Jokainen sosiaalinen yksilö on yhteydessä ja kontaktissa toisiin yksilöihin häntä ympäröi-vässä verkostossaan. Toiseuden ja vierauden kokeminen, kuten kielten ja kulttuurien koh-taaminen, kasvattaa yksilössä kielikasvatuksen keskeistä tavoitetta: oppijan persoonallisuu-den ja ipersoonallisuu-dentiteetin suotuisaa kehitystä. (Eurooppalainen viitekehys 19-20.) Kaikkosen (2004, 19-37) mukaan vieraudessa on useita elementtejä, jotka vierastuttavat. Vierastuttavia ele-menttejä ovat muun muassa vieras ympäristö, vieras yhteiskunta, vieraat uskonnolliset teki-jät, vieras kulttuuri ja kieli, toisenlainen käsitys ajasta ja tilasta sekä perspektiivi. Vierautta
ei voi tarkastella ollenkaan, jos ei samalla kiinnitä huomiota tarkastelijan omiin kulttuurisiin lähtökohtiin. Kulttuurienvälinen oppiminen vaatii, että omaa ja vierasta kulttuuria verrataan samanaikaisesti toisiinsa. Sen tavoitteena on opastaa ihmisiä toimimaan ja elämään moni-kulttuurisessa yhteiskunnassa, kannustaa ihmisiä erilaisuuden ja vierauden ymmärtämiseen sekä kunnioittamiseen ja luomaan kiinnostusta ja uteliaisuutta omasta käytöksestä poikkea-vaan käyttäytymiseen. Keskustelun alla on myös se, miten koulussa kulttuurienvälinen kasvu ja oppiminen mahdollistuu. (Kaikkonen 2004, 36, 137-138.)
Tänä päivänä kulttuurienvälisellä kasvatuksella on suuri rooli muuttuvassa maailmassa.
Kaikkosen (2004, 38) mukaan ihmisten liikkuvuus maasta toiseen on tullut osaksi kaikkien väestöryhmien toimintaa. Tämän seurauksena monista yhteiskunnista on tullut varsin moni-kulttuurisia. (Kaikkonen 2004, 38.) Tällöin ongelmaksi voivat nousta ihmisten stereotypiat itseä ja toisia kohtaan. Unohdetaan jokaisen olevan yksilö ja pidetään ihmistä aina ryhmän edustajana. Kaikkosen (2004, 58) mukaan stereotypioilla vaikuttaisi olevan yhteys ihmisten omaan ja vieraaseen kohdistuviin ennakkoluuloihin. Ennakkoluulot iskostuvat ihmiseen jo varhain ja kehittyvät kasvun mukana melko pysyviksi. (Kaikkonen 2004, 57-58.)
Perhe, suku ja muu yksilöä ympäröivä yhteiskunta luovat lapsen identiteettiä, sillä hänellä ei juuri ole mahdollisuuksia vaikuttaa sen muotoutumiseen. Jossakin vaiheessa elämää yk-silö omilla valinnoillaan tai ympäröivän yhteisön tukemana voi alkaa kehittämään henkilö-kohtaista identiteettiään kohti monikulttuurista identiteettiä ja monikulttuurisuuden arvos-tusta. Kaikkosen (2004, 170) mukaan on perusteltua sanoa, että vieraan kielen opetus kuttaa yksilön monikulttuurisen identiteetin kehittymiseen, sillä vieraat kielet itsessään vai-kuttavat yksilön identiteettiin. (Kaikkonen 2004, 70-71, 170.) Plurikulttuurisuus eli yksilön monikulttuurisuus sisältää myös yksilön monikielisyyden ulottuvuuden (Eurooppalainen viitekehys 2003, 25).
Monikulttuurinen yhteiskunta ja kohtaamiset eri kulttuurien välillä vaativat yksilöltä kult-tuurienvälistä toimintakykyä, kultkult-tuurienvälistä kompetenssia. Kulttuurienvälinen kompe-tenssi kuvaa kulttuurienvälisen toimijan kykyä, mikä voidaan jakaa osataitoihin tai toimijan erilaisiin ominaisuuksiin. (Kaikkonen 2004, 147.) Yksilön monikulttuurinen kompetenssi, johon liittyy yksilön monikielinen kompetenssi, koostuu yksilön tuntemien ja aktiivisessa vuorovaikutuksessa toimivien kulttuurien vertailusta ja arvioinnista (Eurooppalainen
viite-kehys 2003, 25). Pääperiaatteina kulttuurienvälisessä kompetenssissa ovat ihmisen empaat-tisuus, kyky nähdä erilaisia perspektiivejä ja reflektoida, ihmisen toiminnan eettisyys ja sen kehittäminen sekä kyky kunnioittaa toisia ja tehdä tulkintoja useasta näkökulmasta, suvaita erilaisuutta sekä toimia vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Lasten tulisi oppia kohtaamaan toiseutta ja vieraita ihmisiä oikein, kuin vieraus olisi heille arkipäivää. Kulttuurienvälistä toimintakykyä, kulttuurienvälistä kompetenssia, edistää halu kulttuurienvälisyyteen ja mo-nikulttuurisen identiteetin kehittämiseen. (Kaikkonen 2004, 148-149.) Kielisalkkutyösken-telyn avulla mahdollistaa sellaisten tilanteiden suunnittelun ja toteutuksen, jotka kehittävät oppilaissa kulttuurienvälisen oppimisen kannalta tärkeää avoimuutta (Jaatinen, Dalmo, Grahn-Saarinen & Regan 2011, 129).
Kieli ja kulttuuri liittyvät Kaikkosen (2004, 104, 166) mukaan läheisesti toisiinsa, sillä ih-miset ovat pitkän historiansa aikana siirtäneet kulttuuriaan ja tietouttaan seuraaville suku-polville puhutun kielen välityksellä. Kieli on kulttuurinen ja syntynyt rinta rinnan kulttuurin kanssa, kulttuurista. Ihminen oppii äidinkielen syntymänsä jälkeen yhtä luonnollisesti kuin ravinnon ottamisen, joten sitä voidaan nimittää henkilön synnynnäiseksi ominaisuudeksi.
Äidinkieli kehittää yksilön identiteettiä, kuten myös muut myöhemmin opittavat kielet. Ih-misen oppimat kielet kehittävät hänen identiteettiä monikielisen ja –kulttuurisen identiteetin suuntaan, avaavat mahdollisuuden päästä kiinni toisiin kulttuureihin ja siten rikastuttavat oppijaansa muun muassa lisäämällä hänen yleissivistystään. (Kaikkonen 2004, 104, 118, 120, 133-134, 166.) Kaikkonen (2004, 124) toteaa, että ihminen, joka käyttää äidinkielensä lisäksi muita kieliä, voi arvioida monikielistä ja monikulttuurista identiteettiään. Hän jatkaa, että koulussa identiteetin analyysia voisi toteuttaa esimerkiksi kielisalkun avulla. Tätä ai-hetta käsittelin myös otsikon 2.2 Eurooppalainen kielisalkku alla, jossa toin ilmi, että kie-lenoppimiskertomuksen (ks. kuva 1) kautta oppilas pohtii suhdettaan eri kieliin, kulttuurei-hin ja kielenopiskeluunsa (Kantelinen & Pollari 2011, 171-173; Salo ym. 2012, 36-37).
Eurooppalaisen viitekehyksen ja siihen perustuvan Eurooppalaisen kielisalkun avulla hen-kilön on mahdollista ilmaista osittaista viestintätaitoaan. Toisissa kielissä voi olla aiheellista keskittyä vain esimerkiksi kielen ymmärtämistaitoihin eikä varsinaiseen aktiiviseen käyttö-taitoon. Tämä tapa ilmaista viestintätaitoa tukee useamman kielen opiskelua ja edistää siten yksilöiden monikielisyyden eli plurilingvaalisuuden kehittymistä. (Eurooppalainen viiteke-hys 2003, 20.) Kohosen ja Pajukannan (2003, 12) mukaan salkkutyöskentely antaa
lahjak-kaille mahdollisuuden edetä taitojensa mukaisesti, mutta samanaikaisesti kannustaa heikom-pia myönteisen palautteen sekä itse asettamiensa tavoitteiden saavuttamisen kautta. Täten motivaatiota kielten opiskeluun on mahdollista kasvattaa, kun heikompienkin on mahdollista kirjata kielisalkkuun pienikin osaamisensa eri kielistä ja kaikki osaaminen saa myönteistä kannustusta.
Plurilingvaalisuus eli monikielisyys kehittyy, kun yksilön kokemukset kielestä ulottuvat omasta kotikielestä yhteiskunnan kieleen ja siitä muihin kieliin. Muita kieliä voidaan oppia formaalisti tai omaksua kokemusten välityksellä informaalisti. Kielistä ja kulttuureista ra-kentuu yksilön kielellinen viestintätaito, kommunikatiivinen kompetenssi. Siinä eri kielten ja kulttuurien kielitaito ja erilaiset kokemukset toimivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Monikielisyys toimii keskustelun ja kommunikoinnin välineenä, joten vähäisenkin kielitaidon omaavat voivat olla kielitaidottomien kielellisenä välittäjänä. Apuna kommuni-kaatiossa toimivat myös vaihtoehtoiset ilmaisumuodot, kuten ilmeet ja eleet. (Eurooppalai-nen viitekehys 2003, 23.)
Kuinka sitten kulttuurienvälistä kasvatusta tulisi toteuttaa? Kaikkosen (2004, 160) mukaan perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet tarjoavat tähän hyvän suuntaa-antavan ohje-nuoran, jonka tulkinta jätetään koulujen ja opettajien tehtäväksi. Kouluja velvoitetaan huo-mioimaan oppijat yksilöinä sekä kehittämään heidän kielellisiä ja kulttuurisia identiteette-jään. Lisäksi nostetaan esille monikulttuurinen ja monikielinen yhteiskunta ja sen huomioi-misen tärkeys. Kaikkonen (2004, 150) itse nostaa esille kolme tapaa toteuttaa kulttuurienvä-listä kasvatusta: informaatiopedagogiikka, kohtaamisen pedagogiikka ja konflikti- tai inter-ventiopedagogiikka. Näistä informaatiopedagogiikka on useimmiten koulussa hyödynnetty perinteisen kouluopetuksen tapa, joka perustuu vieraan kulttuurin tiedon hankkimiseen ja välittämiseen. Kohtaamisen pedagogiikka keskittyy kokemusten ja kertomusten esille tuo-miseen sekä omasta asenteesta, suhtautumisesta ja käyttäytymisestä oppituo-miseen. Kohtaami-sen pedagogiikassa keskeistä on dialoginen prosessi kahden kulttuurin välillä ja sitä kautta tapahtuu vieraasta kulttuurista oppimista. Konfliktipedagogiikka pyrkii ratkaisemaan kult-tuurienvälisten kohtaamisen yhteydessä ilmeneviä konflikteja esimerkiksi kiusaamistilan-teessa ja löytämään konfliktien kautta erilaisuuden ja vierauden ymmärrystä. Näistä kol-mesta tavasta toteuttaa kulttuurienvälistä kasvatusta Kaikkonen nostaa esille erityisesti koh-taamisen pedagogiikan kulttuurienvälistä kompetenssia kehittäväksi tavaksi. (Kaikkonen 2004, 150-156, 160.)