5.1 Suhtautuminen köyhiin ja köyhäinhoitoon 1800-luvulla
5.1.2 Köyhäinhoitokysymyksen esiinnousu ja siihen vaikuttaneet
5.1.2.1 Pohjois-Suomen nälänhätä
Pahimmat nälkä- ja kuolonvuodet Pohjois-Suomessa olivat vuodet 1832 ja 1833, mutta katovuosien sarja oli alkanut Oulun läänissä jo vuonna 1829. Sääolot aiheuttivat muitakin ongelmia kuin vilja- ja heinäsadon epäonnistumisen. Kuivuus aiheutti mo-nia laajoja metsäpaloja kesällä 1831 ja siitä syystä tervanpoltto epäonnistui. Halla tu-hosi jälleen sadon. Euroopassakin riehuneet koleraepidemiat vaikuttivat kaupan-käyntiin, koska laivat joutuivat karanteenimääräysten takia seisomaan pitkiä aikoja satamissa. Tilanteen voi ajatella olleen jo todella paha vuonna 1831, mutta seuraavina vuosina kadot olivat vielä pahemmat. Etelä-Suomessa viljasadot olivat lähes normaa-lit, mutta ongelmaksi sielläkin muodostuivat pohjoisesta vaeltamaan lähteneet kerjä-läiset. (Kauranen 1995, 53, 56–57; Ervasti 1978, 568–569.)
Oulun läänin maaherra Stjernschantz antoi tilanteesta raportin senaatille ja ken-raalikuvernöörille, raportin liitteenä oli eri puolilta lääniä tulleita hätäviestejä. Rapor-tista käy ilmi, kuinka toivottomalta tilanne näytti, etenkin verotusta pidettiin liian an-karana katovuosien aikana. (Kauranen 1995, 60–61.) Maaherra Stjernschantz viittasi myös vuosikertomuksessaan ankaraan verotukseen osasyyllisenä läänissä vallinnee-seen hätään.5 Osasyyllisenä hätään pidettiin kruunun toimia ja osittain myös kansan
3 Oulun maakunta-arkisto (OMA). Kuusamon kirkonarkisto (KuKA), pitäjänkokousten pöytäkirjat v. 1832 ja vuo-silta 1841 ja 1842.
4 OMA. KuKA. Kuusamon pitäjänkok.ptk:t 28. ja 29.12.1832,27. ja 28.1833, 2.10.1841, 1.10.1842; Kemijärven kir-konarkisto (KeKA). Kemijärven pitäjänkok.ptk. 3.12.1831.
5 OMA. Oulun läänin maaherran vuosikertomus 16.4.1832.
67
laiskuutta ja epähygieenisyyttä, mutta katastrofin nähtiin myös olleen Jumalan an-tama ja siten väistämätön. Muun muassa maaherra Stjernschantz ja ministerivaltiosih-teeri Rehbinder vetosivat kansaan, jotta nämä pysyisivät rauhallisina. Molemmat ko-rostivat sitä, että katovuodet olivat Jumalan antamia eikä mikään inhimillinen mahti olisi voinut niitä estää. Yhteiskunnan auttamisvelvollisuutta ei kiistetty, mutta ihmisiä yritettiin saada pysymään rauhallisina. Etenkin kerjuulle lähtöä pyrittiin hillitsemään ja viime kädessä ihmisiä kehotettiin jättämään kohtalonsa suuremman voiman varaan.
(Heikkinen 1989, 12–13.)
Keskusvallan intressejä avustaa hädänalaisia motivoi ennen muuta rauhatto-muuksien estäminen. Valtion apu oli monella tapaa vanhakantaista: viljakuljetuksia, verohelpotuksia ja elintarpeiden myymistä säännösteltyyn hintaan. Hätäaputyöt laa-juudessaan olivat kokeilematon keino. (Kauranen 1995, 92.) Koska tuloksia yleisistä töistä pidettiin hyvinä, sen voi ajatella vaikuttaneen siihen, että myöhemminkin kato-vuosina ja muissa poikkeuksellisissa oloissa hätäaputöitä suosittiin avustusmuotona.
Kuolleisuus avustustoimista huolimatta nousi melko suureksi. Tornionlaaksossa kuolleisuus ylitti pahimpina vuosina syntyvyyden. (Alenius 1990, 192–193.) Muualla-kin pohjoisessa kuolleisuus oli suurta, mutta se ei missään vaiheessa kuitenkaan ylit-tänyt syntyvyyttä. (Alenius 1990, 192–193.) Katovuodet osoittivat, että silloinen köy-häinhoito oli poikkeusoloissa riittämätön. 1830-luvun nälkävuodet olivatkin keskei-nen syy siihen, että köyhäinhoitokysymys nostettiin esiin. (Kaurakeskei-nen 1995, 53.)
5.1.2.2 Yhteiskunnallinen tilanne
1830-luvulta alkaen köyhyys alettiin mieltää sosiaaliseksi ongelmaksi. Pohjois-Suomen kadoista johtunut laaja kerjuu kytkeytyi samanaikaisesti pelottavaan kolera-epidemiaan. Lisäksi 1800-luvun alussa väestönkasvu oli voimakasta. Väestönkasvu paisutti lähinnä juuri tilattomien luokkaa, koska tilalliseksi pääsy oli vaikeutunut ja torpparilaitoksenkin laajenemisvaihe oli päättymässä. Luonnollisesti juuri tilattomat kärsivät katovuosista eniten, koska tilallisilla ei ollut varaa työllistää ihmisiä. Köyhyys
68
alkoi muuttua vaivaisuudesta yhteiskunnalliseksi joukkoilmiöksi. (Pulma 1994, 53–55;
Vehkaoja 1985, 1240.)
Valtiolle köyhyys oli taloudellinen ongelma ja huolta aiheutti etenkin lisäänty-nyt kerjääminen ja irtolaisuus. Köyhyyden lisääntymisen pelättiin myös lisäävän ri-kollisuutta ja siveettömyyttä. Yhteiskuntarauhan säilyttäminen oli keskeisessä ase-massa keskusvallan harjoittaase-massa köyhäinhoitopolitiikassa. Katovuodet ja lisäänty-nyt irtolaisuus olivat luonnollisesti uhka yhteiskuntarauhalle. (Kauranen 1995, 92.)
Poliittinen ilmapiiri oli 1800-luvun alussa suopea väestön huolto- ja sivistämis-pyrinnöille. Suomesta tuli vuonna 1809 osa Venäjän keisarikuntaa ja väestön lojaalin alistumisen kannalta oli tarkoituksenmukaista kehittää Suomessa vallinneita olosuh-teita niin, että ne tuntuivat entisiä paremmilta. Yleensäkin 1830- ja 1840-luvuilla län-simaissa köyhäinhoitoa oli ryhdytty ajanmukaistamaan ja myös Suomessa alettiin jul-kisuudessa keskustella köyhyydestä ja köyhäinhoidon järjestämiseen liittyvistä asi-oista. (Piirainen 1958, 39; Alapuro 1987, 93–94.)
1830-luvulla kansallishenki nosti päätään Suomessa, esimerkiksi Kalevala ja Ru-nebergin Saarijärven Paavo saivat sivistyneistön kiinnostumaan kansasta laajemmin.
Alhaisen sivistystason ajateltiin aiheuttavan kansan köyhyyden ja rappion. Kansan tilan kohottamisen ratkaisuksi nähtiin kansan sielunsivistyksen ja työtaitoisuuden ke-hittäminen. Köyhäinhoitojärjestelmää tuli uudistaa, sillä se nähtiin liian holhoavana ja ihmisarvoa alentavana. Eniten sivistyneistöä huolestutti köyhien lasten tilanne.
Usein vanhemmat laittoivat lapset kerjuulle, jos heillä ei ollut varaa elättää heitä. Moni näki köyhyyden ja paheellisen elämän johtuvan laiminlyödystä kasvatuksesta. Kan-san kasvatus- ja sivistyspyrkimykset tulisi siksi aloittaa lapsista, sillä vanhempia köy-hiä pidettiin tavallaan jo ”menetettynä sukupolvena”. (Suometar 29.4.1851/17; Piirai-nen 1958, 40–62.)
5.1.2.3 Vuoden 1852 vaivaishoitoasetus
Senaatti asetti vuonna 1841 keskuudestaan komitean pohtimaan köyhäinhoidon uudistamista. Senaatin komitea sai vaivaishoitoasetusehdotuksensa valmiiksi vuonna
69
1843. Esikuvanaan komitea oli käyttänyt Ruotsissa vuonna 1839 valmistunutta vai-vaishoitokomitean mietintöä. Vuoden 1843 vaivaishoitoasetusehdotuksen mukaan köyhällä oli oikeus saada yleiseltä vaivaishoidolta tarpeenmukainen toimeentulo, mi-käli ei muuten pystynyt itseään elättämään. Ehdotuksessa köyhät luokiteltiin viiteen eri ryhmään ja kutakin ryhmää varten lueteltiin omat avustusmenetelmänsä6. Seura-kunnille ehdotus asetti uusia sitovia velvollisuuksia, niiden tuli esimerkiksi tuli huo-lehtia varojen keruusta pakollisilla henkilö- ja kiinteistöveroilla eli ne hoitivat viralli-sesti niitä velvollisuuksia, jotka seuraavalla vuosikymmenellä siirrettiin kunnille. (Pii-rainen 1958, 63; Pulma 1990, 174.) Valtio osallistui kustannuksiin huolehtimalla köy-hien lasten kasvatuksesta ja niistä köyhistä, joiden kotipaikkakunnasta ei saatu selvää.
Ensisijaisena köyhien hoitomuotona ehdotuksessa pysyi kuitenkin sukulaisten hoito-velvollisuus, samoin kuin työnantajien velvollisuus auttaa tilapäisesti sairaita palkol-lisiaan ja pitkäaikaisia työntekijöitä vanhuusvuosina. (Piirainen 1958, 29; Pulma 1994, 60.)
Vaivaishoitoasetus astui voimaan vuonna 1852. Vaivaishoitoasetuksen hyväksy-mistä edelsi laaja sanomalehtikeskustelu aiheesta. Senaatin vaivaishoitolautakunta painoi ja jakoi asetusehdotuksen hovioikeuksille, tuomiokapituleille ja kuvernööreille, joiden tuli huolehtia siitä, että mahdollisimman moni voi lausua mielipiteensä ehdo-tuksesta. Vaivaishoitolautakunta vastaanotti 49 lausuntoa eri puolilta Suomea. Ase-tusehdotus hyväksyttiin kuitenkin paria pientä muutosta lukuun ottamatta sellaise-naan. (Piirainen 1958, 29; Pulma 1994, 60.) Vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksen ja sa-mana vuonna hyväksyttyjen irtolaislakien tarkoitus oli sitoa tilaton väestö paikoilleen tilallisten halvaksi työvoimaksi ja toisaalta helpottaa köyhyysongelmaa julkista köy-häinhoitoa tehostamalla. (Pulma 1990, 174.) 1840-luvulla julkisuudessa kiinnitettiin enemmän huomiota köyhyyskysymykseen kuin koskaan aiemmin. Kirjoituksissa ei
6 Ensimmäisenä ryhmänä ehdotuksessa olivat heikkomieliset ja mielenvikaiset, toisena vammaiset ja vanhukset, jotka tarvitsivat muiden apua eivätkä kykene lainkaan omalla työllään hankkimaan elantoaan. Kolmas ryhmä sisälsi muut sairaat, vammaiset ja vanhukset, jotka eivät tarvinneet jatkuvaa hoitoa ja ovat jossain määrin työky-kyisiä. Neljänteen ryhmään kuuluivat sellaiset köyhät ja vaivaiset, jotka voivat jollakin köyhäinhoitoavustuksella tulla toimeen tai tarvitsivat apua vain tilapäisesti. Viidentenä ryhmänä ehdotuksessa olivat turvattomat lapset, joilta puuttui tarpeellinen hoito. (Pulma 1994, 59–60.)
70
pohdittu vain köyhäinhoidon järjestämistä, vaan myös köyhyyden syitä ja ehkäisy-keinoja.