Auttamismenetelmien valinnan vaikeus

Hoitotyön opiskelijoiden merkitykselliset kokemukset auttamismenetelmien valinnan vaikeuksissa, löytämisessä ja käytössä liittyivät haasteelliseen kommunikointiin ja luottamuksen ja yhteistyön rakentamiseen potilas-opiskelijasuhteissa. Haasteelliseksi auttamisen tekivät potilaiden arvaamattomuus, rajoittunut kommunikaatiokyky, auttamismenetelmien toimimattomuus ja opiskelijoiden vaikeudet saavuttaa potilaan luottamus ja hoitomyöntyvyys. Potilaiden tarpeisiin vastaamisessa tarvittiin tilanneherkkyyttä ja luovuutta.

Haasteellinen kommunikointi

Hoitotyön opiskelijan merkityksellinen kokemus haasteellisesta kommunikoinnista liittyi alkoholidementiaa sairastavan ja myös dysfasiasta kärsivän miehen omahoitajana toimimiseen. Kommunikoinnin ja auttamismenetelmien valinnan teki haasteelliseksi se, että kommunikointi potilaan kanssa vaati paljon herkkyyttä toisen ihmisen kuulemiseen ilman sanoja. Potilaan käytös oli täysin arvaamatonta. Jos jokin asia ei tapahtunut oikein tai riittävän nopeasti, hän huusi, irvisteli, itki ääneen, hakkasi nyrkein huonekaluja, paiskoi ovia jne. Siksi oli tärkeää kuunnella potilaan

”vireystilaa” ennen kuin hänen kanssaan alkoi toimia. Tilanteet potilaan kanssa olivat aikaa vieviä ja vaativia. Opiskelija kuvasi hoitotilanteissa käyttämiään auttamismenetelmiä:

”…saatoin mennä potilaan huoneeseen pyytääkseni häntä saunaan. Tartuin potilaan käteen tervehtien häntä… siinä samassa hän saattoi purskahtaa itkuun ja itkeä katkerasti ja samalla puhua käsittämätöntä puhettaan. Ainoat hoitotyön keinoni olivat:

olla kiireettömästi lähellä, kuunnella, sallia itku, pitää kädestä.” (101

Potilas-opiskelijasuhde eteni hoitotyön opiskelijan mielestä hyvin, mutta haasteellisuutta lisäsi potilaan olemuksen herättämä vastenmielisyys hoitoyhteisössä. Miehen ulkoinen olemus koettiin yleisesti ”luotaantyöntäväksi”: juro olemus, kova ääni, arvaamattomuus hoitotoimien aikana, vahvat tunteenpurkaukset, ulosteella tahriminen, kova hikoilu ja hiusten rasvaisuus. Potilas ei itse kyennyt pitämään huolta hygieniastaan eikä lähtenyt säännöllisesti pesulle tai vaihtamaan vaatteitaan. Yleisesti myönnettiin, että potilas jäi vähemmälle huomiolle.

”Kuitenkin omalle potilaalleni oli äärimmäisen tärkeää saada hyviä kokemuksia elämäänsä juuri hoitajien kautta, koska he edustivat lähes ainoita saman ikäluokan ihmissuhteita. Muut potilaat olivat vanhuksia. Erityisesti kosketus ja läheisyys olivat keinoja, joilla vaikeita tilanteita sai laukeamaan.” (101)

Keskustelut oman potilaan haasteelliseen kommunikointiin ja läheisyyteen liittyvistä tunteista ohjaajan kanssa olivat opiskelijalle merkityksellisiä omien asenteiden tarkistamisessa. Potilaan haasteelliseen kommunikointiin liittyvän merkityksellisen kokemuksensa pohjalta opiskelija havaitsi myös jokaisen hoitajan hoitoyhteisössä joutuneen omalla tahollaan pohtimaan ammatillisuuttaan ja aitouttaan vuorovaikutuksessa tämän potilaan kanssa.

Ratkaisujen etsiminen lapsipotilaan hoidossa

Opiskelijoiden merkitykselliset kokemukset ratkaisujen etsimisessä ja auttamismenetelmien löytämisessä liittyivät kommunikointiin potilaiden kanssa ja heidän tarpeidensa arviointiin. Potilaan tarpeiden selvittämisessä oli tärkeää potilaan tunteminen, luovuus ja nonverbaalisten viestien tulkinta. Ratkaisujen etsimisen haasteellisuutta lisäsi potilaan rajoittunut kommunikointikyky.

Opiskelijan merkityksellinen kokemus ratkaisujen etsimisestä ”oman” viisivuotiaan kehitysvammaisen ja puhumattoman lapsipotilaan hoidossa liittyi haasteellisiksi muodostuneisiin auttamisyrityksiin. Kun lapsi alkoi yllättäen itkeä yhteisessä joululaulujen kuuntelutilanteessa, opiskelija yritti lohduttaa lasta ja saada häntä kiinnostumaan joululauluista, mutta se ei auttanut. Hän päätti ottaa lapsen syliinsä ja

72

yrittää heijaamalla edestakaisin saada hänet rauhoittumaan ja lopettamaan itkemisen. Tämä keino oli aikaisemmin toiminut osastolla vastaavassa tilanteessa.

”Juttelin lapselle rauhoittavasti ja heijasin häntä sylissäni edestakaisin. Itkeminen ei vaan loppunut ja lapsella sekä minulla alkoi nousta hiki otsalle. Tuntui, että lapsi alkoi pakahtua itkuunsa pikemminkin kuin alkaisi rauhoittua.” (151)

Opiskelijan mukaan aikaisemmin toimineet auttamismenetelmät eivät auttaneet lasta, vaan oli etsittävä uusia ratkaisukeinoja. Opiskelija tunsi olonsa varsin neuvottomaksi, koska hän oli mielestään käyttänyt kaikki lapsen lohduttamisen keinot, jotka olivat hänen tiedossaan. Opiskelijatoverin kanssa keskusteltuaan hän päätti lähteä takaisin osastolle lapsen kanssa. He pääsivät invataksin kyydillä nopeasti takaisin osastolle, jossa lapsen tilanne helpottui.

”Mielessäni pyöri ajatus, että jos lapsi pakahtuisi itkuunsa kesken matkaa. Päästyämme takaisin osastolle lapsen itku alkoi helpottaa ja loppui pian kokonaan. Lapsen olemus ja ilme muuttuivat takaisin normaalin iloiseksi.” (151)

Tapahtuman aikana ja sen jälkeen opiskelija pohti syitä lapsen itkuun:

”Johtuiko se fyysisestä huonosta olosta vai kokiko lapsi uuden ympäristön pelottavana ja viesti sen itkullaan? Keskusteltuani hoitajan ja opiskelutoverini kanssa päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Lapsi ei osannut muulla tavalla ilmaista pelkoaan kuin itkemällä suunnattomasti.” (151)

Hoitotyön opiskelija reflektoi merkityksellistä kokemustaan ratkaisujen etsimisessä lapsipotilaan hoidossa ja kyvyttömyyttään löytää uusia keinoja lapsen lohduttamiseen ja turvallisen olon tuottamiseen. Kokemuksen merkityksellisyyttä lisäsi keskustelu hoitajien ja opiskelutoverin kanssa. Se vahvisti hänen ratkaisunsa oikeellisuutta: oli hyvä tuoda lapsi ympäristöön, jossa tämä saattoi tuntea olonsa turvalliseksi.

Opiskelija pohti myös oppimiensa auttamismenetelmien rajallisuutta ja opitun tiedon reflektoinnin ja jatkuvan uuden tiedon hankkimisen tärkeyttä.

Potilaan suostuttelu yhteistyöhön

Merkityksellisissä kokemuksissaan mielenterveyshoitotyön harjoitteluissa hoitotyön opiskelijat kohtasivat tilanteita, joissa potilaat eivät aina olleet suostuvaisia ottamaan lääkkeitä. Hoitotilanteet ja auttamismenetelmien löytäminen olivat joskus vaikeita potilaan itsemääräämisen näkökulmasta, kun lääkkeet olivat tärkeitä potilaan terveydentilan vuoksi.

Hoitotyön opiskelija kuvasi merkityksellistä kokemustaan potilaan suostuttelusta yhteistyöhön tilanteessa, jossa hänen tehtävänään oli antaa lääkeinjektio skitsofreniaa sairastavalle potilaalle. Potilas oli tahdosta riippumattomassa hoidossa eikä hän ollut suostuvainen ottamaan lääkettä. Hänelle oli aikaisemmin jouduttu pistämään lääke väkisin, koska hän ei ollut suostunut yhteistyöhön.

”Menin ohjaajani kanssa lääkeruisku kädessä huoneeseen… Potilas ilmaisi heti, ettei hän suostu ottamaan lääkettä. Hän kertoi edellisellä kerralla tulleen vapinaa vasempaan käteen ja sanoi, ettei lääkäri ole häntä kunnolla tutkinut. Häntä ei mielestään hoideta kunnolla täällä eikä hän ole sairaskaan.” (294)

Hoitotyön opiskelija kuunteli ensin potilaan kuvauksen, miksi tämä ei suostu lääkkeen ottamiseen. Sitten hän vakuutti potilaalle, että lääkäri on tutkinut hänet ja määrännyt tämän lääkkeen hänelle. Opiskelija kertoi myös potilaalle, että käden vapinaa seurataan ja hänestä pidetään hyvää huolta. Lääkitys lopetetaan, jos se ei sovi hänelle, mutta siitä hän voi keskustella lääkärin kanssa. Opiskelija yritti olla mahdollisimman rauhallinen ja luottamusta herättävä, jotta potilaan luottamus hoitoa kohtaan lisääntyisi ja ”lääkkeen antaminen onnistuisi yhteistuumaisesti”. Potilas käveli huoneessa hermostuneesti edestakaisin eikä kuunnellut, mitä opiskelija yritti hänelle kertoa. Hän oli hyvin levottoman oloinen ja opiskelijasta tuntui, ettei suostuttelu taida onnistua. Kun potilas alkoi vähätellä hoitotyön opiskelijan ammattitaitoa ja osaamista, opiskelija kertoi rauhallisesti aikaisemmasta työkokemuksestaan ja opiskelujen etenemisestä sairaanhoitajaksi. Hän myös varmisti pistämistekniikan ohjaajansa kanssa.

”Aikaa kului ja potilas lähti vielä WC:hen, jolloin kertasin ohjaajan kanssa pistämistekniikan säilyttääkseni potilaan luottamuksen… ja sain itselleni itsevarmuutta jatkaa potilaan suostuttelua. Potilas yritti vielä vastustella, mutta lopulta hyväksyi tilanteen ja asettui pitkäkseen sängylle. Pistäminen onnistui hyvin ja kaikilla oli tilanteesta hyvä mieli.” (294)

Merkityksellisessä kokemuksessa potilaan suostuttelusta yhteistyöhön opiskelijan rauhallisuus ja vakuuttava tiedonanto huolenpidosta olivat merkityksellisiä tekijöitä potilaan luottamuksen herättämisessä. Opiskelijan merkityksellinen kokemus : onnistunut suostuttelu ja toimenpiteen onnistuminen, tuotti myös työn iloa:

”Ohjaajani kanssa melkeinpä hihkaisimme ilosta ja tilanteen onnistumisesta”.

Hoitotyön opiskelija reflektoi tapahtumaa teoreettisesti luottamusteorioiden avulla.

74 Ajan antaminen yhteistyön lähtökohtana

Vanhusten hoitotyön harjoittelussa hoitotyön opiskelijoiden merkitykselliset kokemukset liittyivät vaikeuteen toimia potilaiden kanssa, jotka olivat epäluuloisia eivätkä luottaneet nuorten hoitajien antamaan hoitoon. Ajan antaminen yhteistyön käynnistymisen lähtökohtana osoittautui merkitykselliseksi.

Hoitotyön opiskelijan merkityksellinen kokemus ajan antamisesta liittyi tilanteeseen, jossa hänen tehtävänsä oli auttaa potilasta aamutoimissa. Alku oli kankeaa eikä yhteisymmärrystä ”meinannut syntyä pesulle lähdöstä”. Opiskelija tunsi suurta neuvottomuutta.

”Keskusteltuamme kaikenlaista jonkin aikaa vanhus sanoi: ’Kaipa sinne suihkuun pitää sitten kuitenkin lähteä’. Suihkussa käynti sujui todella hyvin ja auttaessani hänelle sukkia jalkaan, hän yhtäkkiä silitti hiuksiani ja sanoi: ’Kiitos’.” (394)

Potilaan palaute ja tilanteen onnistuminen tekivät tapahtumasta hoitotyön opiskelijalle unohtumattoman ja merkityksellisen. Aluksi vaikealta tuntunut tilanne ja epävarmuus lähestyä potilasta olivat muuttuneet positiiviseksi kokemukseksi. Yhteistyön saavuttamisessa opiskelija näki merkityksellisiksi auttamismenetelmiksi potilaan kanssa keskustelemisen ja ajan antamisen: ”Avain oli se, että keskustelin tämän naisen kanssa ja annoin aikaa.” (394)

Keskustelu tapahtuneesta jälkeenpäin osaston hoitajien kanssa vahvisti opiskelijan kokemuksen ainutkertaisuutta yhteistyöstä potilaan kanssa. Kokemus antoi hoitotyön opiskelijalle rohkeutta kohdata vaikeita tilanteita myös tulevaisuudessa. Hän piti tärkeänä, että hoitoyhteisöissä jokaisella olisi mahdollisuus keskustella tuntemuksistaan ja jakaa kokemusta jonkun kanssa tällaisissa mieleen jäävissä hoitotilanteissa.