Intohimot

Tässä tehtävässä töissä alkoi ilmetä aiheita, jotka oppilaat kokivat hyvin merkityksellisinä. Nämä aiheet olivat joissain tapauksissa esillä jo ensimmäisessä tehtävässä, mutta niiden merkityksellisyyden aloin ymmärtää vasta tämän tehtävän kohdalla. Tämä kävi ilmi esimerkiksi ”Hannun” kohdalla, joka oli ensimmäisessä tehtävässä nimennyt yhdeksi kiinnostuksenkohteekseen autot. Tässä tehtävässä tämä kiinnostus täsmentyi seuraavalla tavalla:

V: Tuo sininen on…auto.

[…]

K: Hyvä. Hmm…auto on kaiken…keskiössä. Mitä se edustaa?

V: Ku meikä tykkää tosi paljon autoista.

(Oppilas 01, ”Hannu”, Tehtävä 3: ”Mitä elämän pitäisi olla”) Tämä hänen kiinnostus autoihin oli varsin kokonaisvaltaista ja kuvassa esiintyvä auton kuva sisälsi useita merkityksiä. Näitä merkityksiä olivat kokemukset isän kanssa auton korjaamisesta ja huollosta, omasta mummolassa sijaitsevasta peltoautosta, sillä ajamisesta ja sen huoltamisesta ja yleensä siitä, että ”Hannu” oli pienestä pitäen ”rassannut autoja”. Nytkin hänellä oli elävänä mielessään, kun oli isänsä kanssa vaihtanut perheen autoon uudet renkaat edellisenä viikonloppuna.

Hän myös toivoi ammattia alalta, joko korjaajana tai kuljettajana. Tästä kaikesta saattoi päätellä, että autot olivat hänen intohimonsa.

Vastaava intohimo määrittyi myös osaksi ”Niilon” eksistenssiä. Hänen ensimmäisessä työssään oli vahvasti läsnä hänen free-style -lasketteluharrastuksensa ja tässä teoksessa se oli vielä hallitsevampana kuin ensimmäisessä.

V: No se, että ainakin siellä rinteessä ei tarvi niinkö…siellä saa laskea miten haluaa ja sitten varsinki ko sielä joka päivä harjottelee ni sillon menee niinkö valmentajan mukkaan, mut sielä saa mennä niiinkö miten ite haluaa.

K: M-hm. Juuri, et semmonen oma…vapaus tulee sitten- V: Nii-in.

K: -siinä esille. Joo-o…mikse vapaus on tärkeää?

V: No välillä on kiva mennä, että itekki saa päättää ite.

(Oppilas 07, ”Niilo”, Tehtävä 3: ”Mitä elämän pitäisi olla”) Käy ilmi, että hän käy rinteessä joka päivä monen tunnin ajan ja hän myös harjoittelee laskemista valmentajan kanssa. Merkityksellisesti hän luonnehtii sitä kokemuksina vapaudesta ja luovuudesta, mutta toisaalta myös toimintana, josta haluaa oppia koko ajan lisää valmentajan johdolla. Lisäksi kehollinen toiminta oli hänelle tärkeää. ”Niilo” alkoi tämän ymmärrettyään pohtimaan vakavammin lasketteluharrastuksen merkitystä hänen elämässään ja sitä, miten se määrittää häntä ihmisenä.

K: Joo-o…sano vielä omin sanoin, että mitä sä haluat?

V: No, mie haluan, että laskettelija ois aika mukava tai sitten kokki.

K: Mhm?

V: Mutta ko mie mietin sitä kokkia nykyään, että onko se oikeasti semmonen mitä mie haluan…siksi mie en lisänny sitä tuonne.

(Oppilas 07, ”Niilo”, Tehtävä 3: ”Mitä elämän pitäisi olla”) Kun tapasin oppilaat ensimmäistä kertaa luokkatilassa, esittäydyttyäni kyselin heiltä hieman, että mitä he haluavat elämältään. Vastaukset olivat tuolloin aika varautuneita ja epämääräisiä, enkä myöskään pitänyt niitä silloin tutkimuksen kannalta vielä oleellisina, vaan halusin lähteä käsittelemään aihetta kuvataiteellisen työskentelyn kautta, mutta kysymys oli tarkoitettu enemmänkin orientoivaksi alustukseksi tulevaa työskentelyä varten. Tässä kohtaa ”Niilon” työskentelyä kuitenkin nousi esiin hänen tuolloin antamansa vastaus, joka oli kokin ammatti. Hän oli tuolloin pohtinut, että se saattaisi olla hänen mahdollinen tulevaisuutensa, koska

piti ruoanlaitosta ja leipomisesta. Tämän työskentelyn myötä hän kuitenkin herkistyi ”kuuntelemaan itseään”, näkemään olemassaolonsa situaatiostaan käsin ja miettimään tarkemmin, mitä elämältään haluaa. Tämä oli eittämättä myös intervention tavoite. Hän edelleen halusi pitää kokin ammatin vaihtoehdoissaan mukana, mutta hän toisaalta suhtautui lasketteluun intohimona vakavammin ja pohti mahdollisuuksiaan tulevaisuudessa tämän lajin parissa.

Ennakkotietona ”Kallesta” minulle kerrottiin sairaalakoulun henkilöstön taholta, että hänelle pelit ovat ongelma, että hän olisi suorastaan peliriippuvainen.

Kysyttäessä, mitä elämän tulisi olla, hänen teoksessaan ilmeni tämä seikka siten, että hän haluaisi olla joku päivä ns. ”pro-pelaaja”. ”Pro-pelaaja” on varsin uusi ammattinimike, mutta yksinkertaisimmillaan se on siis henkilö, joka pelaa ammatikseen erilaisia pelejä (tai paremminkin ehkä hän on erityisen harjaantunut yhdessä pelissä, kuten esimerkiksi Counter Strike -sotapelissä, joka vaikuttaa tällä hetkellä olevan suosituin tämän kaltaisista peleistä). Pelaajat pelaavat joko yksilöinä tai perustavat muutamista henkilöistä koostuvia tiimejä (kuten em. CS-sotapelissä) ja pelaavat toisiaan vastaan yhteisellä virtuaalifoorumilla. Kyseessä on siis elektroniseksi urheiluksi tai e-urheiluksi kutsuttu yksilö- tai joukkuelaji, joka voisi täyttää urheilun tunnusmerkit siinä kuin olympiakomitean tunnustama shakkikin. Tämä ilmiö on kehittynyt vasta kahden viimeisen vuosikymmenen aikana muutaman tietokoneen yhteispelistä (muistan, kun itse pelasin 90-luvulla kavereiden kanssa muutamalla koulun koneella lähiverkossa, enkä todellakaan osannut silloin kuvitella, miksi se voisi kehittyä) kansainväliseksi elektroniseksi urheiluviihteeksi. Suomessakin on televisioitu näitä e-urheiluturnauksia ja sattumalta olin katsonut televisiosta juuri tällaista turnausta, joten jollain tavalla tiesin, mistä ”Kalle” puhuu.

K: Okei…voikko vielä kertoa, että mitä ois mukavat asiat? Mitä sä haluaisit tulevaisuudessa tehdä… Muuta ku tämä, että sä pääsisit…kouluun, mutta että mitä sä haluaisit tehdä itse?

V: Hmm…tulla ehkä pro-pelaajaksi.

[…]

K: Okei…Kerro siitä vähän enemmän, miksi…pro-pelaajaksi, siinä on niinku, on tota…rahaa…ja voi pelata tiimissä…miksi nämä on hienoja asioita?

V: Ois ihan siistiä pelata silleen…tiimin kanssa…hyvää peliä.

K: Okei…hmm…siinä on…se sosiaalisuus…että ois mukava tehdä myöskin porukassa?

V: [nyökyttelee]

(Oppilas 04, ”Kalle”, Tehtävä 3: ”Mitä elämän pitäisi olla”) Pelaamisessa ”Kalle” piti tärkeänä tietysti itse pelaamista, mutta myös sen sosiaalista ulottuvuutta. ”Tiimin” kanssa ”hyvän pelin pelaaminen”, kertoo yhteisöllisyydestä ja joukkuehengestä, joka hänelle ihmisenä toteutumisessa olisi täten oleellista. Se, että ”Kalle” leimataan helposti peliriippuvaiseksi tai että ”pelit ovat hänelle ongelma” ei e-urheilun valossa näyttäydy niinkään ongelmana kuin intohimona, joka ei eroa vaikkapa kansainvälisille kiekkoareenoille pääsystä haaveilevasta jääkiekon harrastajasta, jonka menestymiseen vaaditaan yhtälailla erittäin suurta omistautumista.

”Kallen” tapauksessa on huomionarvoista se, milloin julkisessa diskurssissa puhutaan ongelmasta ja milloin intohimosta. Nämä kaksi asiaa voivat aivan hyvin olla sama asia, mutta niiden laatu riippuu siitä, kuka niitä tulkitsee ja mistä näkökulmasta. Kyseessä on hyvinkin fenomenologisesti lähestyttävä ilmiö, jonka tulkinta vaihtelee tulkitsijasta käsin, jolloin myös ilmiön merkitys vaihtuu.