Itsemääräämisoikeus

Itsemääräämisoikeus on asiakaslähtöisyyden ideaalin ymmärryksessäni perusulottu-vuus. Se muodostaa asiakaslähtöisyyden ytimen, jossa osallistuminen ja tasavertai-nen vuorovaikutus sekä tiedonsaanti ovat tärkeitä osa-alueita ja asiakaslähtöisyyden

itsenäisesti (Hautamäki 1997, 97). Se sisältää yksilön ja yhteisen edun yhteensovit-tamista. Jotta vanhus pystyy itsenäiseen päätöksentekoon, tulee hänen olla siihen pätevä ja kykenevä. Työntekijät määrittelevät vanhuksen pätevyyden ja kykenevyy-den. Itsemääräämisoikeuden ideana on suojata asiakassuhteen heikompaa osapuolta, tässä vanhusta, joka ei aina kykene huolehtimaan itsestään ja oikeuksistaan, tai ky-keneminen on heikentynyt. (Pahlman 2007, 270.) Itsemääräämisoikeus eli autono-mia voidaan jakaa 1. ajattelun autonoautono-miaan (ajattelemisen ja päätöksenteon vapaus), 2. tahdon autonomiaan (oikeus tehdä asioita, kyky luoda ja ilmaista mieltymyksiä) ja 3. toiminnan autonomiaan (vanhuksen todellinen mahdollisuus toimimiseen).

(Heikkinen 1997, 161–162; Pahlman 2003, 172–174; Tedre 2003, 68.)

Itsemääräämisoikeuden säilyminen on vanhuksille tärkeää. Vanhuksen itsemää-rääminen tarkoittaa sairaalaolosuhteissa mm. sitä, että henkilökunta kunnioittaa vanhuksen toiveita ja päätöksiä, vaikka ne olisivatkin henkilökunnan näkemysten vastaisia. (Välimäki ym. 2001, 137; Valokivi 2002, 22.) Jos vanhus haluaa jättäytyä vuoteeseen hoidettavaksi, voi se olla hänen tietoinen ratkaisunsa, ja henkilökunnan tulisi kunnioittaa sitä. Vanhuksen toimintaa ohjeistaa se, minkä hän kokee mielek-kääksi ja tärkeäksi. (Åstedt-Kurki 1998.) Vanhus saattaa kokea tulleensa yliajetuiksi päätösten tekemisessä, jos esimerkiksi suunnitelmien ja päätösten taustalla olevat arvot eivät sovi hänen omiinsa (Nakashima ym. 2004, 83).

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista astui Suomessa voimaan 1.3.1993. Laki si-sältää potilaan hoitoon, kohteluun, itsemääräämisoikeuteen ja tiedonsaantioikeuteen liittyvät asiat. Potilaalla on oikeus tarkoituksenmukaiseen ja osaavaan hoitoon sekä tiedonsaantiin hoidostaan ja sairauksistaan. Lain perustana on ajatus, että terveyden-huollon palveluissa toiminnan lähtökohtana on palveluiden tarvitsija ja käyttäjä.

(Pahlman 2003, 1, 42–47, 113.) Vanhusten näkemyksiä ja toiveita tulee kuunnella keskimääräistä herkemmin, jotta heidän tahtonsa asioihin saadaan selville, eivätkä esimerkiksi läheisten mielipiteet vaikuta liikaa. Vanhuksen asennetta ja tahtoa hoi-toonsa tulee pyrkiä kunnioittamaan. (Pahlman 2007, 270–272.) Vanhuksen kanssa työskenneltäessä on tärkeää arvostaa vanhuksia yksilöinä sekä olla aidolla tavalla kiinnostunut vanhuksen elämästä (Latvala 1998, 17).

Itsemääräämisoikeuden toteutuminen sairaalahoidossa on olennaista sekä van-huksen kuntoutumisessa että elämänlaadun kohentamisessa (Latvala 1998, 16). Sai-raalaolosuhteissa itsemääräämisoikeuden säilyminen ei ole itsestään selvää, sillä

muutosten vuoksi (Chadwick & Tadd 1992). Myös instituutioiden hallinnolliset ja fyysiset rakenteet rajoittavat omaehtoista toimimista (Välimäki 1998). Vanhusten palvelujen linjauksen mukaan asiakkaan itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa ja pyrkiä palveluiden järjestämiseen asiakkaan toiveiden mukaisesti. Asiakkaan toi-veista voidaan kuitenkin poiketa, mikäli ne eivät vastaa työntekijöiden tekemää sel-vitystä hoidon ja palvelujen tarpeesta, tai ne ylittävät muille asiakkaille tarjotut pal-velut. Poikkeaminen on mahdollista myös silloin, jos palvelut tulisivat kohtuutto-man kalliiksi. Asiakkaan ja työntekijöiden näkemysten poikkeaminen edellyttää kuitenkin syiden selvittämistä. (Tie hyvään vanhuuteen…2007, 19.)

Instituution byrokraattiset olosuhteet edesauttavat tehokkuutta, luovat järjestystä ja aikaansaavat sopeutumisen paineita rajoittaen samalla valinnan mahdollisuutta ja joustavuutta (Parke & Chappel 2010, 118). Toimintakyvyn mahdolliset vajavuudet ovat autonomian uhkia saadessaan aikaan avuntarvetta (Tedre 2003, 68). Myös pa-ternalistinen toimintatapa on vanhuksen itsemääräämiselle uhka, kun työntekijä on hyvää tahtova ja vanhuksen parasta ajatteleva, mutta päättää asioista vanhuksen puolesta (Voutilainen & Laaksonen 1994, 20). Sairaus, kipu ja pelko sekä toiminta-kyvyn puute rajoittavat herkästi autonomian edellytyksiä (Harju & Salonen 1995, 77). Kun vanhuksen päätöksenteon edellytykset ovat syystä tai toisesta heikenty-neet, itsemääräämisoikeus terveydenhuollollisiin päätöksiin tulee jokseenkin mah-dottomaksi ja oikeus autonomiaan menettää edellytyksensä (Osman & Becker 2003, 28). Terveydenhuollon palveluissa asiakkaiden itsemääräämisoikeuden toteutumi-nen voi vaarantua myös kiireisen arjen ja rutiinien vuoksi (Partatoteutumi-nen ym. 1998, 121–

133). Rutiineista luopuminen voisikin mahdollistaa vanhusten yksilöllisemmän hoi-don (Laitinen 1993, 59). Muutokset koettelevat vanhuksen sopeutumiskykyä ja uh-kaavat autonomiaa. Ihmisen vanhetessa keho heikkenee ja elämän koetaan rajoittu-van, mikä voi johtaa hämmentävään riippuvuuteen muista. (Heikkinen 1997, 162.)

Itsemääräämisoikeuden edellytyksenä on kykenevyyden ja pätevyyden lisäksi valta. Monet asiat ovat kuitenkin ulkoisista olosuhteista riippuvaisia, mikä vähentää vanhuksen vaikutusmahdollisuuksia. (Heikkinen 1997, 159–160.) Riippuvuutta voi olla hoidon ja palvelujärjestelmän ohella omaan kuntoon ja kehoon, sekä ympärillä oleviin ihmisiin (Leino-Kilpi ym. 1999, 121). Itsemääräämisoikeuden idea on läh-töisin ihmisarvosta sekä yksilön integriteetistä, jossa vanhus nähdään arvokkaaksi, hänelle annetaan mahdollisuuksia sekä tilaa olla oma itsensä ja kehittyä (Osman &

Becker 2003, 28). Jotta autonomian merkitys ymmärrettäisiin oikein, tulee tunnistaa ihmisen perusriippuvuus muista. (Heikkinen R-L 2008, 454–455).

Sairastumisen käsitteleminen ja hallitseminen edellyttävät autonomian kokemus-ta ja mahdollisuutkokemus-ta vaikutkokemus-taa asioidensa kulkuun (Leino-Kilpi ym. 1999, 119). Jotkokemus-ta vanhus saisi mahdollisuuden puhua ja tulla kuulluksi, tarvitsee hän kuuntelijan, jolla on aikaa. Mikäli vanhuksen yksilönvapautta maksimoidaan, saattaa se luoda van-huksessa turvattomuutta ja johtaa ääripäässä heitteille jättämiseen. Jos vanhuksen turvallisuutta pyritään maksimoimaan, saattaa se aikaansaada itsemääräämisoikeutta kaventavaa holhoamista. (Helminen & Karisto 2005, 16.) Auttamissuhteessa ei ole itsestään selvää, että vanhuksen psyykkistä hyvinvointia pystytään tukemaan, vaan epäonnistuessaan auttamissuhde voi kaventaa vanhuksen autonomiaa, mahdolli-suuksia mielekkääseen toimintaan ja elämänhallintaan (Saarenheimo 2004, 141).

Subjektus on itsemääräämisoikeudessa keskeinen ilmiö, sillä subjektina oleminen kuuluu ihmisen perustarpeisiin (Särkelä 1993, 19). Sosiaali- ja terveyspalveluiden toimintakehykset vaikuttavat keskeisesti siihen, millainen rooli vanhuksille palvelu-järjestelmässä rakennetaan (Kananoja 1977, 110). Vanhuksen vaikutusmahdolli-suuksiin vaikuttavat myös vanhuksen oma asennoituminen tilanteeseensa sekä hä-nen edellytyksensä toimia (Partahä-nen ym. 1998, 124–125). Vanhuksen käsitys tilan-teestaan ja siitä nousevat tarpeet tulisi kyetä yhdistämään hänen toimintamahdolli-suuksiinsa. Tämä vaikuttaa osaltaan mahdollisuuteen valita ja lisää siten itsemää-räämistä. (Särkelä 2001, 75–90.) Subjektina oleminen vahvistaa vanhuksen omanar-vontuntoa ja itsekunnioitusta.

Koskinen ym. (1998, 40–42, 55–72) näkevät vanhustyön ideaalina vanhuksen yksilöllisyyden huomioimisen ja siihen vastaavien yksilöllisten palveluiden tarjoa-misen. Asiakaslähtöisyyteen sisältyykin ajatus henkilökohtaisesta palvelusta tarpei-den ja tilanteitarpei-den perusteella. Koska vanhuspalveluista on huutava pula, niitarpei-den yksi-löllinen järjestäminen vaikuttaa kaukaiselta ajatukselta, mutta siihen kuitenkin pyri-tään.