Kotiteollisuusopettajat kodin tekstiilien valmistuksen opettajina

leenkin kasvatustieteellisten opintojen käytäntöön soveltaminen osoittautui vai-keaksi. Opetusharjoittelun jäykästä kaavamaisuudesta luovuttiin hieman, vaikka tuntisuunnitelmien laatiminen yhä oli tärkeää. Siirtyminen kaikkien alojen yhtei-seen pedagogiyhtei-seen opettajankoulutukyhtei-seen huolestutti vahvan ammatillisen taus-tan omaavaa opettajaa, sillä hän pelkäsi ammattialan työtaitojen katoavan tässä yhteydessä.

4.2 Ammattikasvatuksen paradigman muutos käsi- ja

koulun opettajana. Myös omakohtainen alan harrastaminen lisää ja ylläpitää tar-vittavia työtaitoja, sillä kutomaan ja ompelemaan oppii vain tekemällä.

Tuota, no se oli sellaista harjoittelua, mä sanon että kaikki se mitä oli kiertä-vässä, niin se oli samaa kun mun työharjoitteluni.

Että tota, kyllä siinä vaan jotakin oli oppivinansa. Ja kun mä nytkin sitten viä, mä olen löytänyt jostakin vanhoista kankaistani jonkun semmosen mitä mä muistan kun mä olin xxx opettajana ja siellä hyvää aikaa mulla oli kutoa, niin minäkin siellä kutomossa sitten kudoin. Ja voi ihme, tänä päivänä mä näkisin ne virheet aivan heti, silloin mä en huomannut mitään kaidevirheitä, mitään niisin-tävirheitä enkä mitään. Niissä on virheitä vaikka mitä niissä kankaissa, mutta ei enää pääsis silmän läpi. Kun vilkaisee vaan, niin näkee heti, että ahaa, toi ei kuulu kuvioon. Oppilaillekin kun sanon, että näkeehän sen nyt heti, niin totea-vat: "No niin kai, kun on tottunut hakeen virheitä." Niin eihän ne huomaa mi-tään, eikä se heitä häiritse. Mutta eihän muakaan silloin, kun ei sitä silloin huo-mannut.

Mutt kai se on vaan niin, ett se täytyy täällä päässä käydä, kuinka sä sitä kudetta laitat ja kyllä se vaan, yks kaks se rupee toimiin. Se täytyy vaan itse hoksata, kyll se kaikki oppiminen on vaan sitä, että sen täytyy ite aivojen kautta tapahtua.

Kiertävät kotiteollisuuskoulut toimivat harjoittelupaikkoina vastavalmistuneille kotiteollisuusopettajille. Niiden työvuosi oli kaksi kuukautta lyhyempi kuin kiinteiden koulujen, joten niissä keskityttiin perusasioiden opettamiseen. Kun lähes koko työaika käytettiin ammattityön opettamiseen, saivat oppilaat tässäkin ajassa perusvalmiudet. Ammatillisuus merkitsi kudonnan ja ompelun perustaito-jen opetusta. Kiertävän kotiteollisuuskoulun oppilaat eivät ilmeisesti tarvinneet kasvattamista, ainakaan haastateltavani ei siitä maininnut sanaakaan.

Oppilaat

Erityisesti kiertävät kotiteollisuuskoulut olivat maaseudun ammatillisia kouluja.

Niiden oppilaat olivat iältään varsin heterogeeninen ryhmä. Omista kiertävän koulun oppilaistaan ja heidän tehtävistään haastattelemani kotiteollisuusopettaja kertoo seuraavaa.

Aluks nää on ollu maalaislasten kouluja ilmiselvästi. Oli harvinaisuus, kun oli kaupunkilaislapsi tässä koulussa.

Ja se oli aika mainioo niinä ensimmäisinä vuosina, että aina oli itseään vanhem-pia oppilaita, mutta oli tietysti nuoriakin, oli juur koulusta päässeitä, että mo-lempia oli.

Oppilaita oli pitkistä matkoista, ei mitään asuntoloista puhettakaan, kukaan ei asunut siis missään koulun nurkissa, ei siä semmosta paikkaa ollu, ehkä yksityi-sesti asuivat jos asuivat. Ne kulki talvella polkupyörillä pitkistä matkoista, ne joutui aamuisin lämmittään huoneet, koskei siellä ollut yhtäkään toimihenkilöä siinä talossa, joka olis jotakin tehnyt, ei ollut rahaa eikä palkattu kiertäviin

kou-135

luihin. Niin, että järjestäjän tehtävä oli lämmittää huoneet, ennenkuin tullaan kouluun, ja koulu alkaa kello kahdeksan aamulla ja järjestäjät tulee jostain pol-kupyörällä toistakymmentä kilometrin päästä aamupakkasessa.

Kiertävissä kouluissa myös siivous oli oppilaiden tehtävä, sillä ei ykskään sii-vooja koko talvena käynyt missään. Kiinteissä kouluissa tilanne oli toinen, niissä opettaja ja oppilaat eivät joutuneet tekemään kaikkea yksinään.

Työyhteisö

Kiertävän kotiteollisuuskoulun opettaja joutui toimimaan varsin yksin, kuten jo edellisestä lainauksesta ilmeni. Toimihenkilöiden puuttumisen lisäksi puuttuivat myös muut opettajat, sillä myös yleisaineiden opetus kuului ammatilliselle opet-tajalle.

Että molempia oli niin kauan, kun se oli kiertävä koulu, niin oli ompelua ja ku-dontaa ja yks opettaja opetti kaiken, yleisaineita myöten. Ja niitä yleisaineita oli vain kaksi, oli liikeoppi ja kirjanpito. Ne oli ne mitä oli siihen aikaan kotiteolli-suuskoulussakin ollut, mitä itse oli ollut kotiteollisuuskoulussa. Yhä vielä ne kulki siellä aika pitkään nää kaks. Ja niitä piti opettaa, mutta jos sitten oli talossa kaks opettajaa, niin ruvettiin jo tekeen työnjakoa.

Ja muistan sitten kun opettajaksi pääsi sieltä, niin se oli jotenkin niin hirvee paikka, ainakin mulle. Siihen saakka oli ollut koko elämänsä oppilaan roolissa ja sitten yks kaks sä oot tuolla ja sulla on vastuu kaikesta. Ja siihen aikaan vielä, kun se oli koulu semmosta, että se hallintopuoli oli olematonta, kun mä olin kiertävässä koulussa aluks, niin mä olin ainoo ihminen sitten siinä talossa, ja se oli niinkun vastattava kaikesta. Että se oli hirmuisen suuri hyppäys.

Aloitteleva opettaja tunsi olonsa varsin orvoksi ollessaan yksin vastuussa koko toiminnasta ja opetuksesta.

Hallinto

1950-luvulla useimmat kotiteollisuuskoulut olivat paikallisten kotiteollisuusyh-distysten omistamia. Omistaja hankki kaluston, vuokrasi opetustilat ja palkkasi opettajan. Kiertäviä kotiteollisuuskouluja valvoivat paikallistoimikunnat, mutta koulun käytännön toiminta oli opettajan vastuulla. Tätä suhdetta kuvaavat seu-raavat katkelmat kiertävän kotiteollisuuskoulun opettajana aloittaneen haastatel-tavani kertomusta.

Kotiteollisuusyhdistyksen toiminnanjohtaja joskus lähetteli kirjeitä, ja kirjanpito lähetettiin sinne ja raha-asiat hoidettiin yhdistyksen kautta. Mutta sitten oli pai-kallistoimikunta, joka perehdytti siihen omaan pitäjään ja koitti olla tukena siellä.

Mä sain sitten paikallistoimikunnan puheenjohtajalta semmosen suuren ai-tanavaimen käteen ja se sanoi, että jossakin on aitta ja tää avain sopii siihen, siellä on kalusto. No mä otan avaimen, mä kurkistan mitä sieltä löytyy. Se on ai-136

van ovee myöten täynnä kangaspuitten osia, ne on aivan irtokappaleina kaikki siellä. Ehjiä ne kyllä oli, etten mä sitä moiti, eikä ne ollu kaikki merkattukaan ne osat.

Kiertävän kotiteollisuuskoulun opettaja oppilaineen hoiti kaikki koulunpitoon liittyvät asiat. Muuta henkilöstöä ei ollut, eikä suuremmin yhteyttä hallintoon.

Työelämä

Naiskotiteollisuuskouluissa tuotteet valmistettiin pääasiassa omaan käyttöön, joten alan työelämä ja sen vaatimukset eivät tule esiin opettajan puheessa.

Opettajankoulutus

1950-luvulla toimineet ompelunopettajat olivat valmistuneet joko Helsingin Kä-sityönopettajaopistosta tai Fredrika Wetterhoffin Kotiteollisuusopettajaopistosta.

Naiskotiteollisuuskoulujen kudonnanopettajat valmistuivat Fredrika Wetterhof-fin Kotiteollisuusopettajaopistosta. Ruotsinkieliset kotiteollisuus- ja käsityön-opettajat valmistuivat Åbo Hemslöjds- och Handarbetslärarinneinstitutista, jossa oli kolmevuotinen kotiteollisuus- ja kaksivuotinen käsityönopettajakoulutus.

Näissä kaikissa opettajankoulutuslaitoksissa opetus sisälsi alan ammatillista opetusta opettajankoulutuksen ohella. Voisi sanoa tilanteen olleen lähes päin-vastoin, niin suuri osuus ammatillisilla aineilla oli.

Kotiteollisuusopettajien koulutus oli 1950-luvun alussa yhteistä sekä ompelun- että kudonnanopettajille, mutta vuosikymmenen lopulla se eriytettiin. Haastatel-tavani oli käynyt viimeisen yhdistetyn kurssin. Nykyiseen opetukseen verrattuna silloin opiskeltiin varsin opettajajohtoisesti.

Ei siihen aikaan opiskeltu niin itsenäisesti kuin nykyään nuoret opiskelee. Eipä meillä tainnut paljon mitään tuntia semmosta olla, missä opettaja ei olis ollut.

Elikä siellä oli aina opettaja niillä tunneilla, että semmosia tutkimustehtäviä, niin ei niistä puhettakaan. Jaa no, ainoo oli silloin kouluaikana, opiston aikana, että yhtenä kesänä piti mennä johonkin maalaiskuntaan tai miksei kaupunkikuntaan-kin, minä menin tietysti kotikuntaan, ja piti kerätä vanhoja kotikutoisia kankaita, niin vanhoja kuin vähänkin sai ja valokuvata niitä ja kerätä pieniä tilkkuja. Se oli meidän semmonen itsenäinen työ ja se arkisto on Wetterhoffilla yhä tänä päi-vänä. Että se oli semmonen ainoa itsenäinen työskentely sen opiston aikana, ett kyll se oli heikkoa.

Harjoitustunneista hänelle oli jäänyt mieleen opetusopissa tunnin suunnittelusta annetut ohjeet ja tarkan kaavan mukaan laaditut tuntiohjelmat sekä niistä poi-kettaessa saadut nuhteet.

Mutta jos mä meen kuitenkin vielä siihen opistoajan harjoitteluun vähän tar-kemmin. Niin muistaakseni toisena vuonna jouduttiin omalle porukalle pitään pari kappaletta semmosta havaintotuntia. Mä muistan vielä yhden tilanteen, kyl-lähän meille opetettiin jotakin opetusopista, että kuinka te nyt sitten teette ja niin

137

te teette ja näin te teette. Ja kirjoitatte ennen kaikkea ne tuntiohjelmat, ett ne te ainakin kirjoitatte tarkasti, oppilaitten vastauksia myöten te kirjoitatte ne sinne.

No, me kirjoitetaan, mutta oppilaat ei oo koskaan vastanneet ihan niin. Niin, no sille omalle porukalle minulle sitten sattui semmonen, että opetapas polkusten sidonta. Ja kangaspuut oli niin pienet, ettenhän mä alkuunkaan mahtunut sinne puitten alle. No minähän tietysti olin sitten puitten ulkopuolella ja pyysin jonkun sinne puitten alle, joka osas jotakin ja se oli sitten se käsikassara. Ja mä ajattelin, että nyt mä opetan hienosti. Nyt mä poikkean siitä kirjoitetusta ohjelmasta ja minä vedän sitten niitä keskinyöriä sinne kohdalleen, että opetetaan nyt sitten, että näin nää laitetaan. Minä sanoin, minä näytän nyt ensin kuinka tätä ei saa koskaan laittaa, että aina se tahdotaan näin laittaa ja näin sitä ei saa laittaa, mutta näin se laitetaan. Ja minä ajattelin, että minä pidin upeen tunnin, että näin minä pidin upeesti, joo. Ohoi, sitten se opetusopin opettaja, olikohan se Veera Wallin-heimo, vai kuka se nyt silloin oli. No niin, neiti xxx, silloinhan teititeltiin oppi-laita, kauhea munaus, ei koskaan saa opettaa kuinka ei saa tehdä. No niin oli sit-ten se tunti pidetty, se oli ainoa asia mitä mä muistan siitä tunnista. Kyllä mä siitä huolimatta olen joskus opettanut, että kuinka ei saa tehdä. Kyllähän ne sitä perusteli sitten, että jos oppilaalle jää jotain mieleen, niin sille jää tietenkin se mieleen, mitä ei saa tehdä. Ja toinen tunti oli jokin, oli ompelusta varmaankin, en muista mitä sitten sattui kohdalle, arvalla niitä vedettiin. Ja sitten ruvettiin jo opettaan seuraavana vuonna, siis viimeisenä vuonna, opetettiin sille kotiteolli-suuskouluasteelle, oliko se kuus harjoitustuntia tai jotain ja sen jälkeen kaks näytetuntia, yksi kudonnasta ja yksi ompelusta. Ja ne oli jotain teoria-asiaa jotain mitä en muista, yks oli sidosoppitunti ja jotakin ompelusta. Siis tässä se oli, noin suurin piirtein, liioittelematta, se oli niin vähän ja siitä saatiin opetustaidon nu-mero...taidon numero.

Haastateltavani mielestä opetustaidon arviointi näin vähäisten tuntien perusteella ei tee oikeutta opettajakokelaille.

Kyllä mä oon protestoinut sitä opettajakoulutusta vastaan, se oli aivan plus mii-nus nolla mun mielestäni, siis jälkikäteen aateltuna. Elikä se harjaantuminen opettajaksi siinä ajassa, kun muutama harjoitustunti ja kaks näytetuntia pidetään omassa talossa, omassa opistossa. Jos niistä saa ihminen numeron, numeron opetustaidosta, nimenomaan taidosta ja niillä numeroilla hakee paikkaa, niin se oli niin minimaalisen pientä.

Opettajankoulutukseen sisältyi niin paljon ammatillista opetusta, että opetusti-lanteiden harjoittelu jäi vähäiseksi. Varsinkin opetustaidon arviointi näin pienen näytön perusteella saattoi olla monelle opettajakokelaalle epäoikeudenmukaista.

138

4.2.2 Kotiteollisuusopettajat käsityöharrastuksen ylläpitäjinä ja