Kuolevan potilaan kohtaaminen yksin

Hoitotyön opiskelijoiden merkitykselliset kokemukset kuolevan potilaan kohtaamisesta liittyivät tilanteisiin, joissa opiskelijat joutuivat hoitamaan kuolevaa potilasta yksin. Hoitotilanteet olivat yllättäviä kuolevan potilaan vierelle jäämisiä, vierihoitajan tehtäviin joutumista, tuskaisen kuolevan potilaan hoitamista tai sovittuja työtehtäviä kuolevan potilaan vierihoitajana.

Potilaan vierellä yksin kuoleman hetkellä

Erään hoitotyön opiskelijan merkityksellinen kokemus vanhusten hoitotyön harjoittelussa liittyi tilanteeseen, jossa opiskelija oli yksin potilaan kuollessa. Hän oli aloittamassa ohjaajansa kanssa potilaan aamupesuja. Potilaan tila oli heikentynyt jo aamupalan aikana: potilas oli hengittänyt huonommin, eikä ruokakaan oikein ollut maistunut. Potilaan hengitys vaikeutui selvästi ja hänen kasvojensa väri muuttui.

Ohjaaja lähti hakemaan mittaria happisaturaation mittaamista varten. Opiskelija jäi potilaan luo.

”Jäin kahden potilaan kanssa. Huomasin hänen pitkät hengityskatkonsa. Yhden raskaan henkäyksen jälkeen ei tullut enää yhtään henkäystä – potilas oli kuollut… Siinä silittelin hänen kättään ja kerroin, ettei mitään hätää olisi.” (545)

Ohjaaja tuli huoneeseen yhdessä lääkärin kanssa, joka totesi potilaan kuolleeksi.

Potilasta alettiin siirtää rauhallisempaan paikkaan. Opiskelija ilmaisi ohjaajalleen, ettei hän pysty osallistumaan ”vainajan laittoon”. Ohjaaja ymmärsi opiskelijan säikähdyksen ensimmäisen potilaan kuoleman kohtaamisen jälkeen. Osaston kahvihuoneessa opiskelija sai tukea muilta hoitajilta.

”Läksin kokoamaan ajatuksiani ja juttelemaan asiasta muun henkilökunnan kanssa.

Sain muilta hoitajilta loistavaa tukea. Tuossa tilanteessa en pystynyt ilman itkua olemaan. Kun olin saanut purettua asioita, läksin jatkamaan aamutoimia ohjaajani kanssa.” (545)

Opiskelijaa kannustettiin edelleen hakemaan keskusteluapua, ettei hänen tarvitsisi käsitellä asioita yksin. Hän reflektoi tapahtumaa jälkeenpäin ja piti omaa merkitystään kuolevan potilaan vierellä olosta tärkeänä, ettei potilaan tarvinnut olla yksin. Hänen mielestään potilaan viimeinen hetki oli rauhallinen. Opiskelija kuvasi pohtineensa tuon merkityksellisen kokemuksen kautta myös omaa ja läheistensä kuolemaa. Hän

94

reflektoi myöhemmin potilaan kuoleman jälkeistä hoitajan vastuuta lukemiensa kirjojen pohjalta: ”Hoitajan vastuu ei lopu siihen hetkeen, kun potilas on kliinisesti todettu kuolleeksi. Hän on vastuussa sekä ruumiin asiallisesta ja kunnioittavasta kohtelusta että omaisten tukemisesta.” (Lindqvist 1985)

”Tällä kertaa minun vastuuni loppui siihen, kun potilas oli todettu kuolleeksi.

Tulevaisuudessa tulen entistä vahvempana kohtaamaan vastaavia tilanteita ja vien vastuun loppuun saakka.” (545)

Kuolevan potilaan vierihoitajana yksin

Hoitotyön opiskelijat kertoivat merkityksellisistä kokemuksistaan yksin kuolevan potilaan vierihoitajana olemisesta. He kuvasivat tilanteita, joissa he joutuivat ensimmäisessä harjoittelussa kuolevien potilaiden vierihoitajiksi, kun muulla henkilökunnalla ei ollut aikaa. Valmiuksien puute kuolevan potilaan hoitamiseen teki nämä tilanteet opiskelijoille vaikeiksi. Opiskelijat pohtivat erityisesti potilaan voinnin huomattavaa muuttumista.

Yksi hoitotyön opiskelija kuvasi ensimmäisessä harjoittelussa merkityksellistä kokemustaan suhteestaan syöpää sairastavaan potilaaseen, jonka vointi muuttui paljon harjoittelun aikana ja joka siirtyi saattohoitopotilaaksi.

”Harjoittelun alussa syöpää sairastava mies oli virkeä ja hyvävointinen. Vietin usein aikaani keskustellen hänen kanssaan. Harjoittelustani oli jäljellä ainoastaan kaksi päivää, kun jouduin töihin tullessani toteamaan, että hän on siirtynyt saattohoitopotilaaksi. Muilla hoitajilla oli kiire, ja jotenkin huomasin, että olin miehen vierihoitaja.” (578)

Opiskelijan tehtäväksi tuli potilaan vierihoitajana oleminen. Hän sai ohjausta saattohoitopotilaan vierihoitajana olemiseen ja mahdollisuuden pitää välillä taukoa potilaan vierellä olemisesta, jolloin vierihoitajana oli toinen opiskelija.

Harjoittelupaikassa annetut ohjeet vierellä olosta olivat ”lähellä olo ja suun kostuttaminen”.

”Koko tilanne tapahtui jotenkin äkkiä, ja vasta harjoitteluni jälkeen olen miettinyt asiaa.

Minusta hoitajat olisivat voineet kiinnittää huomiota myös minuun, ja miettiä, olinko minä sopiva miehen vierihoitajaksi.” (578)

Hoitotyön opiskelija piti yksin vierihoitajana olemisen kokemusta erittäin raskaana, koska hänellä ei ollut kokemusta eikä vielä paljon tietoa hoitotyöstä tai kuolevasta

potilaasta. Hän olisi tarvinnut tukea. Opiskelija ei kuitenkaan osannut pyytää sitä, koska hän ei kertomansa mukaan tajunnut omaa asemaansa tilanteessa. Hänellä ei jälkeenpäinkään ollut mahdollisuutta keskustella hoitajien kanssa kokemuksistaan, koska harjoittelu loppui.

Toisen hoitotyön opiskelijan merkityksellinen kokemus liittyi ensimmäisessä harjoittelussa annettuun tehtävään: olla kuolevan potilaan vierellä. Opiskelija kertoi, ettei hän saanut lainkaan ohjausta siihen, miten menetellä.

”Potilas kaipasi keskusteluseuraa ja tiivistä vierellä oloa. Minun, kokemattoman opiskelijan tehtäväksi tuli mennä vanhuksen luo, joka teki kuolemaa. Kukaan ei ajatellut, oliko minulla kenties valmiuksia kohdata potilas tällaisessa tilanteessa, ja kukaan ei neuvonut minua, miten tulisi menetellä ja miltä minusta ehkä tuntuisi.

Tilannehan oli minulle ensimmäinen.”(486)

Opiskelija pohti jälkeenpäin merkityksellistä kokemustaan kuolevan potilaan vierellä olosta ja piti huonona puolena sitä, että kukaan ei neuvonut häntä eikä jälkeenpäinkään kysynyt hänen tuntojaan. Hän olisi mielestään tarvinnut ”jotakin tukea tai työnohjausta”, sillä kokemus oli raskas.

Hoitotyön opiskelijat kokivat valmiuksien puutteesta huolimatta kuitenkin selviytyneensä hyvin ensimmäisestä kuolevan potilaan hoitamisesta ja saaneensa arvokasta kokemusta kuolevan potilaan vierellä olosta. He pohtivat kuolevan potilaan hoitamisen olevan todellinen osa hoitotyötä ja pitivät arvokkaana sitä, että jo tässä vaiheessa opiskelua heillä on kokemusta kuolevan potilaan hoitamisesta.

Tuskaisen kuolevan potilaan hoitaminen

Opiskelijan merkityksellinen kokemus tuskaisen kuolevan potilaan hoitamisesta liittyi saattohoidossa olleen syöpää sairastavan potilaan vierihoitajana olemiseen.

Henkilökunnalla alkoi koulutus ja hoitotyön opiskelija kuvauksensa mukaan ohjattiin

”joutavana” opiskelijana huoneeseen ”lomittamaan” vierihoitajaa. Hänelle kerrottiin potilaan syövän levinneen niin pitkälle, että potilas ei enää selviytynyt kotona, vaan oli tullut saattohoitoon osastolle ja tarvitsi koko ajan vierellään hoitajaa.

96

Potilaalla oli vahva kipulääkitys (morfiini), joka annosteltiin kipupumpulla suoraan laskimoon. Opiskelijalle selvisi vasta jälkeenpäin, että jos kivut lisääntyvät, olisi voinut antaa lisäannoksen. Potilaalla oli kipulääkkeen takia hengitysongelmia, minkä vuoksi annettiin tarvittaessa happea. Hänellä oli myös pahoinvointia ja hän joutui muuttamaan asentoa jatkuvasti. Hän oli ajoittain sekava ja levoton kipujen takia, eikä hänen puheestaan aina saanut selvää. Potilas pystyi kuitenkin vielä liikkumaan itse ja muuttamaan asentoa ja kertomaan, onko asento hyvä vai ei.

”Potilas pyysi pitämään kädestä ja pyysi päästä seisomaan, pyysi saada vaihtaa kylkeä, pyysi päästä istumaan…” (113)

Opiskelijan käyttämät auttamismenetelmät potilaan kipujen ja tuskan helpottamiseksi olivat esimerkiksi kädestä pitäminen, tyynyjen siirtäminen ja hapen antaminen. Hän pyrki toteuttamaan kuolevan potilaan toiveita ja tekemään hänen olonsa mahdollisimman inhimilliseksi.

Potilas oli ajoittain jopa katkera siitä, että kuolema ei vielä ollut tullut helpottamaan hänen tuskaansa. Potilas puhui ihan selvästi, omasta tilanteestaan tietoisena,

”jokohan ensi yönä kuolee pois” tai ”kuolisipa tästä jo pois, niin tuskakin loppuisi”.

Opiskelija kuvasi tuskaisen kuolevan potilaan hoitamista pelottavaksi ja ahdistavaksi kokemukseksi, koska hän ei ollut aikaisemmin nähnyt näin tuskaista ja loppuvaihetta elävää syöpäpotilasta. Opiskelija koki erittäin vaikeaksi vastata potilaan kysymyksiin esimerkiksi siitä, milloin kuoleman aika olisi.

”Vastasin, etten tiennyt, milloin hetki lähteä tulisi, mutta kerroin, että aina on joku vierellä saattamassa matkaan… Minusta oli tärkeää, että hän tunsi jonkun pitävän hänestä huolta ja että hän tunsi turvallisuutta.” (113)

Hoitotyön opiskelija pohti merkityksellisen kokemuksensa pohjalta kuolevan potilaan kohtaamisen vaikeutta ja tunsi tarvitsevansa lisäkoulutusta kuolevan potilaan hoidosta. Erityisen tärkeänä hän piti oman näkemyksen pohdintaa, jotta saisi valmiuksia kohdata kuolevan ihmisen. Opiskelija pohti myös kuoleman yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta.

”Kuitenkin tämä oli sellainen kokemus, joka kohahdutti, herätti erilaisia tunteita ja jätti miettimään elämän lopullisuutta ja raadollisuutta (miksi noin nuoren ihmisen täytyi kuolla).” (113)

Jälkeenpäin opiskelija kertoi käsitelleensä merkityksellistä kokemustaan kuolevan potilaan hoitamisesta käymällä tapausta läpi päiväkirjassaan ja kertomalla siitä ohjaajalleen, jolta hän sai myötätuntoa. Näin hän tunsi saaneensa purettua

tuntemuksiaan. Hän arvioi saaneensa tästä merkityksellisestä kokemuksesta jotakin voimavaraksi kuolevan potilaan kohtaamiseen.

Vastuullinen työkokemus kuolevan potilaan vierihoitajana

Hoitotyön opiskelijan merkityksellinen tapahtuma oli kahden päivän vastuullinen työkokemus kuolevan potilaan vierihoitajana terveyskeskuksen vuodeosastolla.

Hoitotyön opiskelijalle tilanne oli vaativa ja sekä positiivinen että negatiivinen kokemus. Negatiiviseksi tilanteen teki se, että hän sai niukasti tietoa potilaasta puhelimessa:

”…potilas sairastaa syöpää ja nukkuu lähes koko ajan.” (621)

Lisäinformaatiota kuolevan potilaan vierihoitajana olemiseen opiskelija sai ”nipusta papereita”, jotka hän sai käteensä potilashuoneeseen mennessään ja ohjeeksi

”…katsoa, että kanyyli vetää ja… kipupumpusta saa antaa lisäannoksia.”

Papereista selvisi, että kyseessä oli saattohoidossa oleva syöpäpotilas. Potilaan tullessa levottomaksi ja yrittäessä irrottaa kanyyliä ja kipupumppua opiskelijalle selvisi, että potilas tarvitsi vierihoitajaa rauhoittelemaan ja istumaan vieressä. Toisen päivän potilas nukkui heräämättä kertaakaan, mutta omainen tuli käymään. Omaisen kohtaaminen, kuuntelu ja keskustelu sekä palautteen saaminen omaiselta lisäsi kokemuksen merkityksellisyyttä. Opiskelija kuvasi kohtaamista seuraavasti:

”Aviomiehelle oli hyvin tärkeää saada purkaa tunteitaan ja puhua välillä ihan jokapäiväisistäkin asioista… kiitti vaimonsa hyvästä hoidosta ja toivotti voimia opiskelussa ja hyvää jatkoa.” (621)

Opiskelija reflektoi merkityksellistä kokemustaan, jonka negatiivisena puolena hän piti perehdytyksen vajavaisuutta ja sitä, ettei kukaan ottanut huomioon sitä, miten alkuvaiheessa hänen opintonsa olivat, vaikka hän oli sen etukäteen kertonut. Vaikka vastuu vierihoitajana olemisesta pelotti, opiskelija havaitsi, että ”tahto onnistua” auttoi tekemään hoitokokemuksesta positiivisen ja merkityksellisen. Hänen mukaansa kokemus kehitti häntä ammatillisesti eteenpäin, ”ehkä osittain jopa enemmän kuin harjoittelut tähän mennessä”.

98