein mitään ehdi tehdä.
Joo, kyllä. Meillä on nyt sovittu, että kukaan ei laita minään päivänä kalenteriaan täyteen.
Että on sellaista ilmavuutta. Ainakin minulle se tuo tunteen, että on oikein käyttää aikaa keskusteluun. Sen pohtimiseen, mikä on tärkeää.
On siinä ollut kyllä opettelemista ja on edelleen opettelemista tuossa rauhallisessa pohti-misessa. Olisi usein niin helppo niitata keskustelu ja sanoa, että tämä on näin ja piste.
Mutta kun se ei ole hyvästä. Tätä olen opetellut ja haluan edelleen opetella.
Näin on, Minulle se, että olemme käyttäneet aikaa keskusteluihin, tuo kokemuksen siitä, että oma työ on hallinnassa. Tiedän mitä minulta odotetaan ja pystyn itse tekemään
valintoja luottaen siihen, että osaan tehdä linjauksia yhdessä puhutun, yhdessä luodun ymmärryksen pohjalta.
Joo, kun kokonaisuus on kaikilla käsitettynä, tulee fiilis, että mennään samaan suuntaan.
Ja oletko huomannut, että kun maltetaan keskustella, niin sellainen väärin ymmärtäminen on kovin harvinaista.
No mitenkäs se sama suunta tai yhteinen ymmärrys, niin onko helppo saada se ai-kaan?
Kyllä se ottaa välillä koville, kun tuntuu että samaan asiaan pitää palata niin monta kertaa.
Toisaalta kun itseä miettii, niin huomaa, että välillä on ihan kuutamolla. Ja sitten on kiitolli-nen mieli, kun toikiitolli-nen malttaa jutella ja asia selkenee.
Pitää kyllä sanoa, että kyllä omaakin kärsivällisyyttä on kehitettävä. Välillä kun tuntuu, että mikä ihmeen päiväkotiryhmä tämä porukka oikein on. Asiahan on kertaalleen sanottu, eikö se nyt vielä ole selvä. Mutta vuorovaikutus onkin kyllä maratooni, oikea kestävyyslaji.
Olen huomannut, että pitää antaa itselleen aikaa ymmärryksen rakentamiseen. Silloin pys-tyy saamaan sellaisen sisäsyntyisen, syvän ymmärryksen.
Joo, tuohon ymmärryksen rakentamiseen kannattaa käyttää oikeasti paljon aikaa. Pitää olla mahdollista pohtia, pitää järjestää sille aikaa ja paikkoja. Tilaisuuksia keskustella.
Olen huomannut myös sen, että usein on tarvetta tavata useamman kerran, että sellainen rento keskustelu pääsee käyntiin. Aikaa menee ihan siihen tutustumiseen, luottamuksen rakentamiseen.
Sanoit rauhassa. Sepä se onkin. Aikaa ja tilanteita, niitä tarvitaan ja olen kyllä kiitollinen, että niitä on järjestetty. En oikein usko, että organisaation rakenne olisi se ratkaiseva, vaan kyllä se ihmisistä lähtee.
Sanoit tuossa, että aikaa tarvitaan tutustumiseen. Miten se tuttuus vaikuttaa työ-hommissa?
En pidä ollenkaan vähäisenä sitä, että tunnemme toisemme. Jopa niin, että tämä työtove-ruus saisi lähentyy ystävyyttä. Ja mitenpä sitä muuten tutustuu, kun että on aikaa ja että keskustellaan. Siinä sitä tulee tutuksi.
Kyllä, on se niin paljon helpompi lähestyä, kun tuntee toisen.
Mutta sellainen on hankalaa, jos joku puhuu jostakin asemasta tai jonkin ryhmän puolesta.
Se ihminen jää silloin jotenkin ohueksi, eikä sitä pääse tuntemaan. Ei oikein tiedä mitä se itse kokee ja ajattelee.
Itse panin merkille, että meillä tilanne parani hurjasti, kun pomot alkoivat käydä meidän osastolla. Tulivat kahvitauolle ja juttelivat niitä näitä.
Joo, sillä oli iso vaikutus, varmaan siinä on se, että tuollaisessa leppoisassa tilanteessa tu-lee helpommin sanottua mieltä askarruttavia juttuja, kuin missään muodollisessa kokouk-sessa.
Ja silloin on helpompi mennä puhumaan, kun syntyy sellainen luottamuksellinen, lähes ka-veruussuhde. Silloin pystyy juttelemaan kaikkia ihan sekaisin. Jotenkin pitäisi itse toimia niin kuin haluaisi tulla itse kohdatuksi.
Sinä muistaakseni sanoit siinä meidän keskustelussa, että joskus pitää sanoa tiu-kasti. Mitäpä siitä ajattelette?
Kyllä, joskus on oltava rohkeutta sanoa tiukasti, viedä viimeiseen pisaraan asti. Ja sen kyllä minusta voi tehdä, kun ei mene henkilökohtaisuuksiin.
Joo, ja, no, joskus on kyllä ollut tarpeen pyytää anteeksi, kun on tullut sanottua niin napa-kasti, että se on tuntunut kaverista pahalle.
Tuo anteeksi antaminen, se on sellainen voima, jonka helposti unohtaa.
Kyllä. Antaa anteeksi. Kukapa se olisi niin hyvä, ettei joskus hölmöilisi.
Ja tuohon minusta liittyy se, että on hyvä, kun jokainen on valmis joustamaan omista aja-tuksistaan.
Muistan itsekin, kun kerran tulit ja pahoittelit. Sitten juttelimme ihan nokakkain, ilman mi-tään sähköposteja tai puhelimia. Naamakkain on kyllä hyvä varsinkin hankalat asiat pu-hua, kun silloin oli koko ajan kartalla ja saa tsekattua ja kysyttyä, että mitä tuumit tai miltä tuntuu.
Niin, koen että tuo tiukasti sanominen ei ole pilannut meidän välejä. On ymmärretty, että sillä on ollut syynsä. Kaverini seinällä on taulu, jossa lukee, jos kukaan ei suutu niin mi-kään ei muutu.
Tuo kyllä pitää paikkansa. Vaikka kuinka ruusuin ja kukkasin koettaa kertoa, niin joku asia ei välttämättä mene perille. Joskus vaatii, että uskaltaa katsoa kuka on kuka. Ja minulla ei ole sitä herran pelkoa, uskallan sanoa, olipa se herra tai narri.
On muuten huippuhomma, kun meillä on sellainen työporukka tässä, että vaikka sanoo mielipiteensä suoraan ihan selvällä suomen kielellä niin voi luottaa, että se ei löydyn ne-nän edestä jossakin tuolla.
Minulle niistä keskusteluista jäi hyvin vahvasti mieleen, että tärkeintä on se, että tu-lee kuulluksi.
Joo, niin se on. Hei, muistatteko muuten, kun siinä viimeisessä viikkopalaverissa puhuttiin, kuinka hieno tunne se on, että pomo ei heti latele omia ratkaisujaan, vaan asioita todella pohditaan ja pyöritellään. Että voi testata omia ideoitaan ja näkemyksiään ja saa niihin li-sää näkökulmia. Siitä syntyy sellainen tunne, että omilla ajatuksilla on todella merkitystä ja voi todella vaikuttaa miten hommia tehdään ja mitä tavoitellaan.
Joo, kyllä se on mahtava tunne, kun huomaa, että muut tarvitsevat minun osaamista ja ar-vostavat sitä mitä sanon. Minulle se ainakin tuo vahvan halun sitoutua yhteisiin tavoitteisiin ja tähän koko organisaatioon.
Minä saan itselleni todella paljon, kun keskustelujen kautta yhdessä todetaan, että se mi-nun alussa ollut hatara ja sumea ajattelu on ollut oikeilla jäljillä, että kyllä, tuohon suuntaan meidän on viisasta edetä.
Minulle myös se on tärkeää, että kun näen asioiden muuttuvan parempaan suuntaan. Että sillä mitä sanotaan, on ollut merkitystä.
Kyllä. Myös ystävien ja kollegoiden tuki on minulle ollut tärkeää. On jaksanut toimia vaike-assakin paikassa, kun on tuntenut, että ei ole yksin. Ja kun on huomannut, että minut on kohdattu yksilönä, että minun oma elämäntilanteeni on otettu huomioon.
Tuopa onkin. Se että huomaamme, kuinka rikas työympäristö meillä on kaikine erilaisine ihmisineen. Ihmisineen, joilla jokaisella, on oma taustansa ja tarinansa.
Jos tuossa aiemmin oli puheena se, että ystävyyttä lähestyvä suhde luo hyvää myös työn tekemiseen, niin miten ihan käytännössä sellaista mukavaa vuorovaikutusta voi luoda?
Semmoiselle kasvokkain tapahtuvalle keskustelulle on kyllä kova tarve. Siinä pystyy joten-kin koko ajan seuraamaan mikä on fiilis ja tuntuuko, että ollaan samalla kartalla.
Totta, siinä onkin maltettava kuunnella. Kuunnella ja hakea ymmärrystä. Siinä meidän pomo on myös hyvä, että hän tulkkaa. Tai, luo sellaista mahdollisuutta, että meillä on ai-kaa rauhassa hakea sitä, että ymmärrämme ensin käsitteet samalla tavalla.
Joo, hän tulee usein kyselemään, että miten menee. Minulla on vahva tunne, että hän on kiinnostunut minun hommista ja pitää niitä tärkeinä. Hänen kanssaan on sellainen rento ilmapiiri, että on helppo keskustella ihan vapaamuotoisesti.
Niin, siinä samassa keskustelussa hän sanoi, että hän haluaa rakentaa uskallusta ja luot-tamusta niin, että hullunkin tuntuiset ajatukset pystyy tuomaan esille.
Joo, olen huomannut, että hän itse usein sanoo jotain huvittavan tai tyhmän oloista, taval-laan nolaa itsensä. Kyllä se tekee sellaisen fiiliksen, että on itsekin helppo heittäytyä ja an-taa ideoitten virrata.
Oletko muuten huomannut, että joskus syntyy joitakin erityisiä tilanteita, jolloin ihmiset ovat todella puhuneet, puhuneet muutakin kuin vain sellaista muodollista juttua?
Joo, se taitaa vaatia aika paljon luottamusta, että avautuu puhumaan itselle merkit-tävistä jutuista. Mutta miten tuo se kokonaiskuva? Siitäkin oli melkein kaikkien kanssa juttua.
Niin, olen itse huomannut, että nyt kun on paljon keskusteltu, niin enää todella harvoin tu-lee jokin pyyntö tai homma vaikkapa sähköpostilla ja sitten siitä tulisi olo, että ’taas tuli tämmöinen joutava’. Melkein aina älyää, että mihin se pyyntö liittyy ja että se ei ole mi-kään turha tai irrallinen homma.
Siinä poristessa kyllä opitaan jatkuvasti toisilta ja kaveri sanoikin minusta osuvasti, että tieto ja osaaminen ristiinpölyttyy. Ihmisten asiantuntemus tulee jotenkin kokonaisemmin organisaation käyttöön.
Joskus aiemmin häiritsi se, kun en ymmärtänyt miten jokin tehtäväni palvelee kokonaisuu-den kannalta olennaisia asioita. Mutta nyt, kun on suunta selvillä ja kokonaisuus käsitet-tynä, niin on niin jämerä olo tehdä työtä.
Kun olennainen etsitään yhdessä, on sellainen tunne, että koko porukka ponnistelee sa-maan suuntaan ja yhdessä toinen toistaan tukien.
Niin, tuollaisen sitkeän keskustelun myötä on mahdollisuus ymmärtää, nähdä miten asia liittyy kokonaisuuteen. On hieno tunne kun, huomaan, että eri osissa organisaatiota pu-humme saman suuntaista kieltä ja on yhteinen näkemys tavoitteista.
Kiitoksia näistä, olisiko vielä joku mitä haluaisitte sanoa?
No sen, että nyt on helpompaa, kun on sellainen kokemus ja tunne, että jokaisella on tahto kuunnella toisen mielipide. Että ei tyrmätä tai ohiteta, vaan halutaan asettua toisen ase-maan ja katsotaan miltä maailma voisi siitä kohden näyttää.
Minulle tuli mieleen, että jokainen katsoo omasta ikkunastaan. Ja jokaisen ikkuna on eri kokoinen ja se jokaisesta ikkunasta näkyy omaan suuntaansa.
Tuo on hyvä. Nyt on jotenkin ymmärretty koko organisaatiossa se, että kukaan ei yksin tiedä parasta ratkaisua. Ja asioita tarkastellaan monesta näkökulmasta ja jokaisen aja-tusta pidetään tärkeänä.
Sellainen oli keskustelu tällä kertaa, mukava kun olit mukana. Mitä ajatuksia se si-nulle herätti?