2. LAAJA RESURSSIN KÄSITE
2.1. Käsitemäärittelyä
3.1. Liikenne, maankäyttö ja muutosten ennakointi: Rantanen, Annuska 3.2. Maankäytön ja liikenteen vuorovaikutus: Rantanen, Annuska
3.3. Kaupunkimuoto, resurssitehokkuus ja resilienssi: Rantanen, Annuska
3.4 Integrointi keinona parantaa kaupunkirakenteen resurssitehokkuutta: Rantanen, Annuska
3.5. Case: Raitiotien vaikutusalue, maankäytön tehokkuus ja kiinteistöjen arvo: Eero Kauppinen
4. Vähähiilisyyden edistäminen: Sorri, Jaakko ja Edelman, Harry
5. Liikennehankkeiden laadullinen arviointi: Liimatainen, Heikki ja Viri, Riku 6.4. Liikenteen laadullinen arviointimalli: Liimatainen, Heikki ja Viri, Riku
6.4. Modulaarinen kokonaisvaltainen resurssitehokkuuden laskentamalli (Mx): Edelman, Harry; Sorri, Jaakko ja Kurvinen Antti
1. JOHDANTO
Luvun 1 kirjoittajat: Panu Lehtovuori ja Jaana Vanhatalo
Kaupungistumisen edetessä kaupunkien, kaupunkiseutujen ja niiden välisten verkostojen merkitys yhteiskunnan ydintoimintojen kannalta nousee jatkuvasti keskeisemmäksi (Lehto-vuori et al 2017). Urbaaneilla resurssivirroilla – metabolismilla – on globaaleja ympäristövai-kutuksia. Paikallisesti kaupungit ovat kokonaisvaltaisia elämisen ympäristöjä, joilla on merki-tystä yhtä lailla inhimillisten mahdollisuuksien areenoina kuin uusina biotooppeina.
Monet elinvoimaisen talouden, palkitsevan sosiaalisen elämän ja luonnonvarojen kestävän käytön kysymykset ratkaistaan kaupunkien ja kaupunkiseutujen suunnittelun ja kehittämisen kautta, maaseutua ja biotaloutta unohtamatta. Suomen kaupungistumisaste (2015) on 84%.
Lähivuosikymmenien tilallinen ja yhteiskunnallinen kehitys tulee edelleen korostamaan muu-tamien suurimpien kaupunkiseutujen asemaa keskeisten ratkaisujen paikkoina ja hyvän tule-vaisuuden mahdollistajina suomalaisten suurelle valtaosalle.
1.1. Hankkeen pääkysymykset ja loppuraportin rakenne
Tätä taustaa vasten WHOLE-hankkeen keskeisimmät lähtökohdat ja tutkimusta ohjaavat kysymykset voidaan tiivistää kolmeen havaintoon:
1) Vaikka maapallon resurssien kestävään käyttöön tähtäävä tieteellinen ja yhteiskunnallinen keskustelu on edennyt pitkän matkan Brundtlandin komission (1987) määrittelyistä YK:n vuonna 2016 hyväksymään toimintaohjelmaan (New Urban Agenda; UN 2016) ja vaikka ylei-sistä tavoitteista on siirrytty yritysten ja kaupunkien konkreettiseen toimintaan, toimijoiden välillä ei ole läheskään täyttä yhteisymmärrystä siitä mitä tavoitellaan, kun puhutaan kestä-västä ja resurssitehokkaasta kaupungista. – WHOLE-hankkeen näkökulma on se, että ky-seessä ei ole pelkästään säästäminen ja resurssien käytön vähentäminen: kestävä kaupunki ei ole nollasummapeli! Toisaalta ei myöskään voida olettaa, että teknologia hoitaa kaiken ja paremman tekniikan varassa voimme jatkaa elämää kuten ennenkin. Kaupungit täytyy nähdä sosio-teknisinä hybrideinä, jotka sekä kuluttavat että tuottavat resursseja. Erityisesti resurs-sien urbaani tuotanto ja sen tärkeänä osana immateriaaliset, laadulliset resurssit täytyy nos-taa nykyistä enemmän esille politiikassa ja suunnittelussa. Tätä varten tarvitsemme laajan resurssien käsitteen. Globaalin ekologisen ympäristön reunaehtojen sisällä tavoitteena on lisääntyvästi uusia inhimillisiä mahdollisuuksia tarjoava kaupunki ja yhteiskunta.
2) Uudistumiseen ja mahdollisuuksiin painottuva perustavoite ohjaa ajattelua siitä, miten ta-voitteeseen päästään. Nykyisin liian usein suunnittelun ja politiikan välineet keskittyvät hel-posti mitattaviin seikkoihin, ja jättävät syrjään hankalasti mitattavat laadulliset tekijät ja poliitti-set kiistakysymykpoliitti-set. Asioita yksinkertaistetaan esimerkiksi vain talouteen tai vain hiilipääs-töihin, ja pyritään löytämään yksi mittari, yksi luku joka antaa osviittaa päätöksille. Mikäli ei-mitattavia seikkoja tai teemoja on käsitelty, toimintaohjelmat tai suositukset usein muistutta-vat ’kauppalistoja’, toisistaan erillisten ja joskus keskenään ristiriitaisten tavoitteiden kokoel-mia. – WHOLE-hanke esittää kokonaisvaltaisen mallin, jossa resurssitehokkaaseen kaupun-kirakenteeseen johtavat monet polut ja eri tekijöiden vuorovaikutus ovat jatkuvasti käsittelys-sä. Moniulotteinen, moniskaalainen ja käytännössä kaikkia koskettava kaupunkirakenne näyt-täytyy mielenkiintoisena ikkunana resurssiviisaaseen yhteiskuntapolitiikkaan. Kaupunkiraken-teen kautta voidaan parhaimmillaan toteuttaa merkittäviä muutoksia. Mikäli instituutiot ja
poli-tiikka ovat kunnossa, niin sosiaaliset, ympäristölliset kuin taloudellisetkin kestävyystavoitteet voidaan nähdä uudessa dynaamisen kaupunkiprosessin valossa, ja ainakin jossakin määrin muodostaa uutta proaktiivista agendaa.
3) Laaja ja verkottunut hahmotus ei saa kätkeä alleen sitä olennaista seikkaa, että kaupunki itseorganisoituu ja tuottaa uusia laatuja ja yllätyksiä. Olemme jatkuvassa hallinnan ja proses-sissa syntyvän dynamiikan välisessä vuoropuhelussa. Kaupungin tilat, toiminnot ja toimijat eivät ole staattisia objekteja vaan monin luovin tavoin yhteen kytkeytyneitä aktiivisia entiteet-tejä. Suunnittelun roolia on syytä miettiä uudelleen myös tästä kompleksisuuden, systeemi-syyden ja emergenssin näkökulmasta, unohtamatta tiettyjen perusreunaehtojen luomista ja varmistamista.
Näitä isoja läpikäyviä teemoja on WHOLE-hankkeessa käsitelty yhdyskunta- ja kaupunki-suunnittelun, liikennesuunnittelun ja rakentamistalouden näkökulmia painottavissa tutkimus-ryhmissä, jotka ovat käyneet tiivistä keskustelua keskenään.
Luku kaksi esittelee hankkeen teoreettisia lähtökohtia, mm. laajan resurssin käsitteen ja tä-män mukaan luodun käsitemallin eli WHOLE-resurssimallin. Luku kolme avaa keskusteluun dynaamisen ymmärryksen kaupunkirakenteesta. Luvussa neljä käsitellään keinoja kohti vä-hähiilisyyttä nykykirjallisuuden valossa sekä Suomen kontekstissa, ml. erilaisten alueiden erilaiset tarpeet. Luku viisi käsittelee liikennehankkeiden laadullista arviointia osana koko-naisvaltaisesti resurssitehokasta kaupunkirakennetta ja –rakentamista. Kuudennessa luvussa tuodaan yhteen hankkeen päätulos, eli kokonaisvaltainen kaupunkirakenteen resurssitehok-kuusmalli, jota kutsumme WHOLE-malliksi, ja testaukset Vantaalla, Tampereella, Jyväsky-lässä, Pietarsaaressa ja Uudenmaan liitossa. Luvussa seitsemän esitellään toimintasuunni-telma ja ohjekirja WHOLE-mallin viemisestä käytäntöön. Luku kahdeksan tiivistää hankeen suositukset. Osa tämän raportin sisällöstä koostuu toimitettuna aiemmin julkaistujen osiora-porttien1 sisällöstä.
1.2. Kansainvälisiä ja kotimaisia lähtökohtia
Kansainvälisesti on vakiintumassa käsitys, jonka mukaan suuret ympäristö- ja yhteiskuntapo-liittiset kysymykset ratkaistaan merkittäviltä osin kaupungeissa. YK hyväksyi vuonna 2016 Habitat III –kokouksessaan New Urban Agendan, joka pureutuu entistä tiukemmin kaupun-kien mahdollisuuksiin kestävän kehityksen edistämisessä sekä tasa-arvon, oikeudenmukai-suuden ja sosiaalisen integraation edistämisessä (UN 2016). Euroopan Unionissa on otettu käyttöön lukuisia toimintaohjelmia kaupunkien kestävyyden edistämiseksi (esim. koheesiopo-litiikka kestävän kaupunkikehityksen osioineen, Urban Innovative Actions, URBACT, ESPON, Covenant of Mayors, Civitas 2020, Reference Framework for Sustainable Cities (RFSC), EUKN ja Smart Cities and Communities). Näiden lisäksi kaupungistumisen ja sen vaikutusten ymmärtämiseksi, hallitsemiseksi sekä potentiaalin hyödyntämiseksi Euroopan Unionin jäsen-valtiot hyväksyivät vuonna 2016 Amsterdamin sopimuksen, joka on laatuaan ensimmäinen EU:n urbaani agenda2. Myös tässä agendassa alleviivataan kestävyyden tärkeyttä: kaupun-kien yhä kasvaessa niillä on hyvin suuri vaikutus maapallon kestävyyteen sen kaikissa di-mensioissa. (EU 2016)
1 Lehtovuori, Panu et al. 2017. Resurssitehokkuuden käsite ja toimintatapojen kansainvälinen benchmarking. Whole-hankkeen väliraportti (osio 1). Arkkiteh-tuuri, Tampereen teknillinen yliopisto.
Liimatainen Heikki; Viri, Riku; Haapamäki, Ruut ja Tainio Marko. 2017. Liikennejärjestelmän ja -hankkeiden kokonaisvaltainen arviointi. Liikenteen tutkimus-keskus Verne, Tampereen teknillinen yliopisto. Tutkimusraportti 93. (WHOLE-hankkeen osioraportti).
2 Urban Agenda for the EU ”Pact of Amsterdam”, 30.5.2016 Amsterdam, Alankomaat
Suomessa vuonna 2000 voimaan tullutta maankäyttö- ja rakennuslakia on uudistettu pienin askelin. Uudistusten yleissuunta on normitusta keventävä ja menettelyjä yksinkertaistava.
Viimeisin muutos, joka mm. mahdollistaa rakennusluvan myöntämisen yleiskaavan perusteel-la, tuli voimaan toukokuussa 2017. WHOLE-hanke on yksi yli kymmenestä vuosina 2016-17 tehdystä tutkimuksesta ja selvityksestä, joiden yhteinen tavoite on vahvistaa laajemman 2020-luvulle tähtäävän lainuudistuksen tietopohjaa.
Suunnittelun ja hallinnan muutostarpeet tulevat toisaalta monista kiinteistö- ja rakennusalan toimintaympäristön muutoksista ja toisaalta julkisen hallinnon rakenteiden muutoksista. Näis-tä WHOLE-hankkeen taustalla ovat erityisesti niin suunnitteluun, osallistumiseen kuin liikku-miseen ja palvelujen tuotantoon vaikuttava digitalisaatio, ilmastonmuutoksen hillintä, nopeu-tuneen kaupungistumisen mukanaan tuoma kansallinen alueiden erilaistuminen sekä kau-punkien hahmottaminen dynaamisina ja uutta luovina taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen lähteinä, ei vain toimintojen sijaintipaikkoina. Hankkeen tulokset tuovat tärkeän lisän suoma-laisessa suunnittelukentässä jo käytössä oleviin kestävyyden ja resurssitehokkuuden mitta-reihin ja arviointimalleihin.
Hanketta on olennaisella tavalla suunnannut Valtioneuvoston (2015) ilmaisema tiedontarve hyvän elinympäristön ja vähähiilisen yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta yhteensovittamisesta.
Hakukuulutuksen mukaan ”Suomelle on tarkoituksenmukaista edistää yhdyskuntarakenteen eheyttämistä ja tehostaa kaupunkiseutujen kaavoitusta sekä tavoitella pitkällä aikavälillä lii-kennejärjestelmien suunnittelussa merkittävää päästöjen vähentymistä. Valittavien ohjaus-keinojen suunnittelussa lähtökohtana on tarkastella kokonaisuuksia tai eri tavoitteita saman-aikaisesti.” (VNK 2015) Tästä tarpeesta lähtien tutkimusryhmä on edennyt resurssien laajan määrittelyn kautta analysoimaan kaupunkirakenteen ja liikennejärjestelmän roolia pyrittäessä kokonaisvaltaiseen resurssitehokkuuteen.
Esimerkki WHOLE-työn kannalta kiinnostavasta kokonaisvaltaisesta resurssitehokkuuteen ohjaamisesta on Sitran ja Jyväskylän kaupungin ”Kohti resurssiviisautta” (Sitra 2015), joka arvioi hiili- ja ekologisen jalanjäljen ja materiaalihäviöiden ohella asukkaiden koettua hyvin-vointia. Hankkeessa kehitettiin myös alueellisten resurssivirtojen malli. Fisu-verkosto (Finnish Sustainable Communities) on jatkanut Sitran johtaman hankkeen työtä. Verkostossa ovat mukana mm. Jyväskylä, Forssa, Lappeenranta ja Turku. Toinen tuore avaus on Green Buil-ding Council Finlandin Kestävät alueet –toimikunnan määritelmä, joka korostaa eri alueta-sojen yhteispelin tärkeyttä kestävyyteen pyrittäessä (FIGBC 2016).
2. LAAJA RESURSSIN KÄSITE
2.1. Käsitemäärittelyä
Luvun 2.1. kirjoittajat: Jaana Vanhatalo ja Panu Lehtovuori
Resurssi
Vaikka resurssitehokkuus on näennäisen helppo määritellä – vähemmällä enemmän! – sen hankala ulottuvuus on nimenomaan resurssien määrittelyn rajaus: mitä kaikkea lasketaan resursseiksi?
Suppeimmillaan resurssin määritelmä sisältää vain luonnonvaroihin ja itse maapalloon elinympäristönä liittyviä resursseja: metallit, mineraalit, polttoaineet, vesi, ilma, maa, puusto, maaperä sekä biodiversiteetti. Sekä Euroopan komissio että Dynamix tähdentävät resurssien sisältävän ”ne kaikki luonnon resurssit, joita käytetään tai muutetaan taloudellisen hyödyn luomiseen” (EC 2011a, 9; Dynamix 2016). Dynamix (2016) jakaa resurssit edelleen abiootti-siin eli elottomiin, bioottiabiootti-siin eli elolliabiootti-siin sekä ympäristölliabiootti-siin resursseihin sekä niihin liittyviin
Luvussa 2 keskitytään resurssitehokkuusmallin teoreettiseen taustaan määrittelemällä hankkeessa käytettävät resurssin ja resurssitehokkuuden käsitteet. Näiden pohjalta on luotu WHOLE-hankkeen resurssimalli. Sen päätarkoituksena on havainnollistaa kaupunki-rakenteeseen liittyvää moninaista ja laajaa resurssien kenttää ja nostaa esiin useimmissa nykyisin käytössä olevissa malleissa puutteellisesti käsitellyt immateriaaliset resurssit.
ekosysteemipalveluihin. Näiden lisäksi luonnonvararesurssit voidaan jakaa uusiutumattomiin ja uusiutuviin resursseihin (EEA 2015a, 16).
UNEP (2011, 1) puolestaan määrittelee luonnonvararesurssit laajasti ja sanoo niiden ”sisältä-vän kaiken mitä esiintyy luonnossa ja jota voidaan käyttää jonkin muun tuottamiseen”. Edel-leen UNEP jakaa resurssit materiaalisiin ja immateriaalisiin. Jälkimmäisille on vaikeaa antaa taloudellista arvoa, tällaisia voivat olla esim. linnunlaulu tai hiljaisuus.
Jos tarkastellaan resursseja rajatusti yhteiskunnan ja ihmisen materiaalisista tarpeista käsin, ne voidaan jakaa käsittämään ruoan, veden, energian ja erilaiset materiaalit (ml. rakennus- ja valmistusmateriaalit). Näillä resursseilla on vaikutusta ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen, joko välillisesti tai suoraan. (EEA 2013, 22-23.)
Resurssien voidaan kuitenkin ymmärtää käsittävän myös paljon muuta kuin pelkästään suo-raan luontoon ja luonnonvaroihin liittyvät resurssit. Esimerkiksi Bergiä (2004) mukaillen kau-punkiympäristön resurssit voidaan jakaa seuraavasti:
- fyysiset resurssit: esim. ilma, vesi, maaperä;
- taloudelliset resurssit: esim. pääoma, vuokratulot;
- biologiset resurssit: esim. lajit, biotyypit, ekosysteemit, maisemat;
- organisatoriset resurssit: esim. palvelut, infrastruktuuri, suunnitelmat, lait;
- sosiaaliset resurssit: esim. sosiaaliset suhteet, yhteisön aktiivisuus, terveys;
- esteettiset resurssit: esim. ympäristön aistittavat ominaisuudet; sekä
- kulttuurilliset resurssit: esim. perinteet, historian siirtyminen sukupolvien välillä, taide.
Resursseiksi voidaan siis lukea hyvinkin monenlaisia fyysisen ja sosiaalisen ympäristön seik-koja. Yllä olevan tyypittelyn voi melko tehokkaasti tiivistää muotoon:
- Luonnonresurssit – toiminnan lähtökohta
- Tekniset resurssit – kyky ottaa luonnonvaroja ihmisen käyttöön (kestävästi) - Sosiaaliset resurssit – yhteisön tai yhteiskunnan koossa pitävä ’liima’
Merriam-Websterin (2016) tarjoama sanakirjamääritelmä on kiinnostava, sillä siinä on mukana paikka ja tila, kaupungin tuottamat resurssit: ”something that a country has and can use to increase its wealth; a supply of something (such as money) that someone has and can use when it is needed; a place or thing that provides something useful”.
Mitä laajemmin resursseja otetaan mukaan ja mitä enemmän niiden joukossa on rahassa mittaamattomia resursseja (esim. kulttuuri, esteettiset arvot), sitä vaikeampi on myös arvioida niiden merkitystä resurssitehokkuudelle. Tämä lienee yksi syy, että puhuttaessa resurssite-hokkuudesta, sen yleensä ymmärretään kattavan nimenomaan luonnonvararesursseja. – Yhdyskuntasuunnittelun ja kaupunkipolitiikan alalla tämä rajaus kuitenkin on turhan tiukka.
Resurssitehokkuus
Resurssitehokkuus on olennainen osa kestävää kehitystä. Sen edistäminen nähdään avain-asiana EU-tasoa myöten (ks. esim. Euroopan komissio 2010)3. Resurssi-tehokkuuden edis-tämiseen on päädytty, sillä on ymmärretty lopullisesti edullisten luonnonvarojen riittämättö-myys sekä luonnonvarojen liiallisen käytön vaikutus talouteen ja ympäristöön. Maapallon
3 ”Resurssitehokas Eurooppa” on ”Eurooppa 2020 –strategian” (Euroopan komissio 2010) yksi lippulaivoista. Näitä tukemaan on Euroopan komissio (EC 2011c) on julkaissut ”Etenemissuunnitelman kohti resurssitehokasta Eurooppaa”, joka tunnetaan yleisesti ”the roadmap”:na.
väkimäärään lisääntyminen sekä urbanisoituminen on entisestään kiihdyttänyt resurssien käytön määrää. (EC 2011b, 2.)
Mutta mitä resurssitehokkuus tarkoittaa? Tutkittaessa esimerkiksi resurssitehokkuuden indi-kaattoreihin liittyvää kansainvälistä kirjallisuutta, resurssitehokkuutta itseään harvoin määritel-lään. Se johtunee siitä, että resurssitehokkuuden koetaan olevan helppo määritellä. Yleisin määritelmä lienee ”tuotetaan enemmän vähemmällä”. Kysymys on kuitenkin monitahoinen.
Monimutkaisen, inhimillisen työn tuloksena tuotetun kaupunkirakenteen kysymyksiä pohditta-essa on erityisen tarpeellista määritellä sekä se, mitä resursseilla ylipäätään tarkoitetaan ja mitä niihin tässä yhteydessä sisällytetään, että se mitä on se tulos, jonka ’tuotannon’ tehok-kuutta tarkastellaan.
Näennäisen selvä resurssitehokkuuden määritelmä saa erilaisia vivahteita sen mukaan, ke-nen tai minkä kannalta asiaa tarkastellaan. Euroopan komissio (EC 2015) määrittelee resurs-sitehokkuuden tarkoittavan ”maapallon rajoitettujen resurssien käyttöä kestävällä tavalla sa-malla minimoiden vaikutukset ympäristöön.” Myös SYKE (2013) käyttää samaa määritelmää.
Tämä on puhtaasti ympäristöön liittyvä määritelmä.
Dynamix (2016) ja ECN (2013, 3) määrittelevät resurssitehokkuuden tarkoittavan sitä, että
”saadaan tuotettua enemmän taloudellista arvoa samalla määrällä resursseja tai ympäristö-vaikutuksia, toisin sanoen resurssien tuottavuus paranee”. Määritelmä lähtee siis selvästi taloudellisesta näkökulmasta.
BIO Intelligence Service (2013, 4) taas ottaa mukaan myös ihmisten hyvinvoinnin: ”resurssi-tehokkuus nähdään polkuna, jolla taloudellinen kehitys ja ihmisten hyvinvointi voivat edetä vähemmällä resurssien käytöllä tai ympäristövaikutuksilla”. Myös UNEP (2010, 2) ottaa ihmi-set huomioon, mutta resurssien käyttäjinä: ”UNEP määrittelee resurssitehokkuuden elinkaari- tai arvoketjuajattelun näkökulmasta. Tämä tarkoittaa tuotteiden ja palvelujen tuotannon ja kuluttamisen ympäristövaikutusten vähentämistä.”
O’Brien et al. (2014) puolestaan ottavat huomioon yhteiskunnan määritellessään resurssite-hokkaan Euroopan ominaisuuksia vuonna 2050: ”1) globaalien resurssien turvallinen ja oi-keudenmukainen käyttö, 2) kestävä yhteiskunta, ja 3) muuttunut talousjärjestelmä”.
Yllättävän harva lähde mainitsee kierrätyksen osana resurssitehokkuuden määritelmää, vaik-ka kierrätys on olennainen osa resurssitehokkuutta. Kuitenkin kierrätyksenkin sisältäviä mää-ritelmiä on: ”Resurssitehokkaassa toimintamallissa on tavoitteena luonnonvarojen käytön vähentäminen, uusiutumattomien luonnonvarojen korvaaminen mahdollisuuksien mukaan uusiutuvilla, neitseellisten luonnonvarojen korvaaminen uusiokäyttö- ja kierrätysmateriaaleilla, päästöjen vähentäminen sekä […] omavaraisuuden lisääminen.” (UUMA2 2015).
Rakenteeltaan kaikki määritelmät ovat samansuuntaisia, kuten jo mainittiinkin: ”enemmän vähemmällä”.
Resurssitehokkuuden määritelmään voidaan rinnastaa ekotehokkuuden ja resurssiviisauden määritelmät. Ekotehokkuuden katsotaan useimmiten tarkoittavan suurin piirtein samaa kuin resurssitehokkuuden (ks. esim. GarbageX 2015; Opetushallitus 2016; WBCSD 2000, 1), mutta toisissa yhteyksissä resurssitehokkuuden katsotaan olevan osa ekotehokkuutta (ks.
esim. YM 2013). Resurssiviisauden katsotaan jossain yhteyksissä olevan laajempi ja koko-naisvaltaisempi kuin resurssitehokkuuden. Se johtunee siitä, että näissä resurssiviisauden määritelmissä ihmisten hyvinvointi on aina mukana (ks. esim. Sitra 2014), kun taas resurssi-tehokkuuden kohdalla hyvinvointi-aspekti riippuu siitä, mitä määritellään resurssiksi.
Kaupunkien ja erilaisten toimintojen hiilineutraalius, vähähiilisyys ja ilmastoneutraalius ovat viime aikoina paljon käytettyjä käsitteitä. Suomen Ilmastopaneelin (Seppälä 2014, 8) mu-kaan hiilineutraaliudella (carbon neutrality) "tarkoitetaan sitä, että tuotetaan vain sen verran hiilidioksidipäästöjä kuin niitä pystytään sitomaan. Usein hiilineutraalisuuteen liittyy paitsi päästöjen vähentäminen toiminnan energiatehokkuutta parantamalla, myös jäljelle jäävien päästöjen kompensointi […].” Resurssitehokkuuden näkökulmasta hiilipäästöjen järkevä las-kenta ja niiden vähentäminen rakenteita ja toimintatapoja muuttamalla ovat tärkeitä myöntei-sen muutokmyöntei-sen osa-alueita. Hiilineutraalius on kuitenkin kokonaisvaltaisesti resurssitehok-kaan kaupungin kannalta hankala tavoite, koska päästöjen kompensointi vaatii lähes aina toimia myös kaupunkialueen ulkopuolella kansallisesti tai kansainvälisesti.