Ammatin taitajien opetuksesta laaja-alaiseen koulutukseen

am-mattitaidon opettamista, mutta sen sisältö muuttui ajan mukana. 1950-luvulla tekstiilikoneasentajaluokan oppilaat kokosivat koulun käyttöön teollisuuden lahjoittamia vanhoja tekstiilikoneita. 1970-luvulla konekannan parantuessa lisät-tiin metallitöiden ja sähköopin opetusta ja sen jälkeen elektroniikan ja pneuma-tiikan opetusta, Teollisuuden konekantaan oppilaat tutustuivat konkreettisesti ollessaan kolmannen vuoden tekstiilitehtaissa työnopetuksessa 1970- ja osin 1980-luvuilla. Vaatetusalan opetuksessa siirryttiin pukuompelusta teollisuusom-peluun 1960-luvulla, kun teolliset työpaikat lisääntyivät. Takaisin pukuompelu-131

tyyppiseen yksilöllisten tuotteiden valmistuksen opettamiseen palattiin vaatetus-teollisuuden katoamisen myötä 1980-luvulla. Samalla alettiin korostaa itsensä työllistämisen mahdollisuutta. Keskiasteen uudistus lisäsi yleisaineiden tunti-määrää ja vähensi ammatillisten aineiden tunteja. Työnsä ammatillisuudesta pu-huessaan opettajat kertoivat haluavansa opettaa ammatin perustaidot, sillä har-jaantumista ei enää ehdi tapahtua koulussa. Perustaidot nähtiin varsin laajoina, koska eriytyneet ammatit olivat kadonneet ja erilaiset ammattien yhdistelmät olivat yleistyneet.

Työnsä kasvatuksellisuuden opettajat näkivät kietoutuvan suurelta osin sen ammatillisuuteen, sillä työelämään kasvatus oli kaiken aikaa osa ammattityön opetusta. Opettajat kokivat joutuvansa opettamaan käyttäytymistapoja yhä enemmän varsinkin nuorille oppilaille. He olivat huolissaan koko kasvatusvas-tuun siirtymisestä kodeista kouluille.

Oppilaat tulivat 1950-luvulla ammattikouluun kansakoulun kuudennen luo-kan jälkeen, jolloin he olivat 13-vuotiaita. Pääosa oppilaista oli kaupunkilaisia, koska suurin osa ammattikouluista oli kaupunkien omistamia. 1950-luvun lop-pupuolella alkoi lisääntyä ympäröivältä maaseudulta tulleiden oppilaiden määrä.

Ammattikouluun oli pääsytutkinto, ja sinne pääsyä arvostettiin. 1960-luvulta lähtien ammattikouluun tulevat oppilaat olivat hieman vanhempia, kun kansa-koulun oppimäärä tuli ammattikansa-koulun pohjakoulutukseksi (A 3/1959). 1960-lu-vulla tuli myös keskikoulupohjaisia luokkia ammattikouluihin, ja muillekin luo-kille hakeutui keskikoulun käyneitä. Opettajat kuvaavat oppilaitaan hiljaisiksi ja ahkeriksi. Vaikka kouluun oli pääsytutkinto, saattoivat joidenkin luokkien oppi-lasryhmät olla varsin heterogeenisiä. Tällainen tilanne oli vaatturilinjalla, joka ei 1970-luvulla ollut kovin suosittu, vaan osa oppilaista ”joutui” sinne, kun ei pääs-syt haluamalleen linjalle. Nämä ”vanhempien vapaasta tahdosta” koulutuksessa olevat oppilaat koettiin monesti hankaliksi, koska heillä ei ollut opiskelumoti-vaatiota. Tosin ensimmäinen lukukausi oli koeaikaa, joten sen aikana ammatin-opettaja voi valita jatkoon kelvolliset.

1980-luvulla ammatilliseen koulutukseen tuli ylioppilasluokkien ja yhdistel-mäkoulutuksen myötä pohjakoulutukseltaan entistä parempia oppilaita. Nämä aikuisemmat oppilaat olivat yleensä motivoituneita oppimaan valitsemaansa alaa. Toisaalta opettajat kertoivat pitkäjänteisyyden ja vastuuntunnon kadonneen oppilailta. Kaikki pitäisi saada valmiina, jolloin oman työn osuus jäisi mahdolli-simman pieneksi. Itseohjautuva työskentely ei vielä 1990-luvun alkupuolella sujunut kovinkaan hyvin.

Ammattikoulun työyhteisö jakaantui ammatinopettajiin, teorianopettajiin ja työnopettajiin. Tyttöjen ammattikoulun opettajat olivat ammatinopettajia, jotka opettivat alansa työn ja teorian. Poikien ammattikoulun puolella oli erikseen työnopettajat ja teorianopettajat, jotka käsittelivät opettamansa asiat kukin omassa järjestyksessään. Tämä lokeroituminen purkaantui vasta 1980-luvulla, kun perinteisten poikien alojen opettajat alkoivat opettaa sekä ammattityötä että –teoriaa.

Opettajien perinteinen toimintatapa työskennellä yksin oppilaidensa kanssa säilyi koko tutkitun ajan, mutta jotakin yhteistyötä aloiteltiin 1990-luvun

alku-132

puolella. Vähäisen yhteistyön syitä etsittiin ajan puutteesta ja oppilaiden vaati-man opettajan läsnäolon lisääntymisestä.

Ammattioppilaitoksen hallinnossa rehtori oli herra tai rouva talossaan. Hän oli yhdyshenkilönä muuhun hallintoon. Joillakin harvinaisemmilla linjoilla oli suorat yhteydet opetushallintoon ja toisiin saman alan oppilaitoksiin.

Ammatillista koulutusta uudistettaessa 1980- ja 1990-luvuilla opettajat koki-vat opetushallinnon toiminnan vallankäyttönä uudistuksia tehtäessä. Pieniinkään rakenteellisiin muutoksiin heillä ei ollut sananvaltaa, vaan heidän oli tyydyttävä hallinnon päätöksiin. Kuitenkin opettajilta pyydettiin ehdotuksia uudistuksia suunniteltaessa, mutta niillä ei ollut mitään vaikutusta lopputulokseen.

Työelämään oppilaat voivat tutustua kesätyöpaikkojen kautta. Opettajat saattoivat järjestää niitä omien yhteyksiensä kautta. Tekstiili- ja vaatetusteolli-suudessa harjoitusmahdollisuus säilyi hyvänä 1980-luvun alkuun asti, mutta sen jälkeen tilanne huononi ratkaisevasti, koska alan työpaikat vähenivät.

Työelämän edustajien osallistuminen alansa ammatillisen koulutuksen suun-nitteluun toteutui hyvin tekstiilialan koulutuksessa, jossa opetussuunnitelmatkin laadittiin yhteistyössä opettajien, työnantajien ja hallinnon kesken. Vaatetusalalla yhteistyötä tehtiin ammatillisten neuvottelukuntien kautta. Keskiasteen uudistuk-sen yhteydessä tulleet oppilaiden työharjoittelut lisäsivät henkilökohtaisten kon-taktien määrää opettajien ja työelämän välillä.

Hyvin harvoin koulutuksen aikana kerrottiin ammatin huonoista puolista, kuten urakkatyön rasittavuudesta tai alan huonoista palkoista.

1950-luvulla vaatetusalan ammatinopettajat olivat käsityönopettajia, ja val-mistuivat Helsingin Käsityönopettajaopistosta. Opettajankoulutus kesti kaksi vuotta, mutta sen lisäksi ammattikoulun opettajalta edellytettiin kolmen vuoden työkokemusta, josta korkeintaan yksi vuosi voi olla opettajana toimimista. Useat vaatetusalan opettajat suorittivat pakollisen työharjoittelunsa käymällä Käsityön-opettajaopiston ompelimo-osaston, jossa koulutettiin tilaustyöompelijoita. Opet-tajankoulutus sisälsi ammattityötä ja teoria-aineita sekä opetusharjoittelun.

Opettajakokelaat toimivat apuopettajina koulun muilla osastoilla, ja harjoittelivat tällä tavalla tulevaa ammattiaan. Tekstiilikoneasentaja- ja vaatturilinjojen opet-tajat suorittivat kurssimuotoisen opettajankoulutuksen työnsä ohella.

1950-luvun lopulla vaatetusalan ammatinopettajien koulutus siirtyi Ammatti-koulujen opettajaopistoon. Koulutus oli kaksivuotinen ja se sisälsi ammattityön ja -teorian opetusta sekä opetusharjoittelun. Opettajankoulutusta edelsi ammatti-koulu ja vähintään kahden vuoden työharjoittelu samalla alalla. Näin työharjoit-telu siirtyi ennen opettajankoulutusta tapahtuvaksi. Opettajina toimiville ammat-timiehille, teknikoille ja insinööreille järjestettiin pedagogisia kursseja, sillä vi-ran saannin ehtona oli opettajankoulutuksen suorittaminen.

Opetusharjoittelussa tärkeintä oli tuntisuunnitelman laatiminen ja sen nou-dattaminen. Tuntisuunnitelman jäsennys annettiin opetusopin yhteydessä, mutta muuten kasvatustieteellisten opintojen ja tuntien pidon välinen yhteys jäi monen mielestä hämäräksi.

Vaatetusalan opettajankoulutus säilyi koko 1980-luvun samantyyppisenä kuin se oli aikaisemminkin ollut, mutta se pidennettiin kolmivuotiseksi.

Edel-133

leenkin kasvatustieteellisten opintojen käytäntöön soveltaminen osoittautui vai-keaksi. Opetusharjoittelun jäykästä kaavamaisuudesta luovuttiin hieman, vaikka tuntisuunnitelmien laatiminen yhä oli tärkeää. Siirtyminen kaikkien alojen yhtei-seen pedagogiyhtei-seen opettajankoulutukyhtei-seen huolestutti vahvan ammatillisen taus-tan omaavaa opettajaa, sillä hän pelkäsi ammattialan työtaitojen katoavan tässä yhteydessä.

4.2 Ammattikasvatuksen paradigman muutos käsi- ja