Käsitteelliset kiintopisteet

Lähtökohtanani aineiston jäsentämisessä on ollut se, että poronhoito on ennen kaikkea työtä myös perheen näkökulmasta. Näin se muuntuu myös elämäntavaksi ja kulttuuriksi työn ja tekemisen kautta määrittyen.

Aineistojeni tulkinnassa se ei siis ole elämäntapa tai kulttuuri, josta tulee työ, vaan päinvastoin. Näin ollen käsitevalintojeni taustalla oleva teoreet-tinen viitekehyskin määrittyy työhön ja työyhteisöjen liittyvien käsittei-den ja tutkimuksen kautta. Elämäntavan ja kulttuurin tutkimus toisessa kontekstissa tuottaisi luultavasti näille käsitteille erilaisia avauksia ja tul-kintoja. Samalla niiden rajapinnat todennäköisesti asettuisivat suhteessa toisiinsa eri tavoin kuin ne tekevät tässä tutkimuksessa.

Kulttuurin ja elämäntavan määrittyessä työn tekemisen lähtökohdista käyttökelpoinen väline käsitteiden ja niiden välisten suhteiden avaami-seen on sosiaalipsykologi Edgar H. Scheinin (1987, 23–27) luoma malli organisaatioiden kulttuurista. Hänen mukaansa kulttuuri on ihmisten välisessä kanssakäymisessä havaittua säännönmukaista käyttäytymistä, toimivissa ryhmissä kehittyviä normeja, hallitsevia ilmaistuja arvoja, toi-mintapolitiikkaa ohjaavaa perusfi losofi aa, yhteisössä selviytymisen peli-sääntöjä sekä myös tunnelmaa tai ilmapiiriä, joka välittyy siitä

fyysises-tä asetelmasta tai tavasta, jolla yhteisön jäsenet ovat vuorovaikutuksessa ulko puolisten kanssa. Ydin ja olennaisin kulttuurissa on kuitenkin syvä, tiedostamaton taso, joka on yhteinen kaikille yhteisön jäsenille ja joka määrittää yhteisön näkemyksen itsestään ja ympäristöstään perusluontei-sella ja itsestään selvälläkin tavalla. Oletukset ja uskomukset ovat opittu tapa reagoida ulkoisen ympäristön tuottamiin, ryhmän säilymiseen ja sen sisäisen yhdentymisen liittyviin ongelmiin. Itsestäänselvyydeksi reagoin-titapa on muodostunut sen toistuvasti ongelmanratkaisussa luotettavaksi osoittautuneen toimivuuden vuoksi.

Kulttuuria tulee Scheinin (1987, 25) mukaan tarkastella jonkin it-senäiseksi määritellyn ja vakiintuneen sosiaalisen yksikön omaisuutena.

Jos on osoitettavissa, että jollakin tietyllä ihmisjoukolla on merkittävä määrä yhteisiä, tärkeitä kokemuksia, jotka ovat syntyneet ryhmän rat-kaistessa sisäisiä ja ulkoisia haasteitaan, näiden voidaan olettaa yhteisten kokemusten muovanneen ajan kuluessa ryhmälle yhteisen näkemyksen ympäröivästä maailmasta ja ryhmän suhteesta siihen. Yhteisiä koke-muksia on oltava riittävästi yhteisen näkemyksen syntymiseksi ja tämän näkemyksen tulee olla riittävän pitkään toiminut, jotta se muotoutuu itsestään selvyydeksi ja siirtyy tiedostamattomalle tasolle. Kulttuuri on näin muotoutuessaan ryhmäkokemuksen opittua tulosta ja sitä on löy-dettävissä vain sieltä, missä on määriteltävissä olevia ryhmiä, joilla on oma merkityksellinen historiansa.

Poronhoitotyötä perheiden näkökulmasta tarkastellen perheet ovat se solmukohta, jossa työn tekemiseen liittyvä toiminta, käsitykset ja arvot muuntuvat yhteisön yhteiseksi kulttuuriksi. Poronhoitotyötä tekevä liit-tyy väistämättä osaksi erilaisia ja eri taustaisia perheitä joko lapsuuden perheensä, nykyisen perheensä tai molempien kautta. Tutkimuksen haas-tateltavat valittiin tarkoituksellisesti siitä joukosta, jotka ovat osa myös tulevaisuudessa jatkuvaa sukupolvien ketjua. Kaikilla onkin joko pieniä tai aikuiseksi jo kasvaneita lapsia.

Keskeinen välittävä tekijä sekä yksilön että yhteisön ongelmanrat-kaisussa ja oppimisessa on tieto. Oppimisprosessissa tekemistä ohjaava tunnistettu tieto ja kokemus painuvat sekä yksilö- että yhteisötasolla sy-värakenteeseen, joka ohjaa tiedostamattomasti yksilön- ja yhteisön tule-vaa toimintaa ja valintoja. Tiedosta tulee niin kutsutusti hiljaista eli sen sanallinen ilmaiseminen on haasteellista ja vaatii oman analyyttisen

poh-dintansa ja prosessinsa. Hiljaisen tiedon käsite on peräisin Michale Pola-nyin (1966, 4) tietoteoriasta, jonka mukaan tieto jakaantuu sanalliseen ja sanattomaan tietoon. Sanallinen tieto on eksplisiittistä, kun taas hiljainen tieto on tiedostamatonta, formuloimatonta tietoa, joka vaikuttaa ihmi-sen toimintaan ja käyttäytymiseen, vaikka sitä ei voidakaan ilmaista tai muotoilla sanoin. (Myös Polanyi 1966, 4; Koivunen 1997, 21; Pohjalai-nen 2012, 2.)

Nykyisen tutkimuksen piiriin hiljainen tieto on tullut erityisesti alku-peräiskansoihin liittyvän ekologisen perinnetiedon käsitteen kautta. Eko-loginen perinnetieto voidaan määritellä kumulatiivisena, sukupolvelta toiselle kulttuurisen siirron kautta siirtyvänä tietona, taitoina sekä käy-täntöinä ja uskomuksina, joiden sisältönä on ihmisten ja muiden elävien olentojen suhde toisiinsa ja ympäristöönsä. Ekologinen perinnetieto on kollektiivista, yhteisössä syntynyttä ja yhteisöllisissä prosesseissa kumu-loitunutta hiljaista tietoa. Se voi sisältää myös yksilöllisiä ulottuvuuksia, joihin vaikuttavat sukupuoli, ammatti, luonnossa liikkumisen aktiivisuus sekä paikallisuus. Ekologisen perinnetiedon luonteeseen kuuluu sen dy-naamisuus ja muuttuvuus tiedonhaltijan näkökulmasta. Tiedon tarkoitus on mahdollistaa ympäristöön sopeutuminen ja luonnonolojen asettamiin haasteisiin vastaaminen. Se on syntynyt osana käytäntöjä ja käytännöissä tietoa testaten. Lisäksi ekologinen perinnetieto on holistista ja muodostaa kokonaisuuden, johon kuuluvat kieli, nimet, luokittelut, rituaalit, resurs-sien käytön tavat sekä maailmankuva. (Markkula & Helander-Renvall 2014, 6–7.)

Ympäristön muuttuminen pyörteisemmäksi ja monimutkaisemmaksi asettaa uusia haasteita työn tekemiselle, yhteisöjen toiminnalle ja kult-tuurien kohtaamiselle. Eksplisiittisen tiedon merkitys on erityisesti län-simaisessa katsannossa korostunutta, mutta on tärkeää tiedostaa myös se, että kokemuksen ja tekemisen myötä syntyvän hiljainen tieto ei ole rationaalisen tiedon vastakohta, vaan sen syntymisessä on mukana myös rationaalisia elementtejä ja se saattaa jopa kokonaan perustua niiden va-raan. Hiljainen tieto ei siten ole vain epämääräistä aavistelua tai tunte-musta, vaan sen olemukseen kuuluu kokemusperäinen varmuus. Samalla tavoin myös eksplisiittisen, sanallisesti ilmaistavan tiedon taustalla on eri-asteinen määrä hiljaista tietoa. Yhteisöjen tasolla kulttuurin mieltäminen yhteisön yhteiseksi hiljaiseksi tiedoksi selventää ei-sanallisen tiedon

mer-kittävyyttä välttämättömänä osana yhteisön toimintaa. (Esim. Nonaka &

Takeuchi 1995; Koivunen 1997, 78–92, 59; Kesti 2005, 51–57.) Hiljaista tietoa voidaan yksilötason työn tekemisessä sekä yhteisöllises-sä toiminnassa hyödyntää monin tavoin. On kuitenkin muistettava se, että myös hiljainen tieto on omalla tavallaan rajoittunutta tietoa, sillä se kattaa huonosti kokemuspiirin ulkopuolelle jääviä asioita. Jos luotetaan liikaa hiljaisen tiedon erinomaisuuteen, saatetaan laiminlyödä sanallisesti ilmaistavan tai teoreettisen tiedon merkitys ja joutua yhtä lailla vaikeuk-siin kuin päinvastoin tehtäessä. (Esim. Nonaka & Takeuchi 1995, 59;

Koivunen 1997, 78–92; Kesti 2005, 51–57.)

Koska hiljainen tieto on käsitteenä jossain määrin epämääräinen ja laaja, olen rajannut sen kattamaan sitä yksilötason, perhe- ja poronhoi-toyhteisöjen osaamista ja tietovarantoa, joka ohjaa työssä ja yhteisötason toiminnassa selviytymistä ja selittää poronhoidon muuntumista työn ja elämäntavan kautta kulttuuriseksi syvärakenteeksi. Ekologisen perinne-tiedon käsitteellisiä määrittelyjä noudattaen kyse on a) luontaiselinkei-noon kytköksissä olevasta tiedosta, joka jakautuu paikalliseen tietoaan eläimistä, kasveista ja ympäristöstä sekä näiden välisistä vuorovaikutuk-sista; b) resurssien käytön ja hallinnan keinoista ja tavoista; c) sosiaalisista instituutioista sekä d) maailmankuvasta, johon kuuluvat uskomukset ja moraaliset/eettiset säännöt ja arvot, jotka ohjaavat resurssien käyttöä ja ihmisen luontosuhdetta. (Markkula & Helander-Renvall 2014, 12.)

Markkula & Helander-Renvall 2014, 12.

Kuva 4. Poronhoidon ekologinen perinnetieto.

Hiljaisen tiedon ja ekologisen perinnetiedon ohella poronhoitotyön teke-miseen liittyvää tieto voi jäsentää myös ekososiaalisen sivistyksen käsitteen avulla. Ekososiaaliseen sivistyksen ytimeen kuuluu ekologisten ja sosiaa-listen kysymysten tarkasteleminen toisistaan riippuvaisena kokonaisuu-tena. Keskeisimmät arvovalinnat tarkastelussa ovat vastuullisuus, koh-tuullisuus sekä ihmistenvälisyys. Vaskoh-tuullisuus ilmenee luonnonvarojen hyödyntämisenä siten, että myös tulevien sukupolvien mahdollisuudet samanveroisiin tai parempiin resursseihin huomioidaan. Kohtuullisuus puolestaan muotoutuu sen kautta, miten määritellään riittävän käsite ja sisältö. Ihmistenvälisyys taas kiteytyy mahdollisuuksissa osallistua yhtei-söihin ja olla hyväksytty omana itsenään. Yhteenkuuluvuus ja osallisuus sekä myönteiset suhteet ihmisten välillä vaikuttavat myös ekologiseen ulottuvuuteen, sillä niiden kautta on mahdollista vähentää omistami-sen ja itsekeskeisyyden merkitystä. (Esim. Salonen & Bardy 2015, 7–9.) Ekososiaalinen maailmankatsomus on kutoutunut osaksi poronhoitoa erityisesti luontoriippuvuuden, sukupolvien ja perheenjäsenten keski-näisriippuvuuden sekä työn yhteisöllisen tekemisen vaatimusten kautta.

Sivistykseksi se kehittyy poronhoitoon erityisen voimakkaasti kytkeyty-vän elinikäisen oppimisen kautta (Salonen & Bardy 2015, 5).

Poronhoidon ekologinen perinnetieto

Kytköksissä poronhoitotyöhön Käytännönläheistä

Dynaamista

Holistista eli kokonaisvaltaista

Vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja yhteydessä sosiaaliseen, henkiseen ja ekologiseen ympäristöön

Paikallista ja kulttuuriin sidottua

Osa paikallisia resurssien hallinnan käytäntöjä

Vahvimmillaan kulttuurisessa ja kielellisessä yhteydessään Tärkeää muutoksiin sopeutumisen ja selviytymisen kannalta Tärkeää kestävän kehityksen ja luonnonsuojelun kannalta