n Bettina Stangnethin kirjoittama elämäkerta natsi Adolf Eichmannista ilmestyi viime vuonna englanniksi nimel-läEichmann before Jerusalem. The Un-examined Life of a Mass Murderer.
Stangnethin paljastuskirja pyrkii esitte-lemään ennen julkaisematonta materiaa-lia Eichmannista, analysoimaan sitä sekä rakentamaan sen avulla kuvan Eichman-nin ”toisesta urasta” natsiajan jälkeen.
Toisaalta Stangneth haluaa käydä kirjal-laan dialogia filosofiHannah Arendtin kanssa: Arendtin kirjoittama raportti Eichmannin oikeudenkäynnistä on yksi luetuimpia Eichmanniin liittyviä teoksia.
Lisäksi Stangneth kysyy, miten oli mah-dollista, että natsirikollinen pysyi elossa jopa 17 vuotta sodan jälkeen. Kysymyk-sen Stangneth haluaa osoittaa Saksan valtiolle ihmetellen sen haluttomuutta napata Eichmann. Lienee melko luonnol-lista, että Stangnethin kirjan julkaisu ai-heutti Saksassa keskustelua sodan jälkei-sestä politiikasta ja uusnatseista, kun taas Yhdysvalloissa keskustelu on pyöri-nyt Stangnethin Arendt-reseptiossa. Pu-heenaiheeksi on noussut esimerkiksi se, miten Stangnethin löydökset tulevat vai-kuttamaan Arendtin kirjan uskottavuu-teen. Itse keskityn arvostelussani erityi-sesti Stangnethin dialogiin Arendtin kanssa, mutta pyrin sivuamaan muitakin
kirjan esittelemiä teemoja.
Hannah Arendt seurasi Eichmannin oikeudenkäyntiä ja kirjoitti siitä kiistel-lyn raporttinsaEichmann in Jerusalem, A Report on the banality of Evil(1963).
Raportti aiheutti aikanaan mediakohun, ja Arendtia syytettiin antisemiitiksi ja natsiksi. Arendtin päähuomio oli, ettei natsirikollinen ollutkaan sadistinen hir-viö, vaan tavallinen ihminen, jonka tota-litaarinen systeemi oli aivopessyt. Holo-kausti oli näyttänyt ihmisen kyvyn pa-huuteen: kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurha toteutettiin saksalaisella tehokkuudella muutamassa vuodessa ja sen toteuttajina toimivat tavalliset ihmi-set. Arendt kirjoitti ilmiöstä pahuuden tavanomaisuutena. Pahuus oli ajattele-mattomuutta; sitä, että ihminen seurasi sokeana systeemin ohjeita pysähtymättä miettimään toimintansa seurauksia.
Stangnethin mukaan Arendt erehtyi täy-dellisesti Eichmannin suhteen. Eich-mann ei ollut tavallinen, eikä myöskään ajattelematon. Stangneth väittää uuden lähdemateriaalinsa valossa, että Eich-mann oli intohimoinen antisemiitti, joka osasi manipuloida ihmisiä. Eichmann oli älykäs ja harkitseva; hän ei vain totellut muiden määräyksiä vaan antoi niitä myös itse tavoitteenaan tuhota kaikki juutalaiset. Näin ollen Eichmannin
esiin-tyminen oikeudessa oli tarkkaan harkit-tua peliä, jonka tarkoitus oli antaa hänes-tä kuva mihänes-tättömänä toimistotyöntekijä-nä, joka vain toteutti muiden antamia ohjeita. Eichmannin rooli oikeudessa oli siis naamio, jonka tarkoitus oli säästää Eichmann kuolemantuomiolta ja huijata kaikkia oikeudenkäyntiä seuranneita.
Stangnethin mukaan Eichmannin onnis-tui esiintymisellään harhaanjohtaa myös Arendtia, ja siksi Arendtin antama kuva Eichmannista on virheellinen.
Stangneth aloittaa kirjansa kuvaile-malla Eichmannin natsiuraa. Eichmann liittyi vuonna 1932 kansallissosialistiseen puolueeseen, ja siirtyi jo pari vuotta liit-tymisensä jälkeen töihin SS:n turvalli-suuspalveluun (Sicherheitsdienst). Oi-keudenkäynnissään Israelissa Eichmann selitti liittymisensä kansallissosialistei-hin ”sekaannuksena”. Stangnetkansallissosialistei-hin mu-kaan Eichmannin täytyi olla tietoinen puolueeseen liittyvästä maineesta sekä sen jäsenten keskinäisestä kunnioituk-sesta. Liittyminen puolueeseen oli Eich-mannille iso asia ja tarkoitti sosiaalista kiipimistä ”sekaannuksen” sijaan. Pian Eichmann aloitti juutalaisiin tutustumi-sen ja heihin liittyvän tiedon keräämitutustumi-sen tavoitteenaan tehdä itsestään juutalais-kysymyksen ekspertti Saksassa. Toisen maailmansodan aikana Eichmann toimi Valtakunnan pääturvallisuusviraston (RSHA) päällikkönä ja osallistui Wann-seen konferenssiin (1942), missä tiedotet-tiin juutalaiskysymyksen lopullisesta rat-kaisusta eli päätöksestä aloittaa joukko-tuhot keskitysleireillä.
Stangneth kuvailee yksityiskohtai-sesti natsien keskinäisiä valtarakenteita, joissa suhteilla ja julkisuudella oli suuri merkitys. Natsit kilpailivat vallasta myös keskenään, ja Eichmannia pidettiin nat-sihierarkiassa korkealla. Stangnethin mukaan Eichmannin vaikutusvalta ei suoraan perustunut hänellä olevaan to-delliseen valtaan, vaan Eichmannin hy-vään muistiin, kykyyn miellyttää ihmisiä ja pelata eri rooleja sekä hallita omaa julkisuuskuvaansa. Eichmannilla oli suh-teidensa ansiosta paljon tietoa
juutalai-sista ja heidän tuhonsa toteutuksesta.
Eichmann käyttäytyi diktaattorimaises-ti, puhui klisein ja esitti jopa megalomaa-nisen toiveen, että hänelle pystytettäisiin muistopatsas Budapestiin. Haluaisin huomauttaa, että Arendt tulkitsi Eich-mannin alituisesti käyttämät kliseet yk-sinkertaisuudeksi, kun taas Stangneth näki ne sivistyksen merkiksi.
Sodan loppuessa Eichmannia kaiver-si pettymys natkaiver-sien häviöstä, mutta hä-nellä oli toinenkin ongelma: hänen ni-mensä ilmestyi eniten haluttujen natsiri-kollisten listalle. Eichmannin oli paetta-va Saksasta. Hän kantoi mukanaan paetta- val-tavaa määrää tietoa holokaustista, sen toteutuksesta ja siihen liittyvistä ihmisis-tä, sekä holokaustin tarkoista kuolin-määristä. Tästä tiedosta tuli Eichmannin valtti, kun hän vihdoin pääsi aloittamaan
”uuden elämänsä” Argentiinassa. Argen-tiinaan Eichmann ei olisi päätynyt ilman Vatikaanin myöntämää pakolaispassia tai fransiskaaniluostarien tarjoamia pii-lopaikkoja. Eichmann ei ollut ainoa natsi, jota katolinen kirkko auttoi pakenemaan Euroopasta toisen maailmansodan jäl-keen.
Eichmannin matka Argentiinaan kesti viisi vuotta ja koko ajan Eichmann eli alituisessa kiinnijäämisen pelossa.
Helpottaakseen pelkoaan Eichmann aloitti kirjoittamisen. Kirjoittaminen toi-mi Eichmannille turvallisena rutiinina, mutta hän harjoitteli myös mahdollista puolustuspuheenvuoroaan varten, mikäli jäisi kiinni. Kirjoittaessaan Eichmann pyrki löytämään oikeutuksen teoilleen sekä pitämään elossa unelmaa kansallis-sosialismin uudesta noususta Saksassa.
Eichmann jatkoi kirjoittamista elämänsä loppuun asti tuottaen tuhansia sivuja tekstiä. Hänen omat tekstinsä toimivat Stangnethin lähdeaineistona. Huomau-tettakoon, että Stangnethin kirja on en-simmäinen Eichmannia koskeva esitys, joka pohjautuu ensi sijassa tämän omiin kirjoituksiin, sillä näin laaja aineisto ei ole ennen ollut tutkijoiden saatavilla. Esi-tellessään Eichmannin tekstejä Stang-neth onnistuu luomaan elävän
kuvauk-sen natsin ideologisesta palosta ja moraa-lista, joka nojaa kansallissosialistiseen valtionideologiaan.
Vasta saavuttuaan Buenos Airesiin vuonna 1950 Eichmannin valtasi helpo-tuksen ja turvallisuuden tunne. Sopeutu-mista lienee helpottanut se, että Buenos Airesissa eli paljon saksalaisia, ja nimen-omaan entisiä natseja, jotka kokoontui-vat muistelemaan vanhoja aikoja. Eich-mann sai töitä ja hän onnistui myöhem-min kustantamaan perheensä luokseen Argentiinaan. Ensin he asuivat Tucuma-nin kaupungissa, mutta muuttivat pian Buenos Airesiin, jossa saksalaisten yhtei-sö oli eloisa. Heillä oli oma lehtiDer Weg ja yhteyksiä Saksaan ylläpidettiin kirjei-den ja matkojen avulla. Eichmann käytti omaa nimeään saksalaisten parissa, eikä hänen tarvinnut piilotella menneisyyt-tään yhteisössä, jossa natsiaika nähtiin kultaisena. Eichmann eli Buenos Airesis-sa tavallista ja mukavaa elämää. Entiset natsit kokoontuivat vuodesta 1957 läh-tien Willem Sassenin luona, jossa tarkoi-tus oli muistella menneitä. Näistä ko-koontumisista nauhoitetut kuunnelmat sekä niiden käsikirjoitukset toimivat Eichmannin omien kirjoitusten ohelle Stangnethin päälähteinä. Lähteet paljas-tavat maailman, jossa kansallissosialismi ei kuollut Hitlerin tai Saksan häviön mu-kana, vaan eli entisten natsien unelmissa ja puheissa vielä vuosikymmeniä sodan jälkeen. Natsien unelmissa palattiin toi-sen maailmansodan aikoihin, jolloin ta-voite oli tuhota vihollinen systemaatti-sesti.
Stangnethin kirjan ainutlaatuisuus liittyy nimenomaan hänen käytössään olevan lähdemateriaalin määrään. Eich-mannin omien kirjoitusten ja niin kut-suttujen Sassen Interviews -nauhoitus-ten lisäksi Stangnethilla on käsissään lukuisia lehtiartikkeleita, kirjoituksia ja kirjoja koskien Eichmannia sekä Eich-mannin oikeudenkäyntiä Israelissa. Ku-kaan toinen tutkija ei ole kahlannut läpi tai saanut käsiinsä näin valtavaa määrää materiaalia liittyen Eichmanniin, mikä tekee Stangnethin kirjasta tietyllä tapaa
ensimmäisen lajissaan.
Stangneth kertoo materiaalin tutki-misen ja tulkitsetutki-misen vaikeuksista, mutta vetää silti melko suurpiirteisiä syy–seuraus-suhteita asioiden välille.
Stangnethin tapa tulkita Eichmannin kirjoituksia on mielestäni draamanha-kuinen ja spekulatiivinen. Itselleni osa hänen ehdottamistaan tulkinnoista kuu-lostaa kummalliselta ja keittiöpsykologi-selta. Stangneth esittelee monia arvelut-tavia väitteitä ilman selkeää lähdeviit-tausta. Stangneth väittää esimerkiksi, et-tei perinet-teisesti Eichmannin nimissä kul-keva suunnitelma juutalaisten siirtämi-sestä Madagascarille ollut Eichmannin idea. Eichmann vain otti kunnian siitä itselleen pönkittääkseen mainettaan. Li-säksi Stangneth kirjoittaa esimerkiksi Eichmannin isyyskriisistä ja vaikeudesta kestää anonymiteettiä pakolaisaikanaan ilman, että tulee selville mistä Stangneth on nämä väitteet keksinyt. Kirjoittiko Eichmann niistä itse vai puhuiko hän niistä jollekulle? Stangneth myös syyttää Saksan valtiota Eichmannia koskevien arkistojen pitämisestä suljettuina. Stang-nethin mukaan Saksalla täytyy olla jo-tain piiloteltavaa asian suhteen, jos arkis-toja ei voida avata. Arvaus voi osua oi-keaan, mutta kun Stangneth perustelee arvauksen lauseella ”Anyone who denies something is always talking about themselselves, in the first instance”, siltä putoaa uskottavuus.Eichmann before Je-rusalemon mielestäni enemmän tarinal-linen ja hieman väritetty elämäkerta puhtaan tieteellisen tutkimuksen sijaan.
Sen vuoksi sitä on luettava kriittisesti.
Osa Stangnethin väitteistä vaatii selvästi vielä tarkempaa tutkimista. Rinnakkais-tutkimusta tarvitaan siitäkin syystä, että saadaan selville, tekevätkö muutkin tut-kijat samanlaisia johtopäätöksiä uudesta Eichmannia koskevasta lähdemateriaa-lista kuin Stangneth.
Uuden lähdemateriaalin merkitys korostuu myös Stangnethin dialogissa Arendtin kanssa. Stangneth syyttää Arendtia kapeasta näkökulmasta ja liian vähäisestä lähdemateriaalin käytöstä.
Arendtin kuva Eichmannista muodostui suurimmaksi osaksi oikeudenkäynnin perusteella, sillä Arendtin tarkoitus oli kirjoittaa oikeudenkäyntiraportti, ei elä-mäkertaa. Stangnethin halukkuus esit-tää Arendtin teoria vääräksi tuntuukin kummalliselta, kun ottaa huomioon mikä Arendtin lähtökohta oli. Jo Arendtin ra-portin julkaisun jälkeinen kohu osoitti sen, kuinka suuri joukko ymmärsi Arendtin teoksen väärin. Arendtin ra-porttia luettiin natsin elämäkertana, vaikka sen tarkoitus oli esittää teoria totalitarististen valtioiden pahuudesta yhden natsin kautta. Myös Stangneth tuntuu tekevän saman virheen, eli vää-rinymmärtävän Arendtin tarkoituksen.
Stangnethin kirjan keskiössä on Eich-mann koko hänen elämänsä valossa, kun taas Arendt tarkasteli Eichmannia pel-kän oikeudenkäynnin perusteella.
Arendtin näkökulma saattoi olla kapea, mutta se palveli hänen tarkoituksiaan luoda teoria pahuudesta.
Stangneth tuntuu väärinymmärtä-vän myös Arendtin käsityksen ajattele-mattomuudesta. Vaikuttaisi siltä, että Stangnethin mukaan Eichmann ei voi-nut olla ajattelematon, koska hän pystyi muodostamaan argumentteja oman toi-mintansa tueksi. Stangneth nostaa kir-jassaan esiin Heideggerin esimerkin: jos arvostettu filosofi onnistui muodosta-maan itsenäisen argumentin natsi-ide-ologian tueksi, ei hän voinut olla ajatte-lematon. Sama päti Eichmanniin.
Arendtin mukaan ajattelemattomuus ei kuitenkaan tarkoittanut tätä: Eichmann – ja Heidegger – kyllä ajattelivat, mutta eivät itsenäisesti vaan systeemin aivoilla.
Kumpikin toimi olosuhteissa, joissa oli oikeastaan vaikea tietää mikä oli oikein tai väärin, sillä ympäristö oli ikään kuin sumentanut yksilön oikeudentajun.
Arendtin mukaan Eichmannin ajattelu oli totalitaarisen systeemin läpitunke-maa sen sijaan, että se olisi ollut omaeh-toista ja itsereflektiivistä pohdintaa.
Koko holokausti oli mahdollinen juuri joukkojen ajattelemattomuuden takia:
Hitlerin takana seisoivat valtavat
kan-sanjoukot, jotka joko uskoivat ”viholli-sen” tuhoamisen tärkeyteen tai olivat kyvyttömiä vastustamaan Hitlerin toi-mintaa.
Stangnethin esittelemä kuva Eich-mannista vallanhaluisena antisemiittinä ei mielestäni ole ristiriitainen Arendtin kuvaileman tavallisen toimistotyönteki-jän kanssa. Ihminen voi olla sekä antise-miitti että tavallinen, ja juuri tämä mah-dollisti holokaustin. Jo antisemitismin historia aina kristinuskon synnystä läh-tien osoittanee sen, miten ”tavallista”
antisemitismi on ollut. Antisemitistiset asenteet eivät siis olleet uusia tai margi-naalisia myöskään ennen holokaustia.
Holokausti voidaan nähdä antisemitis-min kammottavana huipentumana, tie-tynlaisena joukkoilmiönä, jossa antisemi-tismistä tehtiin osa valtionideologiaa.
Toinen huomioni on, että toisin kuin Stangneth väittää, Arendt ei uskonut Eichmannin valheita sokeasti, vaan tote-si monta kertaa raporttinsa aikana Eich-mannin valehtelevan. EichEich-mannin yl-peys natsiajasta ja toisaalta halu puolus-tautua lienevät syitä Eichmannin ristirii-taiselle esiintymiselle oikeudenkäynnis-sä. Luonnollisestikin Eichmann käytti erilaista retoriikkaa uransa huippuaika-na Saksassa kuin kuolemantuomiolla uhattuna Israelissa. Oikeudenkäynnis-sään Eichmann korosti olleensa vain yksi tekijä suuressa joukossa, jonka tehtävä oli noudattaa muiden antamia käskyjä.
Stangnethin mukaan ”todellinen” Eich-mann oli ylpeä toteuttamastaan juuta-laisten tuhosta ja oikeudessa pyrki vain pienentämään rangaistustaan. On todet-tava, että Eichmannin toiminta oikeu-denkäynnissä oli melko luontevaa kenel-le tahansa kuokenel-lemalla uhatulkenel-le. Miten muuten Eichmann olisi voinut puolus-tautua kuin vähättelemällä omaa vastuu-taan?
Jos Eichmann ei ollut tavallinen, mil-lainen hän oli? Stangnethin mukaan Eichmannilla oli monta roolia, joiden tar-koitus oli antaa ihmisille hänestä aina se kuva, jonka he halusivat nähdä.
Stangneth korostaa useaan otteeseen
sitä, että kukaan ei tiedä millainen Eich-mann oikeasti oli. Epäselväksi jää, tietää-kö Stangnethkaan tähän kysymykseen vastausta. Stangneth korostaa mahdolli-suutta, että Eichmann valehteli kaikissa teksteissään ja puheissaan yrittäen nii-den avulla huijata lukijan puolelleen.
Tästä Stangneth päättelee, että Eich-mannin voidaan vähintään sanoa olleen muita manipuloiva juutalaisvihaaja, joka uskoi kansallissosialismiin ainoana to-tuutena. Koska Eichmann halusi kont-rolloida ihmisiä ja heidän kuvaansa hä-nestä itsestään, täytyi hänen olla erityi-sen petollinen, viekas ja pelottava ihmi-nen. Toisaalta voidaan kysyä, eikö ole mahdollista, että Eichmann huijasi myös Stangnethia?
Mielestäni lähtökohta, että Eich-mann pyrki alituiseen kontrolloimaan omaa julkisuuskuvaansa ja muita ihmi-siä, on melko hedelmätön. Se johtaa um-pikujaan, jolloin voimme myöntää vain, ettemme tiedä hänestä mitään. Historial-linen aikaväli Eichmannin elämään tuot-taa toki sen, ettemme voi tuntea häntä henkilökohtaisesti. Eichmann on kuiten-kin jättänyt jälkeensä valtavan määrän kirjoituksia niin hänen itsensä kuin mui-denkin toimesta. Tärkeintä Eichmannin tutkimisessa on mielestäni subjektiivi-suuden myöntäminen: miksi minä tutkin häntä, mitä minä haluan tällä tiedolla
saavuttaa? Arendt ja Stangneth eivät ole olleet tutkimuksissaan koskien Eich-mannia objektiivisia, mutta molempia saatetaan lukea niin. Arendt pyrki Eich-mannin avulla löytämään tukea teorial-leen pahuuden arkipäiväisyydestä, Stangneth korjaamaan Arendtin käsityk-sen Eichmannista tarjoamalla kokonai-semman kuvan Eichmannin elämästä.
Stangneth esittelee kirjansa lopussa oman näkemyksensä akateemisen tutki-muksen ja tiedon merkityksestä yhteis-kunnassa. Hän korostaa arkistojen avoi-muuden tärkeyttä ja menneisyyden kanssa sinuiksi tulemista. Lisäksi Stang-neth varoittaa epäluotettavien lähteiden vaarallisuudesta. Stangnethin mukaan holokaustin kauhujen kanssa voidaan tulla sinuiksi vasta kun kaikki materiaali natsien toiminnasta tulee julkiseksi.
Stangnethin pohdinta natseja koskevien arkistojen avaamisen tärkeydestä on yksi kirjan ansioista laajan lähdemateriaalin käsittelyn lisäksi. Jotta Eichmannista voidaan saavuttaa mahdollisimman ko-konainen ja eheä kuva, tarvitaan useita tulkintoja eri tutkijoilta koskien uutta lähdemateriaalia ja Eichmannia. Stang-nethin mukaan Eichmann halusi ennen kaikkea tulla nähdyksi ja tunnetuksi. Oli tämä Eichmannin todellinen toive tai ei, se on toteutunut vallan hyvin.