Tutkimuksen tekemistä on usein verrattu ongelmanratkaisuun. Tämä on hyvä läh-tökohta tarkastelulleni, vaikkei sen paikkansapitävyydestä olekaan yksimielisyyttä.
(Ks. kuitenkin esim. Langley ym. 1987.) Mutta tämän näkökulman valinnan kes-keinen anti on, että se tekee mahdolliseksi huomion kiinnittämisen niihin inhimil-lisiin tekijöihin, joita ongelman ratkaisemisessa vaaditaan. Charles Sanders Peirceä mukaillen voisi sanoa, että tutkimus- ja kehittämistoiminta lähtee liikkeelle epäilyn lietsomasta ärtymyksen tunteesta, ongelmasta, josta pyritään muodostamaan aluk-si jonkinlainen käaluk-sitys, ja johon aluk-sitten pyritään etaluk-simään ratkaisua erilaisten järjen tottumusten tuomien ratkaisumallien, heuristiikkojen, avulla. Peircen mukaan rat-kaisun voidaan sanoa löytyneen silloin, kun epäilyn lietsoma ärtymys on hälven-nyt. Peircen kuvaus on kuitenkin sellaisenaan liian yksioikoinen, eikä sen tarjoama malli aina riitäkään konkreettisten ratkaisujen synnyttämiseen. Tässä kirjoituksessa pyrinkin avaamaan niitä tekijöitä, jotka ovat kriittisiä työelämän kehittämiselle olen-naisten nopeiden ratkaisujen tekemisen kannalta.
Keskeistä tässä tarjoamassani kuvassa on, että ongelman määrittelyn ja ratkaise-misen kriteerit ovat tapauskohtaisia. Peircen proosallisessa esimerkissä tapauskoh-taisuus määrittyy tutkijan ärtymyksen asteen mukaan, mutta vakavasti puhuen kä-sityksen muodostaminen ongelmasta ja ongelman ratkaisun kriteerien määrittele-minen, silloin kun kysymys on konkreettisista ongelmista, riippuu kulloisestakin kontekstista - kontekstia koskevista erityispiirteistä. Kontekstista riippuen tyydyttä-vä ratkaisu kehittämisongelmaan vaihtelee. Tässä ei ole mitään kiistanalaista. Eri-laisissa keskusteluyhteyksissä, konteksteissa, toisistaan poikkeavat kriteerit määrit-tävät sen, milloin tarjottu ratkaisu on tyydyttävä. (Ks. esim. DeRose, 1992.) Työelämän kehittämistä koskevan ongelmanratkaisun voidaan ajatella sijoittuvan jonnekin arjen ongelmanratkaisun ja tieteellisen ongelmanratkaisun välimaastoon.
Tämä välimaaston konteksti määrittää osaltaan yleisesti niitä kriteereitä, joiden avul-la tapauskohtainen ongelma tunnistetaan ja joiden avulavul-la sen voidaan sanoa kenneen. Arkiongelman ratkaisuista poiketen työelämän kehittämisongelman rat-kaiseminen on sosiaalista tai kollektiivista toimintaa, joka usein edellyttää verrat-tain pitkää aikaperiodia verrattuna yksittäisen ihmisen arjen ongelmien ratkaise-miseen. Tässä suhteessa työelämän kehittämisongelmien ratkaiseminen on ohja-tumpaa ja systemaattisempaa kuin yksityisen ihmisen arjen ongelmien ratkaise-minen. Toisaalta työelämän kehittämisen ongelmanratkaisu poikkeaa tieteellises-tä ongelmanratkaisusta siinä suhteessa, ettieteellises-tä ratkaisuja haetaan selkeästi rajoite-tussa ajassa konkreettisiin ongelmiin. Tieteellistä ongelmanratkaisua sen sijaan voi-daan pitää prosessina, joka saattaa jatkua epämääräisen ajan. (Ks. esim. Langley ym. 1987.) Toisin sanoen, tieteellisen tutkimusprosessin kesto on avoin, ainakin jos sitä verrataan työelämän välittömien kehittämisongelmien ratkaisua vaativiin prosesseihin.
102
Haluan myös tähdentää, että tapauskohtaisten työelämän kehittämistä koskevien ongelmien ratkaiseminen tutkimuksen keinoin on ennen kaikkea rationaalista toi-mintaa. Rationaalinen ongelmanratkaisu edellyttää ongelman kannalta relevant-tien vaihtoehtojen kartoittamista sekä ongelman ratkaisua koskevien kriteerien aset-tamista. Työelämää koskevien kehittämistehtäviä koskevien ongelmien ollessa ky-symyksessä ratkaisuvaihtoehtoja on aina vähintään kaksi ja sosiaalisen todellisuu-den kompleksisen luonteen huomioon ottaen useimmiten useita. Esimerkiksi eet-tisesti relevanttien ongelmien ratkaisemisessa äärimmäinen valinta tapahtuu uu-den vaihtoehdon ja silleen jättämisen välillä. Mutta yhtä hyvin ratkaisuongelma saattaa koskea valintaa tasavahvojen vaihtoehtojen välillä tai eri osapuolten eri lail-la preferoimien vaihtoehtojen välillä tai kriteerit täyttävän huonon vaihtoehdon ja kriteerit täyttämättömän hyvän vaihtoehdon välillä, joitakin mahdollisuuksia mai-nitakseni.
Jos asetetuilla ongelmilla voidaan odottaa olevan useampia vaihtoehtoisia ratkai-suja, pahimmassa tapauksessa on myös mahdollista, että vaihtoehtojen välillä ei löydetä yksiselitteistä ratkaisua, tai sellaista ei edes ole olemassakaan. (Ks. esim.
Konkka, 2000.) Toisin sanoen, ei löydetä tai ei ole olemassa keinoa evidenssin, rat-kaisumallien ja kriteerien nojalla päättää, mikä käsillä olevista vaihtoehdoista on annettujen kriteerien valossa paras ratkaisu työelämän kehittämistä koskevaan on-gelmaan. Tällöin ehdotettu ratkaisu saattaa vaihdella ratkaisun esittäjän, tilanteen tai ajankohdan tms. tekijän mukaan. Ongelmallisissa tapauksissa on syytä palata ongelmanratkaisun kannalta keskeisiin taustasitoumuksiin. Tässä tehtävässä tutki-jan kriittinen rooli nousee keskeiseksi tekijäksi ongelmien ja niiden ratkaisujen ar-viointia ajatellen.
Tutkijan näkökulmasta on järkevä olettaa, että työelämän kehittämistä koskeva on-gelma on tilaajalle todellinen. Julkilausuttu työelämän kehittämistarve viittaa sii-hen, että tarkasteltava ongelma on tutkijan kannalta ainakin metodologisessa mie-lessä objektiivinen (tai ainakin intersubjektiivinen). Tämä objektiivisuus seuraa osal-taan ns. suopeuden periaatteesta. (Ks. Quine, 1960; Davidson, 1984.) Tutkijan läh-tökohtana on ajatus, että kehittämistehtävä heijastaa rationaalisten toimijoiden to-dellista tarvetta, joka on syytä ottaa vakavasti. Tällöin ongelma, jota ollaan ratkai-semassa, on lähtökohtaisesti tutkijasta riippumaton, siis objektiivinen, ja tutkija tar-joaa tietonsa, taitonsa ja välineensä työelämän kehittämisen tarkoituksiin. Suos-tuessaan antamaan kykynsä käytettäväksi tutkija hyväksyy kysymyksessä olevan on-gelman ratkaisun tarpeen. Hän jakaa kyseisen onon-gelman onon-gelman asettajan kans-sa. Yksinkertaisesti sanottuna, toimintaympäristö ja sen vaatimukset ovat tällöin osin tarkastelijasta riippumattomia ja niitä koskevat käsitykset ovat (ainakin alus-tavasti) osapuolten jakamia.
Tutkimuskohteen objektiivisuuden olettaminen ei ole metodologisesta näkökulmasta triviaali seikka. Jos tutkittavalla asialla ei ole minkäänlaista objektiivisuutta -tai se on täysin subjektiivinen yksittäisen ihmisen idiosynkrasioiden tulos, sen tut-kiminen ei sellaisenaan ole järkevää. Tällöin asiassa ei ole mitään uutta selvitettä-vää tai keskusteltavaa, vaan kysymyksessä on ihmisen subjektiivinen todellisuus, jonka suhteen hän ei voi erehtyä. Tämä ei sulje pois sitä, ettemmekö voisi tutkia
103
esimerkiksi esteettistä kokemusta, ja tässä tutkimuksessa voisi ajautua harhaan. Es-teettinen kokemus voi olla subjektiivisuudestaan huolimatta metodologisessa mie-lessä objektiivinen asia. (Ks. myös Konkka, 2004a.) Toisin sanoen, subjektiivinen-kin todellisuus voi olla tutkijayhteisön sekä tutkijan ja työelämän kehittämisen kan-nalta relevantti tutkimuskohde, jota lähestytään jonkin omintakeisen käsitejärjes-telmän näkökulmasta. Työelämän kehittäminen voi lähteä liikkeelle toimijoiden ko-kemuksellisesta todellisuudesta, mutta tutkijan näkökulmasta tällainen todellisuus ei kuitenkaan ole vain kokemuksellinen asia, vaan ratkaistava ongelma.
Työelämän kehittämisen kannalta keskeisen ongelman määrittely on kuitenkin vain lähtökohta varsinaiselle luovalle ongelmanratkaisutoiminnalle. Ongelman määrit-telyn taustalla on ajatus, että emme etukäteen tiedä, mikä tai minkälainen löy-dettävä ratkaisu viime kädessä on. Tarkasteltavan ongelman ratkaisu ei ole ennal-ta annettu, emmekä me voi siten ennalennal-ta lyödä lukkoon sitä minkälaisia ongel-manratkaisun kannalta relevantit tekijät viime kädessä ovat. Vasta kokemus ja kon-tekstin tuntemus auttavat oikeiden ratkaisujen löytämisessä. Ratkaisujen etsimisen prosessissa ratkaisun kriteerit tarkentuvat ja täsmentyvät. (Vrt. Langley ym. 1987.) Emme kuitenkaan voi perustaa todellisuutta koskevaa tietoamme puhtaaseen ais-tihavaintoon. Todellisuuden tavoittamiseksi tarvitaan käsitteitä, välineitä todelli-suuden ymmärtämiseksi. (Vrt. Sellars, 1963.) Toisin sanoen, työelämän kehittä-mistä koskevassa käytännöllisessä ongelmanratkaisussa toimivat samat lainalai-suudet kuin tieteellisessä tutkimuksessa. Tarvitaan todellisuutta ja tarkasteltavaa ta-pausta koskevaa empiiristä tietoa, mutta kyseisen tiedon tavoittamiseksi tarvitaan ongelman tunnistamisen ja ratkaisemisen kannalta relevanttia käsitejärjestelmää, ymmärryksen kehikkoa.
Eri aikoina ja eri konteksteissa kehittyneet käsitejärjestelmät käsitteellistävät todel-lisuutta eri tavoin. (Vrt. Kuhn, 1962.) Todeltodel-lisuutta koskeva kielenkäyttö on sidot-tu jonkin yhteisön jakamaan käsitejärjestelmään. Käsitteiden merkitys määräytyy niiden käytön kautta, kontekstissa, ja käsitejärjestelmässä mahdollisten tosiasioita koskevien väitteiden totuus, ja siten ongelman ratkaisun kannalta relevantit pe-rusteet määräytyvät sen mukaan miten tosiasiat sattuvat kulloinkin olemaan. (Ks.
esim. Wittgenstein, 1953.)
Termin käyttöyhteyteen viittaaminen sen merkityksen ymmärtämiseksi merkitsee sitoutumista naturalistiseen näkemykseen ongelman ratkaisua ajatellen. Toisin sa-noen, ongelman asettajan konteksti ja historiallinen sijainti osoittavat ne välineet, joiden avulla ongelma määritellään ja jaetaan. (Ks. Quine, 1969.) Nojatuolin nä-kökulmasta kielen käyttäjän käsitykset ja termeille annetut merkitykset eivät avau-du. Kielen kulloinenkin käyttö ei ole käsitteellinen vaan kontingentti seikka. Se on todellisuuden piirre, josta saadaan tietoa todellisuutta tutkimalla.
Naturalismi on tarkastelussani ymmärrettävä kuitenkin väljästi. Toisin sanoen, tar-koitan sillä sitä, että kehittämisen kohteet ovat luonnollisia asioita, joista saadaan tietoa inhimillisin tiedonhankintamenetelmin. Tällaisia asioita ovat niin materiaali-set, mentaaliset kuin sosiaalisetkin tosiasiat tai mahdollisuudet. Työelämän kan-nalta relevantti ongelmanratkaisu ei siten kohdista pääasiallista huomiotaan siihen,
104
kuinka osapuolet kokevat tai ymmärtävät ongelman käsitteen tai kehittämisen mer-kityksen. (Vrt. Kincaid, 1996.) Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö eri ratkai-suvaihtoehtojen merkityksen pohtiminen olisi päätöksenteon kannalta tärkeätä.
Ennen kaikkea kuitenkin tutkijan perustava lähtökohta työelämän kehittämisen on-gelmien ratkaisemisessa on, että hän ottaa asetetun tai koetun ongelman vaka-vasti.