VAPAAT AMMATIT
Pappeja 7 14 5 26
Muitakirkon palveluksessa
olevia henkilöitä 6 1 8 1 16
Oikeuslaitoksen ja
siviili-hallinnon virkamiehiä 18 15 35 7 75
Samojen palveluskuntaa 28 2 50 80
525
.i. Näiden
£ i. £
- .-H CU <U
O ex-C
yy *-».—<*7 <u ;ci
2£ 'S
« 3 C yy
s
£ -3 Srt cl, ;rt O
C rs - :rt
« ••—> ö •/-) t/s
PH yns (3 H C
oj Sj -r> d
< > S • OJ
"£ C > *y
0 1-2 "rt tfj 0/„
Miehiä Naisia X o.
Kunnallishallinnon virkana. 23 6 43 9 81
Samanpalveluskuntaa 19 12 36 67
Puolustuslaitoksen päällystöä 4 1 10 15
Saman alipäällystöä ja
miehistöä 7 7
Poliisilaitoksen päällystöä 6 1 7 1 15
Saman palveluskuntaa 67 3 116 4 190
Palolaitoksen päällystöä 1 2 3
Saman miehistöä 4 9 13
Opettajia 46 91 96 29 262
Koulujen palveluskuntaa 2 13 6 21
Lääkäreitä ja
apteekkareita 16 3 35 28 82
Terveydenhoidon ja
apteek-kien henkilökuntaa 20 79 19 4 122
Samojenpalveluskuntaa 6 34 13 53
Vapaiden ammattien
harjoittajia 42 36 47 9 134
Näiden palveluskuntaa 1 9 10
Kaikkiaan 323 306 546 97 1 272 7,2
MUUTAMMATIT
Emännöitsijöitä,
talon-miehiä ym. 27 124 41 2 194
Puhtaanapitotyöntekijöitä 21 159 120 1 301
Muita, päällystöä 111 3
Muita, konrtorihenkilöitä 3 17 14 5 39
Muita, työntekijöitä 11 4 20 3 38
Kaikkiaan 63 305 196 11 575 3,2
MUITA
Laitoshoidokkeja ja
avustettavia 150 169 1 320
Yhteiskunta
miesten lukumäärä oli v. 1920 jopa absoluuttisesti paljon pienempi kuin v.
1860. Liikennemuotojen lisääntyminen oli kuitenkin kasvattanut ryhmän väestön kokonaismäärän jonkin verran suuremmaksi kuin v. 1860. Merkit-tävin uusi työnantaja oli rautatielaitos, minkä palveluksessa Porissa oli kui-tenkin moniin muihin Suomen suurimpiin kaupunkeihin verrattuna
suhteelli-sen vähän henkilökuntaa. Uusia ammatinharjoittajia tässä ryhmässä olivat myös satamatyöläiset, joita vuoden 1860 henkikirjoissa ei ollut erikseen mai-nittu ensinkään. Koska heitä epäilemättä tuolloin kuitenkin jo oli, ainoa paikka, minne heidät on kyseisessä lähteessä voitu sijoittaa, on
sekatyömies-ten ryhmä. Lennätin ja puhelin olivat sellaisia keksintöjä, jotka käyttöön otettuina olivat alkaneet antaa työtä vasta vuoden 1860 jälkeen. Merenkul-ku ja ahtaustoiminta olivat myös perustaneet joitakin uusia työpaikkoja. Kai-ken kaikkiaan liiKai-kenne oli maatalouden jälkeen Porin miesvaltaisin elinkeino.
Yhtä ammatissa toimivaa naista kohti oli 4,4 miestä. Vain postissa, lennät-timessä japuhelimessa sekä lastaustyössä toimi naispuolista työvoimaa varteen-otettavassamäärin.
Käsityö jateollisuus
Ylivoimaisesti ripeimmin oli kasvanut teollisuuden ja käsityön ryhmä.
Siihen kuuluva väestönosa oli vuodesta 1860 kasvanut peräti 6,6-kertaisek-si. Niistä Suomen suurimmista kaupungeista, joita vuoden 1920 väestölas-kenta koski, vain Tampereella teollisuudesta ja käsityöstä toimeentulonsa saa-vien henkilöiden suhteellinen osuus koko asujaimistosta (60,2 °/o) oli
suurem-pi kuin Porissa (53,8 %). 2 Teollisuuden alaryhmistä suurimman absoluut-tisen kasvun oli tietenkin kokenut varsinainen työväestö, minkä osalle am-matissa toimivasta väestöstä tuli noin 45 prosenttia. Perheenjäsenet
mu-kaan luettuna teollisuuden ja käsityön työväestön osuus kaupungin kaikis-527
ta asukkaista oli 42 prosenttia, Porin voi todella tämän perusteella sanoa ke-hittyneen luonteeltaan teollisuuskaupungiksi jo vuoteen 1920 mennessä.
Tehtaanomistajien ja käsityöläisten sekä näiden palveluksessa olevien
työ-läisten väliin oli teollistumisen yhteydessä kehittynyt melko runsaslukuinen päällystön, konttorihenkilökunnan ja työnjohtajien muodostama väestöryh-mä, mikä vielä kuusi vuosikymmentä aikaisemmin oli ollut jokseenkin tun-tematon.
Muut ammatit
Muiden ammattien ryhmä oli käynyt vuoteen 1920 mennessä vaatimat-tomaksi. Tämän ryhmän väestö oli nyt jopa absoluuttisesti harvalukuisempi kuin kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Osittain tämä epäilemättä johtuu lähdeteknillisistä syistä, koska ammattinimikkeistö väestölaskennassa oli monipuolisempi kuin aikanaan henkikirjoissa. Koko muiden ammattien ryh-mässä tapahtunut supistus ei varmaan kumminkaan selity tällä perusteella.
Ilmeisesti oli tapahtunut todellistakin erikoistumista, mikä oli merkinnyt sekatyöläisluokan kaventumista.
Ilman ammattia
Ilman varsinaista ammattia olevien ryhmässä kiinnittyy ensinnä huomio vaimoihmisten ja leskien osuuden supistumiseen sitten vuoden 1860. Sa-manaikaisesti kun kaupungin väkiluku oli kasvanut lähes kolminkertaiseksi, vaimojen ja leskien sekä näiden perheenjäsenten määrä oh vähentynyt alle
Yhteiskunta
puolen. Vuonna 1860 tähän ryhmään oli kuulunut 19,5 prosenttia kaupun-gin väestöstä, mutta v. 1920 vastaava suhdeluku oli enää vain 3,2 prosenttia.
Tämä on ensiksikin osoitus teollistumisen mukana nousseen elintason sekä
parantuneen terveyden- ja sairaanhoidon pienentämän kuolleisuuden
aiheut-tamasta leskeyden vähentymisestä. Toisaalta tämä on myös vakuuttava
todis-tus siitä, että leskeksi jääneen naisen ei tarvinnut enää niin kuin esi-industria-listisella ajalla jäädä turvattomana elää kituuttamaan sieltä täältä
saamien-sa niukkojen armopalojen varassa, vaan hänellä oli nyt mahdollisuus etsiytyä johonkin ammattiin ja turvata siten toimeentulonsa. Ilman ammattia olevien naisten ja leskien tuntuva lukumääräinen väheneminen oli pienentänyt huo-mattavasti koko kyseessä olevaa väestöryhmää ja samalla himmentänyt sel-västi sitä räikeää kurjuuden leimaa, mikä oli v. 1860 antanut ominaisvärin ammatittomalle väestöryhmälle. Sitä paitsi tähän ryhmään kuului v. 1920 mel-koinen joukko sellaisia kaupunkilaisia, joiden ei missään tapauksessa voida katsoa olleen lähelläkään kurjaliston asemaa. Tällaisia olivat muun muassa
talonomistajat, koroillaan elävät jaeläkeläiset.
34 Porin historia.
529
Työväestön luonne jaasema esi-industrialisessa yhteiskunnassa
Ennen teollistumisen aikaa Suomen kaupungeissa tarvittiin varsinaista työväkeä monenlaisissa yhteiskunnan elämää ja taloudellista toimintaa tuke-vissa töissä. Porissa esimerkiksi satamassa oli runsaasti purkaus-, lastaus- ja kuljetustyötä. Etenkin suurten palojen jälkeen, mutta myös muulloin
tar-vittiin työmiehiä rakennustoiminnan palveluksessa sekä itse rakennuksilla että hevosmiehinä vetämässä paikalle hiekkaa, savea, tiiliä ja lautatavaraa.
Normaaliaikoinakin esim. veden, jätteiden ja muiden sellaisten
kuljetuk-set tarjosivat ansiomahdollisuuksia kaupungin työväestölle. Myös katujen
ra-kentaminen ja kunnossapito, jokiväylän ruoppaaminen sekä laivanrakennus-toiminta olivat töitä, joihin kaupungin työväestöä käytettiin. Kyseisiä töi-tä tekevä työläisluokka muodosti alkuaan hyvin epämääräisen ja
epäitsenäi-sen ryhmän, joka kuului kaupungin maistraatin suojelukseen. Kuitenkin jo
1800-luvun alkupuoliskolla alkoi tapahtua selvääkin työn laadun mukaista erikoistumista. Etenkin melkoista ammattitaitoa vaativan laivanrakennuksen alalla työskentelevät kirvesmiehet erottuivat jo varhain omaksi ryhmäkseen.
Vähälukuinen ajurien ja venemiesten joukko teki myös vain omaa työtään.
Näiden ulkopuolelle jäi monenkirjava ja lukuisa sekatyömiesten joukko. Var-sinaisen kaupungin suojelusmiesluokan lisäksi Porissa käytettiin aika ajoin runsaastikin kunnan ulkopuolista työväestöä, jota kaupungin omat
työmie-het katselivat karsaasti. Laivaveistämöllä oli joskus kiireisimpinä aikoina
sa-talukuinen joukko pohjalaisia kirvesmiehiä, ja kaupungin jälleenrakennuksen ollessa vilkkaimmillaan 1850-luvulla lähikylien hevosmiehiä oli runsaasti kau-pungissa työssä. 1
Työnantajien ja työntekijöiden keskinäinen suhde muotoutui tietenkin näiden intressipuolien vastakkaisten pyrkimysten yhteensovittelun
tulokse-na. Kummallakin puolella oli kysymys palkasta ja työajasta, mutta
työläis-ten osalta varhempina aikoina myös ja jopa ennen kaikkea työn riittävyy-destä. Työnantajien edut edellyttivät, että tarpeen tullen oh aina helpos-ti saatavana riittävästi työvoimaa. Minkälaisiksi työolosuhteet näiden pyr-kimysten ristiaallokossa muotoutuivat, riippui tietysti ratkaisevasti siitä,
mi-Yhteiskunta
tä keinoja eri osapuolilla oli käytettävänään. Heti aluksi on todettava, että työväestöllä ei ollut paljonkaan asetettavana vastapainoksi niille moninai-sille keinoille, joita työnantajilla oli hallussaan. Työsopimukset olivat kuta-kuinkin täydellisesti vallassa olevien saneltavissa. Työvoiman puutteen ai-koina maistraatti saattoi ottaa kaupunkiin uusia suojelusmiehiä tarpeen
mu-kaan. Sitä paitsi se saattoi sallia liikkuvan kulkutyöväen vapaasti tungeksia kaupunkiin ja myöntyä läheisen maaseudun miesten käyttöön kaupungin töissä. Omaan työväestöönsä maistraatilla oli suojeluoikeus, mikä
useimmi-ten käytännössä merkitsi pelkästään valvonta- ja käskyvaltaa. Työntekijät käsitettiin jonkinlaisiksi kaupungin vuosipalkollisiksi, joiden oli otettava vas-taan se työ, mitä heille tarjottiin. Käytäntö merkitsi senlaatuista työpak-koa, joka vivahtaa selvästi orjuudelta. Vapautta päättää omasta
työsopimuk-sestaan työläisellä ei ollut. Pakon ja painostuksen käyttö oli Porissa kyllä 1800-luvun alkupuolella selvästi vähenemässä.
Joissakin
tapauksissa niitäto-sin jatkuvasti käytettiin. Niinpä esimerkiksi v. 1828, jolloin esiintyi
puutet-ta kelvollisista kirvesmiehistä, saatiin kuulla, että joukko porilaisia miehiä oli mennyt erään tullikamarin rakennustöihin Ahvenanmaalle. Saatuaan täs-tä tiedon maistraatti kehotti kruunun virkamiesten välityksellä asianomai-sia oitis palaamaan takaisin sillä uhalla, että he menettäisivät
asumisoikeu-tensa Porissa. 2
Milloin oli kyseessä Porin taloudellisen vaurauden perustana oleva lai-vanrakennus, maistraatti oli hyvin tiukka. Vuonna 1829 joukko kirvesmie-hiä oli jättänyt työnsä veistämöllä ja häipynyt omille teilleen. Kauppias Sandell, jonka purjealus oli juuri tekeillä, valitti maistraattiin. Tämä puo-lestaan velvoitti miehet tuotavaksi tavattaessa takaisin työmaalleen. Tosin tässä tapauksessa lisäsyynä kyseiseen tuomioon oli ilmeisesti myös se, että Sandell väitti suorittaneensa miehille melkoisia ennakkomaksuja. 3 Ilman näi-tä ennakkomaksujakin maistraatti olisi varmasti päätynyt samaan lopputu-lokseen, sillä sen kanta oli näihin aikoihin se, että kaupungin jokainen työ-mies oli velvollinen vaadittaessa ottamaan osaa laivanrakennustyöhön kau-pungin veistämöllä. Myös eräiden julkisten töiden, kuten raatihuoneen
ra-kentamisen yhteydessä turvauduttiin vielä työpakkoon. Epäilemättä kuiten-kin työväestöllä oli verrattomasti useammin puutetta työstä kuin työnan-tajilla puutetta työntekijöistä, minkä vuoksi työpakon soveltaminen itses-tään väheni ja 1800-luvun puolenvälin jälkeen loppui tykkänään. Työmie-het saavuttivatsopimusvapauden.
Sen ohella, että maistraatilla oli viime vuosisadan alkupuoliskolla valta komentaa kaupungin suojelusmiehet työhön vastoin näiden tahtoa, maist-raatti saattoi myös määrätä työntekijöille maksettavan palkan suuruuden.
Kyseessä oli lähinnä enimmäispalkka, mutta toisinaan myös palkkatason ala-raja. Porissa astui kaupungin suojelusmiesten palkkataksa voimaan
maistraa-531
tin kuulutuksella v. 1812.4 Palkkojen sidonnaisuudesta luovuttiin kuiten kin jo ennen kuin työpakko jäi pois käytännöstä. Tämä el ilmeisesti kum-minkaan lisännyt työväestön mahdollisuuksia vaikuttaa oman palkkansa
suu-ruuteen. Työajan pituus oli luonnollisesti myös kysymys, jonka määräämi-sessätyöläisillä itsellään ei ollutsananvaltaa.
Työväestön ensimmäiset järjestäytymisyritykset
Kysymykseen, eikö työväestöllä todellakaan 1800-luvun alkupuolella ol-lut minkäänlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa työolojensa muotoutumiseen, on vastattava, että käytännöllisesti katsoen ei ollut. Työväenluokka oli liian epäyhtenäinen ja sen vaikutusvalta kunnallisessa ja valtiollisessa elämässä täysin olematon. Se oli valistumatonta ja siltä puuttui tietoa sekä sivistys-tä. Se oli tottunut ottamaan parempiosaisten kädestä nöyrästi sen, mitä sille tarjottiin, ja tyytymään siihen. Jos työväestö omakohtaisesti ryhtyi puu-haamaan parannusta elinehtoihinsa, se tunsi vain yhden ainoan tien; käydä lakki kourassa oman alemmuutensa tunnustaen pyytämässä sitä. Tasa-arvoi-seen neuvotteluun työnantajansa kanssa työmies ei voinut uneksiakaan
pää-sevänsä, puhumattakaan siitä, että hänellä olisi ollut mahdollisuutta vaatia jotakin. Työpaikkoihinsa, -palkkoihinsa ja -aikoihinsa Porinkin työläiset 1800-luvun alkupuoliskolla yleensä tyytyivät, mutta ainoa, mikä sai heidät heikkoine voimineen liikkeelle, oli pyrkimys saada ilman ulkopuolista kil-pailua nauttia niistä vähäisistä ansioista, mitäkaupunki saattoi tarjota.
Ensimmäinen tämänsuuntainen yritys tehtiin v. 1828.
Joukko
työmiehiäpyysi maistraatilta, että kaupungin suojelusmiehet saisivat oikeuden valita keskuudestaan ammatinvanhimman, joka maksua vastaan osoittaisi kullekin
työpaikan. Lisäksi anomuksessa pyydettiin, että perustettaisiin erityinen
kas-sa, johon jokainen suojelusmiesluokan jäsen suorittaisi 50 kopeekan vuosi-maksun. Näin kertyneet varat käytettäisiin työkyvyttömien ja vanhojen työ-miesten eläkkeiksi ja hautausavuksi. Maistraatti ja kaupungin vanhimmat suhtautuivat myönteisesti ehdotukseen, ja maistraatti kuulutti kaupungin työmiesluokan koolle valitsemaan itselleen ammatinvanhinta. Tässä tehtäväs-sä toimi joitakin aikoja työmies Samuel Lindström, mutta pian näyttää
luo-tu järjestelmä jääneen pois käytännöstä. 5
Tätä työväestön ensimmäistä järjestäytymisyritystä on katseltava 1820-luvun loppupuolella Porissa vallinneen taloudellisen tilanteen taustaa
vas-ten. Merenkulun alkava vilkastuminen pitkän lamakauden jälkeen oli
luo-massa kaupunkiin vireyttä ja etenkin laivaveistämöllä kiireistä toimintaa.
Tällöin oli syntymässä sellainen erikoinen tilanne, että työvoimasta alkoi esiintyä puutetta. Tilanne johti siihen, että työmiehiä ruvettiin
syyttele-Yhteiskunta
mään niskoittelusta ja kalliiden palkkojen vaatimisesta.6
Jotta
maaseudul-ta ei päästettäisi kaupunkiin tulvimaan liian paljon uutta työväkeä oli työ-miesten omien etujen mukaista saada moiset valittelut ja syytökset
loppu-maan sekä järjestys työoloihin palaamaan. Että tällainen pelko ei suinkaan ollut aiheeton, käynee selville sivulla n:o 497 olevasta diagrammista. Sehän osoittaa, että muuttoliike Poriin 1810—1940 välisenä aikana oli suhteelli-sesti voimakkainta juuri 1820-luvulla ja etenkin sen jälkimmäisellä puolis-kolla.
Nähtävästi juuri muuttoliikkeen tuoma työvoiman lisä ja pohjalaisten kirvesmiesten ilmestyminen ansionhakuun kaupunkiin yhdistyneenä
1830-lu-vun alussa tapahtuneeseen merenkulun hiljenemiseen vaikeuttivat
työtilan-netta. Näin kehittynyt työväestölle epäedullinen olotila oli puolestaan
aihee-na työväestön toiseen järjestäytymisyritykseen v. 1834. Työmies Henrik
Lau-ren jätti tällöin maistraatille useiden työläisten allekirjoittaman kirjelmän, missä valitettiin sitä, että pohjalaiset ja muut maaseudulta tulleet työmiehet olivat saaneet suorittaa erilaisia töitä kaupungissa ja vähentäneet siten kau-pungin oman kirves- ja työmiesluokan ansiomahdollisuuksia. Tämän vuoksi työmiehet anoivat, että he saisivat oikeuden perustaa keskuuteensa ammat-tikunnan kaltaisen laitoksen ja sille rahakirstun, jonnekerättäisiin maksu eri-laisin perustein "ammattikuntaan” liittyviltä työmiehiltä. Maistraatin keho-tuksesta laaditussa yksityiskohtaisessa ehdotuksessa työmiehet selittivät, että olisi perustettava kolmella lukolla varustettava laatikko, johon jokaisen kir-vesmiehen ja työmiehen olisi suoritettava 12 killinkiä velkaseteleitä vuosinel-jänneksittäin. Jos joku laatikon jäsenen lapsi anoisi pääsyä kaupungin suoje-lusmieheksi, hänen olisi suoritettava kassaan kolme riksiä velkaseteleitä, mut-ta maalta tulevan pyrkijän peräti kuusi riskiä neljännesvuosipalkastaan. Tämän lisäksi työmiehet anoivat, että ne kaupunkilaiset, jotka ottaisivat työhön-sä maalaisia, velvoitettaisiin sakon uhalla vastaamaan siitä, että jokainen täl-lainen työmies maksaisi kassaan 4 killinkiä päivältä eli 24 killinkiä viikolta
ja jokainen hevostyömies niin ikään 24 killinkiä viikolta. Muutoin olisi kau-punkilaisia kehotettava olemaan ottamatta töihinsä muita kuin kaupungissa asuvia työmiehiä.
Jos
muualta tulleita miehiä kuitenkin käytettäisiin, olisi näiden ensi töikseen ilmoittauduttava kaupungin työmiesten oltermannille Matti Rosengrenille. Anomus pyrki niin selvästi monopolisoimaan työnteon kaupungin omille suojelusmiehille, että se ei mitenkään voinut vastatatyön-antajien intressejä, vaikka otettaisiin huomioon sekin mahdollisuus, että ulko-puolisen kilpailun lisääntyminen kasvattaisi kaupungin työväestön taholta köyhäinhoitoon kohdistuvaa painetta. Maistraatti ei sen vuoksi erityisen
in-nostuneesti tarttunut ehdotukseen. Asian voitiin mukavasti antaa raueta, kun oli käynyt ilmi, että esityksen takana olivat vain kirvesmiehet. Ajurit ja muut
suojelusmiehet eivät olleet halukkaita liittymään kyseisenlaiseen yhteyteen, 7 533
Tämä seikka puolestaan paljasti sen toivottoman epäyhtenäisyyden, mikä val-litsi asemaltaan hyvin lähellä toisiaan olevien suojelusmiesryhmien keskuu-dessa.
Runsaasti kaksi vuosikymmentä kului, ennen kuin Porin työmiehet teki-vät kolmannen ja viimeisen yrityksen ammattikuntalaitoksen esikuvan
mu-kaisen järjestön luomiseksi keskuuteensa. Työmies Sakari Rosenblom ja 18 muuta työläistä pyysivät v. 1856, että he saisivat maistraatin jonkun
jä-senen valvonnassa perustaa kaupungin kaikkia työmiehiä varten ammatti-kunnan. Edelleen he pyysivät maistraattia määräämään, että sellaiset työmie-het, jotka eivät liittyisi ammattikuntaan eivätkä suorittaisi sille säädettyä maksua, eivät saisi tehdä kaupungissa ammattialaan kuuluvia töitä. Peruste-lematta mitenkään kantaansa maistraatti hylkäsi suoralta kädeltä anomuksen,
mutta oikeutti suojelusmiehet kuitenkin valitsemaan keskuudestaan yhden tai useampia ammatinvanhimpia, jotka jakaisivat työt haluavien kesken. 8 Saa-maansa oikeutta suojelusmiehet eivät kuitenkaan näytä käyttäneen. Ilmei-sesti sitä pidettiin riittämättömänä keinona turvata työnsaantimahdollisuus
ja torjua ulkopuoliset työpaikoista.
Työväestön palkkaus viime vuosisadalla
Työmiesten palkka suoritettiin 1800-luvulla Porissa niin kuin yleensä muuallakin Suomessa työpäivien mukaan. Vain joissakin tapauksissa käytet-tiin urakkapalkkausta. Kuukausipalkka tuli kyseeseen vieläkin harvemmissa töissä. Vain Porin ja Reposaaren välisen jokiväylän mutaustöissä tiedetään maksetun kuukausipalkkaa. Palkanmaksuperusteena käytetty mittayksikkö työpäivä ei kuitenkaan voinut olla eikä ollut vakio koko vuosisadan eikä edes yhden vuoden aikana. Ylimalkaan kehitys johti viime vuosisadalla työpäivien pidentymiseen. Näin tapahtui myös Porissa. Esimerkiksi
raatihuo-neen rakennustöissä 1840-luvun alussa oh käytössä 12-tuntinen työpäivä, mut-ta 1870-luvulla kirvesmiehet tekivät Reposaarella tuntia pitempiä päiviä. 9 Tietenkään näitä yksityistapauksia ei ole luvallista yleistää. Poikkeuksia esiin-tyi runsaasti. Sitä paitsi 12—13-tuntinen työpäivä oli mahdollinen vain ke-säaikaan, jolloin töihin päästiin käsiksi jo neljän viiden maissa aamulla. Pi-meinä talviaikoina työt piti rajoittaa valoisaan tai enintään hämärään
vuo-rokauden aikaan, jolloin työpäivän pituudeksi jäi joulu-tammikuussa usein-kin vain 7—B tuntia.
Koska työsopimusten ehdot olivat ainakin yleispiirteiltään työnantajien sanelemat, niin myös palkkataso oli heidän etujensa mukainen. Koska
toi-saalta työn teettäjä oli ennen muuta kiinnostunut työsuoritusten määräs-tä, mikä puolestaan kytkeytyi tiiviisti yhteen työhön käytetyn ajan kanssa,
Yhteiskunta
Vanha keittiöinteriöön. Satakunnan museo, Pori.
on luonnollista, että talvityöpäivästä maksettiin pienempää palkkaa kuin ke-sätyöpäivästä. Ylimalkaan talviansio päivässä jäi noin kolmeen neljännekseen siitä, mitä työmies ansaitsi kesäisin. Tässä ilmenee taas selvästi tuo 1800-luvun työsuhteille niin ominainen työnantajakeskeisyys. Työntekijäin kannalta olisi tietenkin ollut tähdellistä saada samaa palkkaa vuodet ympäriinsä, sillä hei-dän toimeentulonsa oli täysin riippuvainen palkkatulosta. Talviaika oli muu-toinkin työmiehille vaikeampaa kuin kesä, sillä vuodenaikojen rytmin
mu-kaan vaihteleva kaupungin talouselämän kulku vähensi ansiomahdollisuuksia juuri tällöin tuntuvasti. Samalla esimerkiksi elintarvikkeiden hinnat usein tal-visin nousivat. Kaikki nämä yhdessä painoivat työväestön muutenkin
alhais-ta elintasoa vuoden synkimpänä aikana vieläkin alemmaksi ja ajoivat tämän luokan usein suoranaiseenkurjuuteen.
Työpalkat pysyivät Porissa koko 1800-luvun alkupuolen tasoltaan suh-teellisen muuttumattomina. Käytettävissä olevien tietojen perusteella voi-daan todeta, että hevostyömiehen päiväansio 1820—1830-luvulla vaihteli yleensä puolentoista ja kahden markan välillä. Koska monilta vuosilta ei ole ensinkään palkkatietoja, ei ole mahdollista tarkemmin edes yrittää pohtia vaihteluihin johtaneita syitä. Hajanaisetkin tiedot kuitenkin osoittavat sel-västi, että palkkatasolla ei mainittuina vuosikymmeninä ollut kiinteää, sen
535
paremmin alas- kuin ylöskäänpäin kulkevaa kehityssuuntaa. 10 Vuodesta 1839 lähtien on jo saatavana siksi runsaasti tietoja, että niiden perusteella voi
ra-kentaa jokseenkin tyydyttävän ehyen kuvan työmiesten palkkatason kehi-tyksestä 1840—70-luvuilla (taulukko n:o 36).
Hevosmiesten palkka oli 1840-luvulla noussut edellisistä vuosikymme-nistä sen verran, että kahden markan tai jopa niukasti sitä suurempaa päiväpalkkaa voidaan pitää paremmin sääntönä kuin poikkeuksena. Silti Po-rin palkkataso oli selvästi alhaisempi kuin Suomen muissa suurimmissa kaupungeissa. 12 Sekatyömiehen päiväpalkka pyrittiin vanhan käytännön
mu-kaan pitämään noin puolena siitä, mitä hevosmies ansaitsi. Tarkalleen täl-laista suhdetta Porissa ei kuitenkaan ollut. Hevosmiesten palkka ei minään
vuonna 1840-luvulla ollut aivan kaksinkertainen sekatyömiesten palkkaan nähden. Sekä sekatyömiesten että hevosmiesten palkkataso alkoi nousta verk-kaisesti 1850-luvulla. Nousu huipentui vuosikymmenen taitteen tienoilla ta-pahtuneeseen hypähdykseen, mikä vei palkat v. 1861 ennätysmäisen kor-keiksi. Vaikka tuntuisikin kovin houkuttelevalta kytkeä kyseinen nousu
vuo-den 1852 palon jälkeisen jälleenrakennustoiminnan yhteyteen, se ei kuiten-kaan käy päinsä. Palkkojen nousu kyseisellä vuosikymmenellä ei nimittäin ollut pelkästään porilainen ilmiö; vastaavanlaista kehitystä ilmeni Suomen toi-sissakin kaupungeissa. Pikemminkin lienee paikallaan yhdistää palkkatason
nousu samalla vuosikymmenellä tapahtuneeseen välttämättömyystarvikkeiden hintojen sekä asumiskustannusten nousuun. 13 Työväestön ansiotason hahmot-tumiseen ratkaisevimmin 1800-luvun alkupuoliskolla ja sen perintönä vie-lä 1850-luvullakin vaikuttaneena tekijänä ei nimittäin ole pidettävä kysyn-nän ja tarjonnan lakia, vaan lähinnä pyrkimystä säilyttää työväestön elintaso suunnilleen entisenä. Vuosikymmenien mittaan oli vakiintunut käsitys siitä, minkälainen elintaso oli sovelias yhteiskuntaa ruumiillisella työllään pön-kittävän luokan keskuudessa. Työväestö oli itsekin sopeutunut tällaiseen ajat-telutapaan. Sen vuoksi ei esiintynyt erityisiä pyrkimyksiä elintason nostami-seksi. Sen säilyttämiseksi tehtiin kyllä työtä. Myös ylemmät yhteiskunta-luokat olivat taipuvaisia nostamaan palkkoja silloin, kun työmiehelle sopi-vaksi katsotun minimielintason saavuttaminen tuotti vaikeuksia. Viime vuo-sisadan puolivälissä elettiin kuitenkin tässäkin suhteessa murroksen aikaa.
Edellä hahmoteltu katsomustapa alkoi olla aikansa eläneenä kypsä jäämään pysyvästi historiaan. Sen sijaan talouselämän suhdannevaihtelut alkoivat saada merkitystä palkka- ja elintasoa muovaavina tekijöinä. Porissa vuosina 1859—61 sattunut äkillinen palkkojen nousu onkin epäilemättä ainakin osit-tain selitettävissä jotällä perusteella. Elettiinhän kaupungissa juuri tällöin vil-kasta perustamiskautta, jolloin mm. konepaja ja höyrysaha aloittivat
toimin-tansa.
Onnettoman 1860-luvun alkupuoliskolla palkat liukuivat taas loivaa
ala-Yhteiskunta Taulukko n:o36
TYÖMIESTEN KESÄPALKAT PORISSA v. 1839—80 11
Sekatyö- Hevostyö- Sckatyö-
Hevostyö-Vuosi miehen mk miehen mk Vuosi miehen mk miehen mk
1839 —:94 1:83
mäkeä, mikä nälkävuosina 1867—68 muuttui todelliseksi hyppyriksi. Poh-ja tuli vastaan vasta sitten, kun oli saavutettu sama taso, miltä ylöspäin kipuaminen oli 1840-luvulla aloitettu. Tämä koskee kuitenkin vain nimel-lispalkkoja, sillä elintarvikkeiden hintojen huikea nousu nälkävuosina tiesi reaalipalkkojen vajoamista ennen näkemättömiin syvyyksiin. Tasaantumista tapahtui vuodesta 1869 lähtien, ja 1870-luvun ensi vuosien loistavien saha-tavarasuhdanteiden aiheuttama Porin seudun sahateollisuuden läpimurto
mäkeä, mikä nälkävuosina 1867—68 muuttui todelliseksi hyppyriksi. Poh-ja tuli vastaan vasta sitten, kun oli saavutettu sama taso, miltä ylöspäin kipuaminen oli 1840-luvulla aloitettu. Tämä koskee kuitenkin vain nimel-lispalkkoja, sillä elintarvikkeiden hintojen huikea nousu nälkävuosina tiesi reaalipalkkojen vajoamista ennen näkemättömiin syvyyksiin. Tasaantumista tapahtui vuodesta 1869 lähtien, ja 1870-luvun ensi vuosien loistavien saha-tavarasuhdanteiden aiheuttama Porin seudun sahateollisuuden läpimurto