Mikä on elämän tarkoitus? Miksi minä olen täällä? Onko ihmiskunnan historiassa ketään, joka ei olisi kysynyt noita kysymyksiä jossain vaiheessa elämäänsä, joku enemmän tosissaan, joku vähemmän? Näitä kysymyksiä on pyöritelty ihmismielissä maailman sivu tuloksetta kuin ratkaisemattominta arvoitusta. Näitä kysymyksiä pyöritellään edelleenkin, koska niihin ei ole vastausta, mutta aina ihminen kuitenkin palaa niihin uudelleen ja uudelleen. Nämä kysymykset ovat olleet ihmisen itse itselleen esittämiä kysymyksiä siitä lähtien, kun hän on tiedostanut oman olemassaolonsa. Tietoisuuden siitä, että hän on olemassa, heitettynä maailmaan vailla mitään selvää tarkoitusta, tietämättömänä vaikkakin vapaana, koko maailma hallittavanaan. Vielä tähänkään päivään mennessä ihminen ei ole saanut vastausta tähän kysymykseen, vaan hän on joutunut tyytymään vain omiin selityksiinsä. Se, että riivaavatko nämä kysymykset ihmistä ja missä määrin, riippuu nähtävästi siitä, kuinka hyvän selityksen kukin itselleen onnistuu tarjoamaan. Yhtä kaikille on kuitenkin se, että tämän selityksen joutuu kukin itselleen antamaan ja selvittämään sen itse yksin.
Pro gradu -tutkielmassani on kyse eksistentiaalis-fenomenologis-hermeneuttisesta toimintatutkimuksen toteutuspiirteitä sisältävästä tutkimuksesta, jossa pyrin hahmottelemaan sitä, miten taidekasvatus voisi osaltaan auttaa ihmistä pyrkimyksissään toteuttaa itseään tarkoituksellisesti sekä mielekkäästi ja siten tavoittelemaan hyvää elämää. Koen, että kysymykset elämän tarkoituksesta sekä mielekkäästä ja merkityksellisestä elämästä ovat luonteeltaan fenomenologis-eksistentiaalisia ja vastaukset näihin kysymyksiin kutakuinkin yhteneväisiä.
Elämän tarkoituksen kysymys on usein ihmisen hiljaisesti itse itselleen esittämä (tai epätoivoisesti huudahtama) ja siten vahvasti subjektiivinen, henkilökohtainen ja syvästi kokemuksellinen. Nämä luonnehdinnat ovat helposti siirrettävissä kuvaamaan myös käsitystämme taiteesta yksilön ilmaisullisena toimintana ja siten näen luonnollisen liittymäkohdan taidekasvatuksen sekä hyvään ja mielekkääseen elämään kasvattamisen välillä. Koululaitoksemme on taipuvainen olemaan vahvasti tiedon objektiivisuutta painottava, älyllis-tiedollisesti suuntautunut ja rationaalis-teknologista ihmiskuvaa ihannoiva ja tavoitteleva (ks. Lehtovaara 2005, 184–185;
Rauhala 2005, 19, 188–189; Varto 2005b, 204, 209), tällöin se helposti jättää eksistentiaaliset kysymykset käsittelemättä ja siten nuoret yksin nuoruuden, subjektiivisen kokemuksen ja inhimillisen epävarmuuden keskelle Pidän mahdollisena ja todennäköisenäkin, että tämä epävarmuus ja tietämättömyys voi myöhemmin ilmetä eksistentiaalisena kriisinä tai ahdistuksena ja edelleen mahdollisesti myös syrjäytymisenä sekä mielenterveysongelmina.
Mielestäni eksistentiaalis-fenomenologis-hermeneuttinen tieteenfilosofia tulisi nostaa enemmän esille keskeisempään asemaan opetus- ja kasvatustyössä. Erilaiset mielenterveysongelmat ja ns. ”nuorten paha olo” ovat korostuneita aikamme ilmiöitä, joihin pyritään reagoimaan erilaisin terapioin ja mielenterveyslääkkein, mutta olen sitä mieltä, että ongelmat johtuvat nuorten käsittelemättömästä maailmasuhteesta ja yleensä koko inhimillisen elämän mielekkyyttä ja mielettömyyttä koskevien kysymysten huomioimattomuudesta. Mielestäni taidekasvatus tarjoaa näiden kysymyksien käsittelyyn sopivan alustan, koska taide eri muodoissaan on aina käsitellyt eksistentiaalisia kysymyksiä. Ihminen on tuntenut vetoa itsensä ilmaisemiseen näissä kysymyksissä aina, eikä niiden totuudellisuus ole hävinnyt mihinkään niiden tieteelliselle kielelle taipumattomasta luonteesta huolimatta. Päinvastoin, eksistentiaalisten kysymysten mielekäs käsitteleminen on ollut juuri taiteelle ominaisin tehtävä sen eri muodoissaan kunkin taiteen tekijän kokemuksellisen ja omakohtaisen subjektiivisen todellisuussuhteen ilmentäjänä. Subjektiivinen todellisuussuhde, toisin sanoen inhimillinen kokemus, kertoo yksilön maailmasuhteen lisäksi aina myös jotain yksilöä ympäröivästä sosiaalisesta todellisuudesta ja toisaalta sosiaalisen todellisuuden käsitteleminen taiteessa kertoo aina jotain myös siitä kertovan yksilön todellisuussuhteesta. Täten taiteessa eksistentiaaliset (lue: yksilölliset) ja sosiaaliset elämän mielekkyyttä ja mielettömyyttä koskevat kysymykset saavat intersubjektiivisen kokemuksellisen ymmärrettävyyden taiteen tekijän ja taiteen kokijan välillä. Taiteessa on siten kyse yksilöllisen tiedon siirtämisestä sosiaaliseksi siinä elämismaailmassa, jonka ihmiset jakavat, ts. siirtää kokemus yksilön (taiteilijan) tietoisuudesta toisen yksilön (taiteen vastaanottajan) tietoisuuteen (ks. Rauhala 2005, 194–197).
Toimintatutkimuksellinen käytännön osuus tutkimuksessani toteutui siten, että tein muutaman oppitunnin pituisen taidekasvatuksellisen intervention erääseen suomalaiseen sairaalakouluun selvittääkseni sairaalakoulun oppilaiden käsityksiä ja kokemuksia omasta elämästään. Teetin koulun oppilailla kolme kuvataiteellista
työtä ja haastattelin heitä töiden sisällöistä. Intervention tavoitteena oli tuoda näkyväksi ja tiedetyksi oppilaiden elämäntilanne, situaatio ja sen faktisuus eli eräänlainen eksistentiaalinen pohja, josta he suuntautuvat maailmaan ja josta käsin heidän maailmankuvansa muodostuu. Aineiston käsittelyä ohjasi fenomenologinen kuva-analyysi, jossa oppilaat tuottivat itse merkityksiä tekemistään töistä tulkitsemalla niitä ikään kuin semioottisina merkkeinä. Sosiaaliseksi tuotetun merkin, eli kuvan komponentteineen, oletin sisältävän tekijänsä todellisuussuhteen subjektiivisen merkityssisällön, jonka pyrin paljastamaan hermeneuttisesti kerros kerrokselta.
Tämä tutkielma käsittelee otsikkonsa mukaisesti eksistentiaalista kuvataidekasvatusta ja sen mahdollisuuksia eräässä suomalaisessa sairaalakoulussa. Etenen siten, että luvut 1 ja 2 ovat johdantolukuja, joissa pyrin pintapuolisesti esittelemään tulevia käsittelemiäni teemoja ja joita pyrin syventämään myöhemmissä luvuissa. Luvussa 3 avaan eksistentialismia fenomenologiaan ja hermeneutiikkaan kytkeytyvänä filosofiana, jonka erityispiirteenä on kiinnostus yksittäisen ihmisen singulaariseen olemassa oloon sekä siihen liittyvään vapauteen ja vastuuteen. Luvussa 4 pyrin liittämään tutkielmani kasvatuksen kontekstiin ja pohtimaan siihen liittyen myös sivistyksen ongelmaa. Luvussa 5 sidon eksistentialismin fenomenologis-eksistentiaalisen tieteenfilosofian metodologiaan, josta johdan tutkielmani empiirisessä osassa (luvut 6–7) käyttämäni menetelmät.
Tutkimuksen tarkoitus oli tarjota oppilaille ei-psykiatrinen väylä tarkastella elämäänsä taiteellisen työskentelyn ja keskustelun kautta. Tutkimus ei ole luonteeltaan taideterapeuttinen, vaan taidekasvatuksellinen ja eksistenssifilosofinen, joista jälkimmäinen mielestäni luonnollisesti liittyy taidekasvatukseen siinä, että se pohtii ihmisenä olemista, mitä aihetta taide miltei aina enemmän tai vähemmän käsittelee ja mitä kasvatuksen tulisi myös käsitellä yksinkertaisen sosialisaatioprosessin sijaan, millaisena se mielestäni tällä hetkellä näyttäytyy. Käsitän taiteen ihmisen tapana kuvantaa kokemaansa todellisuutta ja oleellista taiteelle on sen kyky välittää tätä kokemusta. Ymmärtäessämme tai vastaanottaessamme taidetta, ymmärrämme ja vastaanotamme näitä kokemuksia, joiden ilmaisemiselle muuten ei ole sanoja.