Tässä tutkimuksessa tarkastellaan liikuntapalvelujen uudistamista ja kehittämistä julkisella sektorilla ja erityisesti kuntasektorilla. Liikuntalain mukaan kunnan tehtävänä on liikunnan yleisten edellytysten luominen järjestämällä terveyttä ja hyvinvointia edistäviä liikuntapalveluita, tukemalla kansalaistoimintaa sekä tarjoamalla rakentamalla ja ylläpitämällä liikuntapaikkoja (Liikuntalaki 390/2015, 2§). Laissa liikuntapalveluilla viitataan ohjattuihin liikuntapalveluihin ja liikuntapaikkarakentamisella liikuntapaikkapalveluihin. Kuntien liikunnan järjestämistä ohjaa myös muun muassa Maankäyttö- ja rakennuslaki, jonka mukaan aluekäytön suunnittelussa tulee huomioida muun muassa turvallisuus, terveellisyys ja eri väestöryhmien tarpeet sekä edistää palvelujen saatavuutta ja kevyenliikenteen toimintaedellytyksiä (Maankäyttö- ja rakennuslaki 132/1999, 5§). Kunnan liikunnan järjestämistä ohjaavat myös Valtakunnalliset yhteiset linjaukset terveyttä ja hyvinvointia edistävään liikuntaan 2020 (STM, 2013) ja Valtioneuvoston selonteko liikuntapolitiikasta (VNS, 2018), joiden tavoitteena on lisätä ihmisten fyysistä aktiivisuutta elämänkulun eri vaiheissa. Kunnissa julkisen sektorin lisäksi liikuntapalveluita tarjoavat monet yksityiset yritykset ja yhdistykset. Yksityisten yritysten osuus liikuntapalvelujen tarjoajana on kasvanut tasaisesti (Ilmanen, 2015), mutta silti edelleen kunnat tarjoavat suurimman osan palveluista joko itse tuottamalla tai ulkoistamalla niiden tuottamisen urheiluseuroille tai yksityisille palvelun tuottajille (Hyytinen & Kivistö-Rahnasto, 2015).
Kunnissa liikuntapalvelujen järjestämisestä ja sitä kautta kuntalaisten liikunnan edistämisestä on perinteisesti vastannut liikuntahallinto (liikuntatoimi), jotka syntyivät 1900-luvun alussa kasvavan urheiluliikkeen tarpeiden johdosta (Ilmanen, 2015).
Kunnissa liikuntatoimet vastaavat usein muun muassa ohjatun liikunnan järjestämisestä, liikuntaneuvonnasta, seurojen avustuksista sekä liikuntapaikkojen ylläpidosta että niiden rakentamisesta. Kuntalaisten liikunnan edistäminen ja liikuntapalvelujen kehittäminen ja tarjoaminen ulottuvat liikuntatoimesta useimmille kuntien toimialoille ja eri sektoreille.
Toimialojen rooli kuntalaisten liikunnan edistäjänä vaihtelee ohjaamisesta ja neuvonnasta liikkumismahdollisuuksien järjestämiseen. Sosiaali- ja terveysalalla on merkittävä rooli kuntalaisten terveyden edistämisessä, jonka yhtenä osana on liikunta. Sen sijaan ympäristötoimiala, kaupunkisuunnittelu ja tekninen toimiala tukevat liikuntaympäristön rakentamista ja ylläpitämistä, ja sivistystoimi vastaa kouluissa ja varhaiskasvatuksessa
toteutettavasta liikunnasta (Kohl ym., 2012, 301–303). Kunnissa tarvitaankin toimialojen välistä yhteistyötä ja yhteistyötä yksityisen ja kolmannen sektorin kanssa.
Terveyttä edistävä liikunta kunnissa vuonna 2016 (2017) raportin mukaan kunnat ottavat melko aktiivisesti kuntalaiset mukaan liikuntapalvelujen kehittämiseen, ja jopa kahdessa kunnassa kolmesta kuntalaiset ovat olleet mukana liikuntapalvelujen kehittämisessä tai yksittäisten liikuntahankkeiden suunnittelussa. Yleisimmin kuntalaisten osallisuus on toteutunut kunnan verkkosivujen kautta toteutetun palautelaatikoiden avulla, jonka kautta kuntalaiset ovat voineet antaa palautetta ja kehittämisideoita liikuntapalveluihin liittyen.
Tämän lisäksi osallistamisen keinoina on käytetty verkkokyselyitä tai paperilomakkeita.
Noin puolet kunnista on myös käyttänyt asukaskohtaamisia liikuntapalvelujen kehittämisessä.
3 Käyttäjälähtöinen innovaatiotoiminta julkisella sektorilla
3.1
Palvelujen parantamisesta innovaatioihinJulkisella sektorilla on perinteisesti puhuttu innovaatiotermin sijasta ’palvelujen uudistamisesta’, ’palvelujen parantamisesta’, ’palvelujen uudelleen organisoinnista’,
’rakennemuutoksesta’ (Hämäläinen ym., 2011, 219; Windrum, 2008a, 229), ’hyvistä käytänteistä’ ja ’organisaation oppimisesta’ (Lovio & Kivisaari, 2010, 3). Näitä kaikkia termejä käytetään edelleen (vrt. Maakunta- ja sote-uudistus, 2019). Vaikka julkisen sektorin innovaatioita on tutkittu jo 1970-luvulta lähtien, niin viimeisen reilun vuosikymmenen ajan kiinnostus julkisen sektorin innovaatioita kohtaan on lisääntynyt merkittävästi (Anttiroiko, 2009, 278–279; De Vries ym., 2016; Hartley, 2005, 33;
Windrum, 2008a, 3). Kiinnostus sekä julkisella että yksityisellä sektorilla innovaatio käsitettä kohtaan on kasvanut viimeisten vuosikymmenien aikana jopa niin runsaasti, että innovaatio käsite on menettänyt merkitystä (Roberts, 2014, 20; Røtnes & Dybvik Staalesen, toim., 2009, 7) ja ilmiöstä on alettu puhumaan kriittisesti ”innovaatioähkynä”.
Tähän innovaatio käsitteen kulumiseen on vaikuttanut muun muassa se, että innovaatioita on monenlaisia ja innovaatioilla on pyritty kuvaamaan, perustelemaan sekä oikeuttamaan erilaisia ilmiöitä, oletuksia, tavoitteita ja kehityskaaria. (Oksanen & Salminen, 2010, 7.) Joskus vähittäisen (inkrementaalisen) innovaation ja jatkuvan kehittämisen välille on vähintäänkin hankalaa, ellei jopa keinotekoista vetää rajaa. Näistä haasteista huolimatta innovoinnilla sekä käsitteenä että toimintana on kuitenkin paikkansa, sillä innovaatioprosessilla ja innovaatioiden tunnistamisella voidaan edistää toiminnan tarkastelua uusista ja monipuolisista näkökulmista (Pekkarinen & Melkas, 2010). Lisäksi innovaatiotoiminnalla voidaan edistää yhteiskunnallista kehitystä ja hyvinvoinnin kasvua, muuttaa totuttuja toimintatapoja sekä helpottaa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen ja uudistamiseen liittyviä haasteita (Koski, 2008, 57).
Innovaatiolle löytyy useita erilaisia määritelmiä. Yhteistä näille määritelmille on, että ne sisältävät käyttöönoton vaatimuksen, jolla innovaatiot erotetaan keksinnöistä (Bessant, 2003). Käyttöönoton vaatimus sisältää Ellströmin (2010) mukaan osoituksen siitä, että uusi käyttöönotettu toiminta, palvelu tai tuote edistää organisaation tai systeemin tavoitteiden saavuttamista ja se osoittautuu arvokkaaksi. Innovaation arvoa voidaan tarkastella käyttäjien näkökulmasta, jotka viime kädessä määrittelevät tuotteen tai palvelun niin taloudellisen kuin ihmisarvon. (Pekkarinen & Melkas, 2010.) Vasta, kun nämä on osoitettu, voidaan uusi keksintö hyväksyä innovaatioksi. Erityisesti julkisella sektorilla tähän käyttöönoton vaatimukseen liittyy haasteita, koska julkisen sektorin innovaatiot ovat usein palvelujen, prosesseiden ja organisaatiorakenteiden yhdistelmiä, jolloin innovaatioiden käyttöönotto voi kestää vuosia ja näin innovaatio voidaankin tunnistaa vasta jälkikäteen vuosien päästä (Savory, 2009, 151).
Useimmissa innovaatio määritelmissä nostetaan esille myös uutuuden arvo, mutta tämä käsitetään eri tavoin eri määritelmissä. Lettl, Herstatt ja Gemuenden (2006, 28) ovat
määritelleet innovaatiot ”uudeksi tuotteeksi tai palveluksi, joka luo uusia markkinoita ja/tai muuttaa olemassa olevien markkinoiden rakennetta, tarjoaa uutta ja/tai parempaa hyötyä käyttäjilleen, aiheuttaa merkittävää käyttäytymisen muutosta käyttäjissään, vaatii organisatorisia muutoksia ja muutoksia infrastruktuurissa.” Tässä määritelmässä uutuuden arvolle asetetaan useita odotuksia. Sen sijaan toisissa määritelmissä uutuuden arvo voidaan tulkita väljemmin, mutta näissäkin määritelmissä uutuutta korostamalla innovaatiot erotetaan jatkuvasta kehittämisestä ja vähittäisistä muutoksista. De Vriesin ja hänen kollegoidensa (2016) systemaattisen kirjallisuuskatsauksen mukaan, jossa he tarkastelivat julkiseen sektoriin kohdistuneita tutkimuksia, innovaation määritelmä oli usein muodostettu Rogersin (2003) määritelmästä, jossa innovaatio määritellään
”ideaksi, käytännöksi tai esineeksi, jota yksilö tai muu yksikkö pitää uutena.” Tässä määritelmässä uutuus tulkitaan hyvin väljästi ja voidaan ymmärtää sisältävän myös vähittäiset innovaatiot (Ellström, 2010, 29).
Uutuutta voidaan tarkastella myös kontekstin näkökulmasta ja määritelmissä, jotka korostavat radikaali innovaatioita, nähdään, että uutuuden arvo tulee saavuttaa riittävän laajalla alueella, esimerkiksi tietyllä teollisuuden alalla tai koko markkinoilla (Røtnes &
Dybvik Staalesen, 2009, 7). Sen sijaan määritelmissä, jotka korostavat vähittäisiä innovaatioita, uutuudella tarkoitetaan uutta tarkasteltavassa kontekstissa, esimerkiksi yksittäisessä organisaatiossa tai alueella, jolla otetaan uusi toimintamalli käytäntöön, joka voi olla jo olemassa toisessa kontekstissa (Savory, 2009, 151). Ellström (2010, 28–29) haluaa kuitenkin erottaa paikalliset vähittäiset innovaatiot ideoiden yksinkertaisesta siirtämisestä eri kontekstien välillä. Jäljitelmän ja innovaation välille on vaikea tehdä selkeää eroa, sillä innovaatio voi näyttäytyä jäljitelmältä, joka on siirretty kontekstista toiseen, mutta voi kuitenkin sisältää uudelleen tulkintoja ja tunnettujen elementtien yhdistelmiä, mitkä muuttavat jäljitelmän innovaatioksi.
The Organisation for Economic Co-operation and Development (OECD) on määritellyt innovaation:
Innovaatio on käyttöön otettu uusi tai olennaisesti paranneltu tuote (tavara tai palvelu), prosessi, markkinointimenetelmä tai uuden organisatorisen menetelmän toteuttaminen liiketoimintakäytännöissä, työorganisaatiossa tai ulkoisissa suhteissa. (OECD/Eurostat, 2005, 47.)
Savoryn (2009, 151) mukaan tämä määritelmä soveltuu julkisten terveyspalvelujen innovaatioiden tarkasteluun, koska OECD määritelmä tarkastelee niin tuotteiden, prosessien, markkinointi- kuin organisatoristen menetelmien innovaatioita.
OECD/Eurostatin (2018, 20) päivitetyssä määritelmässä nostetaan esiin myös eri innovaatiotyyppien yhdistelmät. Terveysorganisaatioiden innovaatiot ovat usein näiden eri innovaatiotyyppien yhdistelmiä, jolloin muutoksia tapahtuu niin palveluissa, prosesseissa kuin organisaation rakenteissa (De Vries ym., 2016, 14; Hartley, 2005, 28;
Savory, 151). Tämä OECD/Eurostatin määritelmä sopii myös liikuntapalvelujen innovaatioiden tarkasteluun, sillä ne voivat olla uusia palveluita, työskentelytapoja, viestintä- ja markkinointimenetelmiä tai muutoksia toiminnan organisoinnissa.
Liikuntapalvelujen, kuten terveyspalvelujenkin, innovaatiot voivat rakentua myös näiden eri innovaatiotyyppien yhdistelmistä.
Julkisella sektorilla puhutaan usein vähittäisistä innovaatioista, joiden merkitystä ei kuitenkaan ole syytä vähätellä. Vähittäisten innovaatioiden synty voi kuvastaa organisaation kykyä oppia ja innovoida jatkuvasti tekemällä pieniä muutoksia, joista kasvaa kasaantuessa merkittäviä muutoksia. (Sundbo & Toivonen, 2011, 1.) Tällä tavalla toimivaa organisaatiota voidaankin kuvata luovaksi organisaatioksi ja/tai oppivaksi organisaatioksi (Moore, 2005, 48), joka yhdistää kokemuksensa ja olemassa olevan tiedon vastaamaan uusia tarpeita muuttuvissa olosuhteissa (Savory, 2009, 152).