Köyhyyttä määriteltäessä käytetyin tapa on jakaa köyhyys absoluuttiseen ja suh-teelliseen köyhyyteen. Absoluuttinen köyhyys merkitsee sitä, että ihmiset kärsivät to-dellisesta kurjuudesta ja nälän aiheuttamat puutostilat ja sairaudet voivat myös tap-paa. Suhteellisessa köyhyydessä kärsitään enemmänkin suurista toimeentuloeroista suhteessa muuhun väestöön eikä saavuteta taloudellisten resurssien puutteesta joh-tuen lähellekään samaa elintasoa kuin väestö keskimäärin. Suhteellisen köyhyyden kokeminen usein vähentää ihmisen toimintamahdollisuuksia yhteiskunnassa ja ai-heuttaa siten taloudellisen eriarvoisuuden lisäksi laajemminkin puutteita laajemmin ymmärretyssä hyvinvoinnissa. Suhteellinenkin köyhyys johtaa usein monitasoiseen huono-osaisuuteen ja sysää ihmisiä yhteiskunnan reunamille, klassikkososiologi Georg Simmelin sanoin muukalaisiksi (Saari 2015, 16–17). Köyhyys monine ulottu-vuuksineen onkin yksi tutkituimpia ja perinteisimpiä sosiaalipolitiikan tutkimuskoh-teita. (Kangas ja Ritakallio 1996, 1; Mukkila, Ilmakunnas, Moisio ja Saikkonen 2019, 80.) Se ei kuitenkaan ole kaluttu tyhjäksi, sillä köyhyyttä ja sen yhteiskunnallisia vai-kutuksia voi katsoa monista näkökulmista, ilmiö muuttuu erilaisissa yhteiskunnalli-sissa konteksteissa ja ilmiönä se on hyvin moniulotteinen.
2 TUTKIMUKSEN KONTEKSTI, KÄSITTEET JA
TEO-REETTISET LÄHTÖKOHDAT
7
Suomalaisessa yhteiskunnassa kärsittiin 1800-luvulla absoluuttisesta köyhyy-destä erityisesti huonoina taloudellisina ajanjaksoina eli erilaisina katovuosina, joita on nimitetty myös nälkävuosiksi. Suhteellista köyhyyttäkin esiintyi, mutta suurin osa väestöstä kärsi jonkinlaista köyhyyttä, joten suhteellisesta köyhyydestä ei ollut pitkä matka absoluuttiseen köyhyyteen. Olli Kankaan ja Veli-Matti Ritakallion mukaan tut-kimuksessa absoluuttisen köyhyyden määrittelemistä on pidetty jokseenkin ongel-mattomana, mutta useat köyhyystutkijat, kuten Amartya Sen ovat todenneet, että myös absoluuttinen köyhyys on aina jollain tavalla suhteellista. Köyhyys liittyy aina yhteiskunnan rakenteisiin ja sosiaalisiin suhteisiin ja on siten sosiaalisesti määräyty-nyttä. (Kangas ja Ritakallio 1996, 1.) Sitä se oli myös 1800-luvun suomalaisessa yhteis-kunnassa, vaikka yhteiskunta oli hyvin erilainen 1800-luvulla kuin tänä päivänä. Hy-vinvointivaltiota ei ollut eikä valtion rooli ollut köyhyyden paikkaajana missään mää-rin samanlainen kuin 1900-luvun lopulla tai 2000-luvulla. 1800-luvun Suomi oli melko omavarainen agraarinen valtio, johon rahatalous teki kunnolla vasta tuloaan. Vastuu köyhistä oli seurakunnilla vuoteen 1865 asti ja tämän jälkeen se siirrettiin kunnille.
Kuitenkin 1850-luvullakin seurakuntien vastuu köyhistä oli laissa määritelty, joten käytännössä valtio oli jo silloin sen takana ja seurakuntien veronkanto-oikeuskin no-jasi myös tähän tehtävään. Seurakuntien ja kuntien tarjoama sosiaaliturva oli joka ta-pauksessa vaatimatonta ja tarveharkintaista eikä nojannut tulonsiirtoihin. (Esim. Ka-nanoja 2017, 33.)
1900-luvun lopun ja 2000-luvun Suomessa koettiin ja koetaan suhteellista köy-hyyttä, joka tosin ei tarkoita sitä, että myös nälästä tai asunnottomuudesta ei kärsit-täisi. Valtion sosiaaliturvan pitäisi kuitenkin riittää periaatteessa kattamaan perustoi-meentulo, johon olennaisesti kuuluu riittävä ruoka ja asunto. Laajinkaan hyvinvointi-valtio ei kuitenkaan pysty turvaamaan perustoimeentuloa kaikille, mikäli ihmiset ei-vät toimi tukien edellyttämällä tavalla tai ovat jostain syystä joutuneet niin syvään ahdinkoon, että sieltä on vaikea nousta. Sosiaalityön kautta pyritään toki ratkomaan suurimpia kasautuneita ongelmia, mutta valtion tuet ja toimet ovat myös Suomessa jossain määrin tarveharkintaisia ja vaativat usein hakeutumista sosiaalityön piiriin.
8
2000-luvulla Suomessa on puhuttu paljon syrjäytymisestä, joka pahimmillaan tarkoit-taa täysin yhteiskunnan ulkopuolella elämistä ja usein myös absoluuttista köyhyyttä.
Suomessa köyhyys oli 1800-luvulla hyvin kokonaisvaltaista. Köyhyys nähtiin usein pitkälti ihmisten omana syynä ja se oli halveksuttavaa. Köyhäksi määritelty ei kyennyt elättämään itseään ja oli täysin muiden armoilla. Köyhällä ei ollut juuri oi-keutta päättää omista asioistaan, eikä köyhä saanut muuttaa paikkakunnalta toiselle.
Köyhällä ei ollut samanlaista ihmisarvoa kuin muilla. (Vehkaoja 1985, 1239.)
Koko Suomen kansa nähtiin 1800-luvulla köyhänä. Köyhyys oli kollektiivista ja koko yhteiskuntaa leimaava piirre. Köyhyyskokemus yhdisti lähes koko kansaa, mutta yhteiskunnassa merkittävä jako herrasväkeen ja kansaan jakoi myös köyhyy-den syiköyhyy-den ja erityisesti syvyyköyhyy-den ymmärtämisen. Köyhyyttä kokemattomien ja ylem-piin luokkiin kuuluvien oli etnologi Laura Starkin mukaan esimerkiksi vaikea ym-märtää, miksi köyhät eivät paikanneet rikkinäisiä vaatteitaan, tilkinneet asuntojensa vuotavia kattoja tai savuavia uuneja. Tämä tulkittiin usein nimenomaan laiskuudeksi ja saamattomuudeksi, vaikka kyse ennemminkin oli siitä, että vaikka jokin puute olisi saatu korjattua pienellä vaivalla, köyhällä oli näitä satoja. Kansainvälisesti vertailtuna Suomi myös oli köyhä. (Häkkinen ja Tervonen 2005, 9; Stark 2006, 67–69.) Vasta suh-teellisen nopea talouskasvu ja hyvinvointivaltion rakentaminen muutti 1900-luvun alussa köyhyyden luonnetta ja kokemista. (Häkkinen ja Peltola 2005, 40.)
Avunhahkintakeinoista kerjuun luultiin viimeistään 1970-luvulla jääneen täysin historiaan hyvinvointivaltioissa, mutta 1990-luvulta alkaen kerjuu on Kaarlo Arffma-nin mukaan palannut Pohjoismaiden suuriin kaupunkeihin muualta tulleiden kerjä-läisten ilmestyttyä ihmisten silmien eteen ja päättäjien pöydälle. (Arffman 2009, 197–
198.) Suomessa erityisesti romanialaiset kerjäläiset ilmestyivät 2000-luvun ensimmäi-sen vuosikymmenen lopulla kaupunkien katukuvaan ja keskustelua ulkomaisista ker-jäläisistä käytiin runsaasti myös sanomalehtien mielipidepalstoilla. Jätän kuitenkin 2000-luvulle paikantuvan kerjäläisongelman pääosin tutkielmani ulkopuolelle, sillä kyseessä on niin uusi asia, että sitä on vaikea tarkastella koko merkityksessään. Kes-kityn työssäni kotimaiseen köyhyyteen suhtautumiseen eli köyhiin, jotka asuvat
vi-9
rallisesti Suomessa. Suomeen tulleiden pakolaisten ja laajempien maahanmuuttaja-ryhmien köyhyyttä ja tukemista käsittelevät mielipidekirjoitukset ovat aiherajauksen sisäpuolella. 1800-luvun aineistot eivät ole täysin verrannollisia nykyaikaa lähempänä oleviin aineistoihin ja väistämättä maailman muuttuminen on muuttanut myös muita vertailun kannalta keskeisiä tekijöitä. Suomessa on esimerkiksi ollut myös 1800-lu-vulla ulkomaalaisia, mutta he eivät näy köyhäinhoitolautakuntien pöytäkirjoissa tai mielipidekirjoituksissa. Aikakausien suhtautumisen vertailu sekä yhdistävien ja erot-tavien piirteiden etsiminen on kaikista tilanne-eroista huolimatta mielestäni mahdol-lista ja hedelmällistä.
Tutkielmassani pääpaino on 1800-luvun kaikkein köyhimmässä osassa kansaa eli siinä joka joutui turvautumaan köyhäinhoidon apuun. Samoin nykyaikaa lähestyt-täessä tutkimuskohteena ovat ne, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Tämä raja to-sin on varto-sin häilyvä ja mittaustapa vaikuttaa siihen, kuka määritellään köyhäksi. Eu-roopan Unionin määritelmän mukaan köyhiä ovat ne, jotka saavat alle 60 prosenttia väestön keskinettotuloista1 kaikki tulonsiirrot mukaan lukien (Taipale 2007, 9). Kuten Kangas ja Ritakallio kertovat, köyhyyttä voidaan määritellä myös Mackin ja Lansleyn kehittämällä MNI-menetelmällä (majority necessity index). Menetelmässä selvitetään tutkimuslomakkeella, mitä ihmiset yhteiskunnassa pitävät kaikille välttämättömyy-tenä. Tässäkin rajanveto tuottaa ongelmia. Mack ja Lansley vetivät köyhyysrajan siten, että köyhäksi määriteltiin ihminen, jolta puuttui,vastoin tämän omaa tahtoa, kolme yhteiskunnassa välttämättömyytenä pidettyä asiaa. Toisaalta Kangas ja Ritakallio kri-tisoivan näkemyksen mukaan jo yhden välttämättömyyden, koska se nähdään välttä-mättömyytenä, puuttuminen aiheuttaa syrjäytymistä ja köyhyyttä. Yksi vaihtoehto on vetää raja siihen, minkä yhteiskunta määrittää köyhyysrajaksi eli siihen keiden katso-taan olevan oikeutettuja toimeentulotukeen. Tämä tulee ajatuksellisesti hyvin lähelle MNI-menetelmää, mutta ”kansan” sijaan rajan määrittää julkinen viranomainen.
1 Suomessa keskitulot (v.2007) ovat 1200-1300 e/kk. Köyhyysraja 700-750 e/kk. Tämän alla elää 12% kansalaisista eli 600 000 ihmistä. Alle 40%:n tuloilla elää 150 000 kansalaista (Taipale 2007, 9–10). Vuonna 2018 pienituloisiin kotitalouksiin kuului 640 000 henkilöä eli 11,8 % kansalaisista.
(https://www.stat.fi/til/tjt/2018/06/tjt_2018_06_2020-03-12_tie_001_fi.html.)
10
meentulotuen normi on mahdollisesti käyttökelpoisin tutkielmassani, sillä siinä täyt-tyy kahdella tapaa tutkielmalleni keskeiset huono-osaisuuden elementit. Toimeentu-loa hakiessaan hakija itse myöntää olevansa köyhä ja toimeentulotuen myöntäessään viranomaistaho toteaa huono-osaisuusehdon täyttyneen. (Kangas ja Ritakallio 2003, 9–11.)
Suomessa on toisaalta nykyaikana myös köyhiä, jotka eivät ole oikeutettuja toi-meentulotukeen. Esimerkiksi Anna-Mari Siiki on tutkinut ruokajonojen asiakaskun-taa ja todennut, että monet jonottavista ihmisistä luokiteltaisiin köyhyysrajan yläpuo-lella eläviksi. Ruoanhakijoista 40 prosentin tulot ylittivät toimeentulotuen tason. Sii-kin mukaan helposti voisi ajatella, että kunhan tietty tulotaso ylittyy ihminen ei ole köyhä. Tällöinkään tulot kuitenkaan välttämättä riitä edes perustarpeiden tyydyttä-miseen ja ruokakassille on tarvetta. (Ks. Kangas ja Ritakallio 2003, 9–11.)
Köyhyyttä on 2000-luvulla hahmoteltu myös Susanna Mukkilan, Ilari Ilmakun-naan, Pasi Moision, Pasi ja Paula Saikkosen luoman minimibudjettiin perustuvan köy-hyysrajan kautta. Se kertoo muita köyhyysrajamääritelmiä tarkemmin, kuinka suuri osa suomalaisista todellisuudessa elää kotitalouksissa, joissa tulot eivät riitä kohtuul-liseksi katsottuun vähimmäiskulutukseen. Köyhyysrajaa laskettaessa otetaan huomi-oon myös asumiskustannukset (alueittain tässä on suuria eroja) sekä ihmisten ikä ja elämäntilanne. (Mukkila, Ilmakunnas, Moisio ja Saikkonen 2019, 79–82.)
Köyhyysrajaa asetettaessa mittarilla on väliä, sillä esimerkiksi Mukkilan ynnä muiden tutkimuksen mukaan vuonna 2016 suhteellinen köyhyysaste Suomessa oli 12,7 prosenttia ja minimibudjettiköyhyysaste 7,8 prosenttia. Usein tutkijat käyttävät-kin useampaa mittaria yhtä aikaa ja vertailevat näiden antamia tuloksia, sillä jokaisella mittarilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Verrattaessa köyhyyttä maiden vä-lillä on myös tarpeen käyttää kansainvälisesti vertailukelpoisia mittareita, kuten Eu-ropan unionin suhteellisen köyhyysrajan ohella käyttämää niin sanottua AROPE (at-risk-of poverty or social exclusion) mittaria, jossa tarkastellaan köyhyyttä kolmella ulottuvuudella: suhteellinen köyhyys, vakava materiaalinen puute ja vajaatyöllisyys.
Moision ym. mukaan tämä mittari on rinnalla käytettynä erityisen hyvä, koska siinä
11
korostuu köyhyyden moniulotteisuus eli kysymys ei ole vain tuloista. (Mukkila, Ilma-kunnas, Moisio ja Saikkonen 2019, 79–82.)
Köyhyys oli 1800-luvulla pääosin absoluuttista ja 1900-luvun lopulla ja 2000-lu-vun alussa enemmänkin suhteellista. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä asiaa, että vaikka tänä päivänä Suomessa kaikilla on mahdollista saada katto päänsä päälle eikä kukaan suoranaisesti kuole nälkään, niin köyhyyden kokemisessa on samanlaisia piirteitä kuin 1800-luvulla. Esimerkiksi teos Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä nostaa esiin sen, että Suomessa on edelleen sellaista köyhyyttä, jossa rahoja on vaikea saada riittämään täysin välttämättömiinkään menoihin eikä nälkäkään ole vieras asia. Köyhien omista kirjoituksista nousee kuitenkin pääosaan se, kuinka paljon köyhyys aiheuttaa häpeää, stressiä, ihmissuhdeongelmia, turvattomuuden tunnetta ja myös altistaa sairauksille.
1800-luvun köyhillä ei tutkimuskirjallisuuden mukaan ollut samanlaista ihmisarvoa kuin muilla, mutta köyhien omista kirjoituksista paljastuu, että tilanne ei ole kovin-kaan erilainen Suomessa tänä päivänä, jos katsotaan kaikkein köyhintä osaa väestöstä.
Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä teoksen tekijät Anna-Maria Isola, Meri Lari-vaara ja Juha Mikkola kokoavat kirjoituksien sisältöjä seuraavasti: ”Monet kirjoittavat köyhyyteen liittyvästä häpeän tunteesta. Häpeää ja nöyryyttävyyttä koetaan hyvin usein sosiaalisissa suhteissa sekä esimerkiksi sosiaalitoimistoissa, kun toimeentulotu-kea haettaessa asiakkaan tulee esittää elämänsä tiliotteina ja tositteina. Kirjoittajat ovat kohdanneet tylyä, syyllistävää ja ymmärtämätöntä palvelua myös muissa julkisissa palveluissa. Viime aikoina julkisessa keskustelussa on korostunut suhteellinen köy-hyys: on esitetty, että nykyisin köyhiksi määrittyisivät kaikki ne, jotka eivät saavuta keskiluokkaista elämäntapaa vuotuisine ulkomaanmatkoineen, autoineen ja omakoti-taloineen. Pääosa kirjoituksista kertoo kuitenkin syvemmästä köyhyydestä, kyvyttö-myydestä tyydyttää elämän perustarpeita. Ei puhuta enää köyhyysrajan 700 eurosta vaan kaikkein vaikeimmassa tilanteessa elävistä. Kuukausittaisesta toimeentulosta saattaa vuokran ja pakollisten laskujen jälkeen jäädä käyttövaroja vain 70 euroa.”
(Isola, Larivaara ja Mikkonen 2007, 12–15.)
Köyhyyteen liittyy siten ainakin köyhien mielestä vahvasti ihmisarvoa alentavia piirteitä myös nykyaikana. Tämä onkin tutkimukseni yksi keskeinen lähtökohta eli
12
antaako ihmisten suhtautuminen sekä poliittisessa päätöksenteossa että sanomaleh-tien mielipidekirjoituksissa köyhiksi itsensä kokeville aihetta tuntea olevansa muita ihmisarvoltaan vähäisempiä.
Köyhyyttä voi siis määritellä monin tavoin ja köyhyys on niin monitahoinen ja -ulotteinen ongelma, että yksiselitteinen määrittely on mahdotonta. Tutkielmassani käytän periaatteessa rajana toimeentulotuen saamisen määrittämää rajaa, mutta tut-kielmani tärkein köyhyyden määritelmä löytyy aineistostani eli sanomalehtien mieli-pidekirjoituksista, komiteamietinnöistä, toteutettavasta sosiaalipolitiikasta ja 1800-lu-vun osalta myös pitäjänkokousten pöytäkirjoista. Samalla se on myös tutkimuksen lähtökohta ja tavallaan oma tutkimuskysymyksensä eli kuka määritellään köyhäksi ja miten määritellään köyhyys. Aineiston ollessa pääosin mielipidekirjoituksia ei sinäl-lään ole minun vallassani, millä perustein köyhäksi luokittelu on tehty.