Eksistentialismi, eksistenssifilosofia ja eksistenssi

Eksistentialismin käsitettä käytetään varsin huolettomasti arkikielessä erityisesti

”eksistentiaalisen kriisin” yhteydessä, joka ymmärretään liittyvän ihmisenä olemisen vaikeuteen, tuskaisuuteen tai ahdistukseen. Eksistentialismilla onkin jokseenkin negatiivinen konnotaatio ja se saatetaan liittää 1960-luvun mustiin pukeutuviin baskeripäisiin ranskalaisnuoriin, jotka notkuivat kahviloissa tuskastelemassa elämän vaikeutta (ks. esim. Flynn 2006, x), tai tänä päivänä päättämättömiin tai ”hukassa” oleviin ihmisiin, jotka ”valittavat tyhjästä tai joilla on liikaa aikaa ajatella”. Yleensä ottaen se voidaan tulkita joksikin haihatteluksi, jolla ei ole tekemistä elämän realiteettien kanssa. Periaatteessa sitä voi käyttää juuri noin huolettomasti ja se voidaan liittää kaikkiin noihin määritelmiin, mutta ennen kaikkea se liittyy olemassa olemiseen. Eksistentialismi pohtii juuri olemisen problematiikkaa (ks. Appignanesi 2008, Crowell 2015, Lehtinen 2013).

Eksistentiaaliset, olemassa olemista koskevat kysymykset voivat tuntua samaan aikaan triviaaleilta ja saivartelevilta käsitellessään niinkin itsestään selvää asiaa kuin olemassaolo ja samaan aikaan ne ovat kaikkein tärkeimpiä, sillä olemassaolo on perusta kaikelle.

Eksistentialismia avaamaan pyrkivässä teoksessaan Mihin uskovat eksistentialistit?

(2008) Richard Appignanesi toteaa, että eksistentialismi ei ole yhtenäinen oppijärjestelmä, eivätkä eksistentialistit kuulu mihinkään yhteiseen uskomuskoulukuntaan. Hänen mukaansa sitä on hankala määrittää pelkästään nimensä perusteella, koska sillä ei ole mitään muuta keulakuvaa tai aatetta kuin eksistenssin, olemisen, yleinen asiaintila (Appignanesi 2008, 7–8). Myöskään sitä

ei voi määrittää minkään kaikkia eksistentialisteja yhdistävän filosofisen opin perusteella, kuten Torsti Lehtinen (2013) toteaa, sillä sitä ei ole selvästi ja kiistämättömästi keksinyt tai alulle saattanut kukaan filosofi, vaan se on ollut olemassa aina ”elämän perustuntona” (Lehtinen 2013, 14; Flynn 2006, x–xi).

Eksistentialisteille yhteistä on ihmisenä olemisen ihmetteleminen. Arkielämässä usein täytämme aikamme ja mielemme jollain konkreettisesti käsillä olevalla: mitä meidän pitäisi tehdä tai millaisia meidän tulisi olla, ja unohdamme kysyä miltä pohjalta yritämme olla tai tehdä mitään tuota. Eksistentialistit palautuvat tuohon tilaan, ajatukseen ennen muuta: mitä merkitsee oleminen ja ennen kaikkea mitä on ihmisenä oleminen? (Appignanesi 2008, 8; Crowell 2015).

Yleisesti eksistentialismi käsitteenä liitetään ranskalaisen filosofi ja kirjailija Jean-Paul Sartren nimeen, jonka myös pyrki eksplikoimaan termin määritelläkseen filosofiaansa (Lehtinen 2013, 14, 29; Crowell 2015). Tämä siitä huolimatta, että esimerkiksi Richard Appignanesin mukaan eksistentialismi terminä syntyi rankalaisen katolisen filosofi Gabriel Marcelin toimesta hänen pyrkiessään erottamaan oma uskonnollinen eksistentialistinen ajattelunsa Sartren ateistisesta eksistentialismista (Appignanesi 2008, 7). Kumpaa termin isänä sitten voidaankaan pitää, se alkoi ilmetä länsimaisessa kulttuurissa käsitteenä 1900-luvun alkupuoliskolla. Eksistentialismia on luonnehdittu yleispätevästi ”kulttuuri-ilmiöksi, joka vaikutti voimakkaasti viime vuosisadan henkiseen ilmapiiriin jättäen jälkensä paitsi filosofiaan, myös humanistisiin tieteisiin, taiteeseen, kirjallisuuteen ja maailmankatsomukselliseen keskusteluun” (Lehtinen 2013, 14; Crowell 2015).

Puhuttaessa eksistentialismista puhutaan usein myös eksistenssifilosofiasta.

Eksistentialismi ja eksistenssifilosofia liitetään usein yhteen ja niistä puhutaan toistensa synonyymeinä, vaikka ne eivät aivan tarkkaan ottaen ole täysin sama asia.

Tarkalleen ne eroavat toisistaan siinä, että eksistentialismin ajatellaan olevan eksistenssifilosofian suuntaus, joka on syntynyt maailmansotien välisenä aikana Ranskassa ja joka usein henkilöityy juuri Jean-Paul Sartreen. Eksistenssifilosofia taas on kaikenlaista sellaista filosofiaa, joka on kiinnostunut ihmisenä olemisesta ja jota voidaan löytää taiteesta ja kirjallisuudesta kirjoitetun historian alkuun.

Eksistenssifilosofian voi käsittää olleen läsnä ihmisen ajattelussa aina esimerkiksi elämän tarkoituksen ikuisuuskysymyksessä. Tällöin kaikki eksistentialismi on siis eksistenssifilosofiaa, mutta kaikki eksistenssifilosofia ei ole eksistentialismia.

(Lehtinen 2013, 14; Flynn 2006, x–xi.) Oman tulkintani mukaan selvin ero

eksistentialismin ja eksistenssifilosofian välillä on Sartren eksistentialismin tapa alleviivata vapautta ihmisen eksistenssin tärkeimpänä ominaisuutena kun taas esimerkiksi Martin Heideggerin harjoittama eksistenssifilosofia ei tee alleviivauksia, vaan keskittyy pelkästään olemisen kysymiseen ja ihmisen eksistentiaalisen ongelman pohtimiseen. Sartren eksistentialismi olikin merkittävästi yhteiskunnallista ja myös poliittisesti latautunutta ja siten ratkaisuja etsivää erottaen sen Heideggerin eksistenssifilosofiasta, jossa hän vasta pohti kysymyksenasettelua (ks. Kakkori 2009, 177–178).

Eksaktia määritelmää etsivälle eksistentialismi tuntuu aina lähemmäksi tullessaan vain pakenevan sen tyhjentävää määritystä, mikä mielestäni johtuu sen määritystä pakenevasta luonteesta ts. alistumattomuudesta luonnontieteellis-analyyttiselle objektivoinnille. Kuten edellä jo kävi ilmi, ei ole yksimielisyyttä siitä, onko tarvetta määritellä selkeästi erilleen eksistentialismi ja eksistenssifilosofia – vai onko se päinvastoin erittäin tärkeää – koska esimerkiksi eksistenssifilosofiksi tunnustautunut Martin Heidegger toisaalta kiisti olevansa eksistentialisti ja toisaalta eksistentialistiksi tunnustautunut Sartre imi suurimmat vaikutteensa häneltä (Crowell 2015; Lehtinen 2013, 183; Kakkori 2009, 173). Toisaalta myös Sartre myöhemmin irtisanoutui eksistentialismista, koska ei halunnut kahlita ajatteluaan minkään ”ismin” alle (Lehtinen 2013, 29). Tällöin eksistentialismista kiinnostunut tuleekin yhtäkkiä tilanteeseen, missä kysyä onko koko eksistentialismia olemassakaan; kaikki tuntuvat tietävän siitä niin paljon, että tietävät, etteivät ainakaan ole eksistentialisteja, mutta ketkä sitten ovat? Tilanne on ristiriitainen, mutta toisaalta taiteellisesta näkökulmasta ei niinkään kummallinen.

Vertauskuvaannollisesti tilannetta voi verrata varsin hyvin taiteeseen ja taiteilijuuteen (ja sen tyhjentävästi selittävän määrittelyn mahdottomuuteen) sikäli, että monet saattavat sanoa olevansa taiteilijoita, mutta heitä ei välttämättä tunnusteta taiteilijoiksi, ja monet taas saattavat kieltää olevansa taiteilijoita, mutta silti heidät luokitellaan sellaisiksi. Kysymyksinä mitä on taide? ja mitä on eksistentialismi? ovat suorastaan sukulaiskysymyksiä, koska molempia käsitellen voi vaikkapa kirjoittaa kirjan, mutta tyhjentävää ja kaikkia tyydyttävää vastausta siltä on ehkä turha odottaa.

Sekä eksistentialismiin että eksistenssifilosofiaan liittyy kiinteästi eksistenssin käsite. Yleensä eksistenssillä ymmärretään minkä tahansa olemassa olemista, mutta eksistentialismissa sitä käytetään nimenomaan ihmisenä olemisesta. Ihmisenä

oleminen on olemassa olemisensa tietoista tiedostamista. Hän ei vain ole olemassa passiivisena kappaleena jossain ulottuvuudessa kuten havaitsemansa esineet ympäristössään, vaan hän tuottaa itse olemisensa ja hän tiedostaa sen. Hän siis toteuttaa, elää eksistenssiään – hän eksistoi. (Lehtinen 2013, 25.)

Martin Heidegger puhuu eksistenssistä ihmisen, jota hän kutsuu ”täälläoloksi”

(Dasein), olemisen tapana, jonka täytyy olla sen oma. Eksistenssiä ei voi tarkkaan määrittää kysymällä mitä se on, koska sen olemus määrittyy hetkellisesti ja vain siinä suhteessa, jossa täälläolo (ihminen) on kulloinkin tuohon olemisen tapaansa.

(Heidegger 2000, 32–33.) Tällöin eksistenssi on juuri se pohja, josta ihminen ponnistaa maailmassa olemiseen. Eksistenssi on se, mitä me pohjimmiltamme olemme ennen olemistamme missään suhteessa arkimaailmassa mihinkään.

Heidegger (mt., 33) kirjoittaa:

”Täälläolo ymmärtää itsensä vain eksistenssistään, mahdollisuudestaan joko olla itsensä tai olla olematta itsensä.

Täälläolo on joko itse valinnut nämä mahdollisuudet tai se on jo joutunut tai kasvanut niihin. Vain kulloinenkin täälläolo itse määrää eksistenssin joko tarttumalla kiinni näihin mahdollisuuksiin tai lyömällä ne laimin. Kysymys eksistenssistä voidaan selvittää kulloinkin vain oman eksistoimisen avulla”

Eksistenssi on siis ihmisen tapaa käsittää itsensä ja tapahtua maailmassa tuon käsityksensä mukaisesti. Tuo tapa on kuin ihmisen sisäinen suhde itseensä, joka on täysin henkilökohtainen ja subjektiivinen, eikä ole määriteltävissä eikä paljastettavissa muuten kuin ihmisen omakohtaisella eksistoimisella. Suhde Heideggerin mainitsemiin mahdollisuuksiin, jotka ovat osa ihmisen kulloistakin situaatiota, voi olla tietoista eksistoimista tai tiedostamatonta, se joka tapauksessa tapahtuu ja on olemassa kullakin ihmisellä. On ihmisen itsensä varassa, tapahtuuko eksistoiminen ja hänen itsensä maailmassa oleminen hänen itsensä tiedostamana tapahtumana, jolloin hän itse valitsee mahdollisuutensa vai tiedostamattomana, jolloin hän ajautuu tapahtumaan maailmassa mahdollisuuksien mukaan, jotka eivät ole hänen itsensä valitsemia.