Ihmissuhteet voimavarana

Oppilaat eivät halunneet olla maailmassa yksin. Miltei kaikkien oppilaiden vastauksissa olivat kanssaihmiset jollain tavalla mukana, jos ei tässä tehtävässä niin aiemmissa. Tässä tehtävässä ”Laurin” haastattelussa toistui ensimmäisessä haastattelussa mainittu haave tyttöystävästä, jonka hän kokisi tuovan sisältöä elämäänsä. ”Kalle” piti tärkeänä pelaamisen yhteisöllisyyttä. ”Iivari” koki elämässään kaverit ja heidän kanssaan vietetyn ajan ja yhdessä tekemisen tärkeänä.

Hänen elämässään skeittaus oli tärkeää juuri sen yhteisöllisyyden, toistensa skeittaamisen videokuvaamisen ja näiden videoiden yhdessä katsomisen vuoksi.

Selkeimmin ihmissuhteiden ja rakkauden merkityksen elämässä tärkeinä asioina ilmaisivat tässä tehtävässä ”Hannu” ja ”Pauli”. ”Hannun” teoksessa on auton lisäksi punainen tausta, jonka hän kertoi edustavan ystäviä, perhettä ja rakkautta. Hän piti tärkeänä, että on ihmisiä ympärillä, joilta saa tukea silloin kun itsellä on huolia.

Huolien jakaminen oli hänen mielestään välttämätöntä, koska ”ei yksin niinku jaksa”.

”Paulin” kaikki työt kertoivat jollain tasolla ihmissuhteista, välittämisestä ja auttamisesta. Tässä työssä tämä korostui siten, että ”Pauli” oli toteuttanut suorastaan tilastomaisen pelkistetyn kuvauksen arvomaailmastaan; työ esitti kolmea pilaria, jotka oli numeroitu tärkeysjärjestykseen ja tässäkin punainen pilari edusti rakkautta.

V: Ni tuota…ensinnäkin tämä ykkönen, minä olen merkinny niinkö ykkönen, ja se on just kertoo rakkauesta, maailmassa pitäis olla paljon rakkautta.

[…]

K: Hienoja tommosia…abstrakteja ajatuksia…(-) purkaa tota…rakkautta, millä tavalla…mitä sun mielestä on rakkaus?

V: No…semmosta, että ihmiset…no just tämmönen: auttaa toisiansa ja…sitte ku joku rakastaa jotaki oikeasti ja…perheen kesken rakkautta ja ylipäänsä maailmassa rakkautta.

(Oppilas 09, ”Pauli”, Tehtävä 3: ”Mitä elämän pitäisi olla”)

”Paulin” maailmankuva sisälsi siis tällaisen maailman, jota hän piti ideaalina.

Rakkauden lisäksi hän korosti ylipäänsä tunteita ja niiden näyttämisen merkitystä ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Hänen mielestään tunteet tulisi näyttää niin hyvässä kuin pahassa, jotta ihmiset voisivat olla rehellisiä toisilleen ja tietäisivät, keneen voi luottaa ja keneen ei. Hänen mielestään teeskenteleminen ja epäaito oleminen eivät kuuluneet sellaiseen maailmaan, jollaisena hän halusi sen nähdä.

V: No just se, että ihmisen pitäis osata näyttää tunteensa. Jos on suuttunu, ni sannoo siittä ja jos on tuota…iloinen on, hymyilee ja…just tämmönen.

K: Elikkä ihmisten tulee olla avoimia niin hyvässä kuin pahassakin?

V: Joo. Pittää osata niinkö…ja sitten se, että…tietää kehen…kehen luottaa ja kehen ei.

(Oppilas 09, ”Pauli”, Tehtävä 3: ”Mitä elämän pitäisi olla”) Hän myös painotti haastattelussa tehtävänannon mukaisesti, että tämä maailma, millaisena hän tässä sen on esittänyt, on sellainen maailma, jollaisena hän sen haluaisi nähdä, mutta se, millaisena hän sen tällä hetkellä kokee, on paljon synkempi. Haastattelussa hän sanoo, että jos olisi maalannut totuudenmukaisen kuvan maailmasta sellaisena, kuin hän sen nyt kokee, olisi hän maalannut työssä maailman pahuutta ilmentäneen aiheen (eräänlaisen pilarin) kylläisemmäksi.

V: Ja sitten tämä sininen kertoo taas…enemmänki niinkö…tämmösestä, että…pittää olla maailmassa

jotaki…pahempaakin…mutta ei niinkö, ei pahhaa, mutta tämmöstä, että…no, huonompia asioita, eihän sitä kaikki voi aina olla niinkö…hyvin.

[…]

V: Se kertoo siittä, että…jos…tämmönen olis maailma ni…se olis aikalailla hyvin. Tämmönen sen pitäis olla, mutta jos niinkö…alettaan ylipäätään maailmaa kattomaan, niin kyllähän se olis…jos mie oisin sitä tällä hetkellä kattonu niin…oisin värittäny sitä enemmän. Että koska minun mielestä tässä maailmassa on aivan liikaa pahaa, pahoja ihmisiä ja muutenki pahhaa.

(Oppilas 09, ”Pauli”, Tehtävä 3: ”Mitä elämän pitäisi olla”) Kaiken kaikkiaan ”Paulin” teokset käsittelivät hänen elämäntilannettaan varsin abstraktilla tasolla tuntemuksina, joiden purkaminen tuotti mielekkäällä tavalla kokemuksia konkreettisella tasolla. Mielestäni työskentely ”Paulin” kanssa kertoi ehkä intervention tavoittamista oppilaista rikkaimmin oppilaan situaatiosta ja sen faktisuudesta. Olin myös vaikuttunut siitä, kuinka helposti hän ilmaisi tuntemuksiaan erityisesti rakkaudesta ja kuinka hän mielsi sen normaaliksi ja tärkeäksi situationaaliseksi faktisuudeksi oman eksistenssinsä reaalistumisessa.

Esiymmärrykseni sairaalakoulusta ”tarkkailuluokkalaisina” oli vastannut lähinnä kirosanoin kommunikoivaa ”kovista”, joten tässäkin kohtaa sain tilaisuuden laajentaa tätä ymmärrystäni ja pohtimaan, millainen diskurssi on tuottanut esiymmärrykseeni tällaisen käsityksen, koska omakohtaista kokemusta minulla ei tarkkailuluokkalaisistakaan ole elämässäni ollut.

Olen myöhemmin pohtinut, voisiko ”Paulin” ensimmäisen työn yhteydessä mainitsema edellisessä koulussa erityisopettajan kanssa tekemänsä väriassosiaation kaltainen tehtävä myös sopia eksistentiaaliseen taidekasvatukseen ikään kuin tätä tehtävää valmistelevaksi tehtäväksi. Mikäli ”Paulin” valmius tämän tehtävän tekemiseen oli edellisessä koulussa tekemänsä erityisopettajan antaman tehtävän ansioita, se tietysti olisi, mutta tätä ei kuitenkaan voi varmuudella tietää, vaan se voi johtua myös jostain muusta hänen situaationsa komponentista. Eittämättä se kuitenkin on jossain määrin vaikuttanut ”Paulin” situaatioon jo pelkästään sen vuoksi, että se kuuluu hänen historiaansa.

Vaikka yleensä ihmissuhteet olivat oppilailla positiivisina elämäntilannettaan määrittävinä tekijöinä, tuli yhden oppilaan, ”Iivarin” kohdalla ihmissuhteiden ehkä liiallinenkin tärkeys esiin kiertoteitse toisen tehtävän kohdalla. Tällöin sain sellaisen vaikutelman, että kaverit olivat hänen elämässään hyvin tärkeällä sijalla.

Tämä kävi ilmi töiden tulkinnan aikana, kun ”Iivari” sanoi tehneensä jonkin työhön sisältyvän aiheen vain siksi, koska ei ollut tiennyt mitä tehdä ja oli kysynyt vierustoverilta luokassa neuvoa, mitä väriä hän käyttäisi tai mitä tekisi:

K: Joo… Jos aatellaan tuota mustaa…jälkeä tuossa, niin tuota…voisko tämä musta nyt edustaa jotain, musta värinä?

V: [kohauttaa olkiaan] ”Kalle” (nimi muutettu) sillon siihen sanoi, että värjätä vaikka jotain mustalla ni mie värjäsin.

K: Aijaa? Oliksulla vaikeuksia siinä että sä et keksi, että mitä sä tekisit?

V: Eiku mie sanoin sille, että mitä mie teen niin sitten se sanoi, että väritä mustalla siihen joitan.

K: Aha…ahaa…elikkä niinkö ”Kalle” on siis toiminu sinun innottajana tässä työssä?

V: Joo…

K: Hmm…miksi…hyväksyit tämän ehdotuksen?

V: Emmie tiiä, ku ei miulla ollu mittään ideaakaan, mitä mie tekisin, ni sit se vaan sano, että laitetaan mustalla jotain…suttua siihen.

(Oppilas 02, ”Iivari” Tehtävä 2. ”Mitä elämän ei pitäisi olla”) Situationaalisesti tämä kertoi ihmissuhteiden tärkeydestä ”Iivarin” elämässä ja siksi olen sen käsitellyt tämän kategorian yhteydessä, vaikka se tuli esille jo toisen tehtävän aikana. Ymmärsin tämän jonkinlaisena epäitsenäisyytenä, joka olisi kaivannut enemmänkin avaamista, mutta johon minulla ei ollut työkaluja, koska työ esitti vain mustaa abstraktia tussipiirrosta, eikä Lassi tähän osannut antaa muuta tulkintaa kuin mitä haastattelukatkelmasta ilmenee. Eksistentialistisesti katsoen tämä kertoisi epäautenttisuudesta ja vastuuttomuudesta itselleen siinä, että yksilö ei halua ottaa vastuuta mielipiteestään, vaan sälyttää sen kaverilleen jolloin tuloksena on merkki vailla subjektiivista merkityksenantoa. Epäsuorasti tämän merkin voidaan ehkäpä katsoa kertovan ”Iivarin” epäitsenäisestä maailmasuhteesta. Sama toimintamalli toistui oppilaalla myös viimeisen, ”Mitä elämän pitäisi olla” -haastattelun aikana:

K: Tämä oli nytten sinun viimeisin?

V: Joo. Ajattelin värittää sen vaan vihreellä ja sitten…[tallenteesta ei saa selvää] niin…”Kallelta”, että siihen seuraavaksi ja sitten se sano…[tallenteesta ei saa selvää] ni jätin sen sinne…

K: Ahaa…jälleen kerran ”Kalle” on toiminu sinun muusana?

(Oppilas 02, ”Iivari” Tehtävä 3. ”Mitä elämän pitäisi olla”)

Eksistentialistisesti tällainen toimintamalli on ongelmallinen ja mielestäni kasvatuksen tulisi edesauttaa nuorissa itsenäistä ajattelua ja kasvattaa ulos tällaisesta itsevastuuttomuudesta. Oppilaalla ei ole mahdollisuutta löytää omaa ainutkertaista potentiaaliaan, mikäli hän omaa elämäänsäkin käsittelevässä teoksessa kysyy kaverilta neuvoa, mitä hän siihen laittaisi. Tällainen kavereita myötäilevä käyttäytyminen on tietenkin varsin normaalia yläkouluikäisillä nuorilla, mutta useimmiten myös hyvin suuri osa esimerkiksi tyhmyyksistä tulee tehtyä tällaisen ajattelun seurauksena ”joukossa tyhmyys tiivistyy” -periaatteen mukaisesti, jolloin kukaan ei voi jälkikäteen sanoa ajatelleensa tilanteessa itsenäisesti. Tämän vuoksi itsenäistä ajattelua olisi tärkeää kehittää koulussa esimerkiksi tämän kaltaisten taiteellisten tehtävien avulla. Täytyy myös todeta, että

”Iivari” oli ainut tällainen tapaus työskentely aikana. Muuten kaikki oppilaat työskentelivät itsenäisesti ja rohkeasti itseään ilmaisten.