Tärkein Suomessa keskiajalla ja 1500-luvulla toteutetun sarkajaon jälkeen maataloudessa ja pitäjien sisäisessä omistusrakenteeseessa vai
kuttanut muutos oli isojako, joka pantiin Ko
kemäellä ja Harjavallassa toimeen noin neljäs- säkymmenessä vuodessa, niin että ensimmäisiä
Muutoksen virta
jaettavia peltoja ryhdyttiin kartoittamaan 1760- luvun alussa ja jaot vahvistettiin vielä, kun Suomen ja Ruotsin yhteinen valtakunta oli ole
massa. Kyseessä ei ollut yksi tapahtuma vaan prosessi, joka kaikkine valmisteluineen, muu
toksineen ja kiistoineen kattoi ajan 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun puoleenväliin ja sul
ki sisäänsä koko silloisen paikallisyhteisön.
Vaikka tilojen väliset suhteet ja kyläyhteisöt jäsentyivät uudelleen, isojako ei muuttanut ta
loudellisia tai sosiaalisia suhteita, vaan rikkaat pysyivät rikkaina ja köyhät köyhinä, kun kyse oli maan omistuksesta.
Isojaon juuret olivat 1700-luvun alkupuolen maataloutta koskevassa tieteellisessä ajattelus
sa ja sen tavoite oli sarkajaosta johtuvan vainio- pakon poistaminen. Kun eri talojen pelto oli kahdessa tai kolmessa yhteisessä vainiossa, kyl
vö, korjuu ja maan muokkaaminen oli tehtävä aina samaan aikaan. Vaikka järjestelmä oli ai
koinaan taannut pellolle riittävän työvoiman ja tehnyt sadon verottamisesta kruunun kannalta helpompaa, oltiin 1700-luvulla tilanteessa, jos
sa vainiopakko ehkäisi uusien innovaatioiden käyttöönoton ja maataloudelle haitallisten me
netelmien tai olosuhteiden kuten ojituksen muuttamisen. Toinen tärkeä isojaon motiivi oli omistusten pirstaleisuus, joka teki maatalou
desta hankalaa ja kulutti resursseja. Takamai
den yhteisomistus vaikeutti uudisasutusta ja johti metsien haaskaamiseen, mistä ei talous- ajattelijoiden mielestä hyötynyt kukaan.9
Sykäyksen isojaon toteuttamiselle antoi Ja
kob Faggotin vuonna 1746 julkaisema kirja Ruotsin maatalouden esteistä ja siitä, mitä asialle voitaisiin tehdä. Samana vuonna kysymys iso
jaosta nostettiin esille valtiopäivillä, jossa käsi
teltiin myös muita asutuksen helpottamista ja kruunun tehtäviä käsitteleviä kysymyksiä, ku
ten tilojen halkomista, kruunun uudisasutusta sekä kruununmetsien erottamista yksityismet
sistä. Asia oli esillä myös seuraavilla vuosien 1751-52 valtiopäivillä, joiden jälkeen julkaistiin kuninkaallinen kirje, jossa maaherroja kehotet
tiin edistämään jakoja. Vuosien 1755-56 valtio
päivien työn tuloksena oli isojakoasetus, joka vahvistettiin 1757.10
Isojakoasetuksen mukaan isojako kylässä ja jakokunnassa oli toteutettava, jos joku ky
lässä sitä vaati, mutta aina, jos tehtiin uusi verollepano. Jaon perusteena oli talon verolu- ku ja yksittäiset maakappaleet oli luokiteltava laadun mukaan ja jyvitettävä, jotta jako olisi mahdollisimman tasapuolinen. Jyvittäminen tarkoitti maan määrän ja laadun suhteutta
mista toisiinsa niin, että veroluvun perusteella jaettuja osuuksia voitiin verrata keskenään ja huonompaa maata saanut saisi sitä pinta-alal
taan enemmän kuin parempaa saanut. Taloille jaettujen palstojen määrää ei asetuksessa rajoi
tettu, joten omistukset saattoivat jaon jälkeen
kin jäädä pirstaleisiksi. Jotta liialta aitaamisel
ta vältyttäisiin, samalla alueella olevat pellot voitiin pitää yhtenä vainiona, jos asianosaiset niin sopivat. Myös metsät piti jakaa, mutta metsien omistukselle ei säädetty ylärajaa, eikä asetus tähdännyt liikamaiden erottamiseen.
1740- ja 1750-lukujen valtiopäivien tavoitteena olikin edistää uudisasutusta lähinnä yksityisten torppien perustamista helpottamalla, mikä oli myös talonpoikaissäädyn etu. Isojakoasetusta täydennettiin 1762 Suomea koskevalla alueelli
sella isojakoasetuksella ja sen jälkeen annetuil
la läänittäisillä asetuksilla, kunnes vuonna 1775 annettiin kokonaan uusi, kaikki aiemmat kor
vaava Suomea koskeva isojakoasetus. Vuonna 1848 sen korvasi uusi maanmittausohjesääntö, jonka isojakoa koskevat osat olivat voimassa vuonna 1916 annettuun jakolaitosta koskevaan asetukseen saakka.11
Vuoden 1775 asetuksen keskeinen ero aikai
sempiin oli liikamaan erottaminen ja peruutta
minen kruunulle. Valta maassa oli Kustaa III:n vallankaappauksen jälkeen vaihtunut, ja ku
ningas oli valtiopäivien mielipiteestä poiketen kruunun johtaman uudisasutuksen ja liika- maiden erottamisen kannalla. Talojen mant- taalikohtaiselle omistukselle asetettiin yläraja niin, että jos jakokunnassa oli maata enemmän kuin mihin taloilla oli oikeus, ylimääräinen maa erotettiin kruununmetsäksi, johon saatet
tiin perustaa vähintään 1/8 manttaalin suurui
sia kruunun uudistaloja, jos maa siihen sovel
tui. Manttaalikohtainen yläraja oli 600-1200
468
tynnyrinalaa eli n. 300-600 hehtaaria maan- laadusta riippuen, mutta siitä oli lupa poike
ta paikallisesti, jos asia päätettiin maanjako- oikeudessa. Aatelin rälssi- ja säteritiloista liika- maata ei erotettu. Vuonna 1777 annettiin ase
tus, että talonpoika sai oikeuden ottaa vanhaa nautintaansa vastaavan osuuden jakokunnan liikamaasta omistukseensa, mikäli hän maksoi siitä vaaditun veron. Vuoden 1775 asetukses
sa säädettiin myös jaettavien lohkojen määrä, niin että peltoja ja niittyjä sai taloa kohden olla neljä ja metsiä kaksi lohkoa.12
Vuonna 1848 annettu maanmittausohjesään- tö sisälsi säännökset isojaon toteuttamisesta ja jakotoimituksesta, mutta myös isojaon järjes
telystä ja täydentämisestä. Isojaon järjestely eli uusjako tarkoitti aikaisemmissa jaoissa muo
dostuneiden, hajallaan toisistaan sijainneiden tilusten kokoamista paremmin yhteen, jotta vil
jelyn tekninen ja käytännöllinen uudistaminen olisi helpompaa. Edellytyksenä kuitenkin oli, että kaikki jakokunnan vanhat rajat tuli kar
toittaa ja paaluttaa maastossa, mikä oli tieten
kin kallista. Koska luvan järjestelyyn sai vain, jos kaikki osakkaat olivat sen kannalla, ja aloit
teen oli tultava osakkailta, vaadittiin jakokun
tien väeltä melkoista edistyksellisyyttä ja yksi
mielisyyttä, jos järjestely mielittiin saada käyn
tiin. Poikkeuslupaa saattoi hakea senaatin oi- keusosastolta, mutta sen linja omistusoikeuteen kohdistuvissa asioissa oli pidättyväinen. Kun pykälä rajojen paaluttamisesta ja kartoittami
sesta poistettiin 1881, isojaon järjestelyt yleistyi
vät. Kokemäellä ja Harjavallassa uusjaon aloit
tamisesta oli jo ennen sitä päästy sopimukseen Pelholan ja Hampulan kesken 1870, Kiettarees- sa 1871 sekä suurissa Kivirannan ja Harjaval
lan sekä Forsbyn-Haistilan jakokunnissa 1875 ja 1880. Keskeisenä pontimena oli niitty- ja metsäpalstojen hajanaisuus tilanteessa, jolloin tilallisten katseet kääntyivät karjaan. Isojaon jälkeinen niittypalstojen hajanaisuus oli tyy
pillistä koko Ala-Satakunnassa, ja se oli eräs niitä syitä, miksi isojaon järjestelyihin mielel
lään ryhdyttiin.13
Kun maata jaettiin, olisi ihme, jos asiasta ei olisi Suomessa riidelty. Paikallisten riitojen
ratkaisemiseksi määrättiin jo 1757 perustet
tavaksi erityisiä deputaatioita eli valiokuntia, joista yhden toimialueena oli Turun ja Porin lääni. Vuonna 1766 annetussa Turun ja Porin läänin isojakoasetuksessa deputaatio korvat
tiin pitäjittäisillä maanjakosovinto-oikeuksil- la, jollaisen pitäjän maanomistajien tuli valita silloin, kun isojako pitäjässä pantiin vireille.
Maanjakosovinto-oikeudessa tuli olla 3-5 jä
sentä, joista yksi toimi puheenjohtajana, ja sen toimivaltaan kuuluivat isojakoa koskevat rii
dat. Tavoitteena oli aina ensin sovitteluratkai
su, mutta jos se epäonnistui, maanjako-oikeus antoi asiassa tuomion, josta valitettiin suoraan kuninkaalle. Maanjakosovinto-oikeudet eivät olleet osa varsinaista tuomioistuinlaitosta, ja niiden tavoitteena oli nopeuttaa juttujen käsit
telyä niin, etteivät jaot viivästyisi. Vuoden 1775 isojakoasetuksessa maanjakosovinto-oikeuk- sien nimi muutettiin maanjako-oikeuksiksi ja niiden puheenjohtajan kelpoisuudeksi asetet
tiin perehtyneisyys tuomarin tehtäviin. Pu
heenjohtajan ja 2-4 jäsentä valitsivat pitäjän maanomistajat. Ellei sopivaa puheenjohtajaa löydetty, sellaisen määräsi asianomaisen alueen hovioikeus. Kun hovioikeudet 1783 määrättiin valvomaan maanjako-oikeuksien toimintaa, niistä tuli osa tuomioistuinlaitosta. Tuomiosta valitettiin ensin kuninkaalle, sitten vuodes
ta 1809 keisarillisen hallituskonseljin oikeus- osastolle ja sen jälkeen vuodesta 1817 senaatin oikeusosastolle. Isojakoasiakirjojen liitteinä säilyneiden päätöskopioiden perusteella Ko
kemäen maanjako-oikeuden puheenjohtaja
na toimi 1778 ja mahdollisesti vielä 1786 Porin pormestari Lars Sacklen, joka jälkimmäise
nä vuonna nimitettiin Vehmaan ja Ala-Sata- kunnan kihlakunnan tuomariksi. Viimeistään 1800 ja vielä 1808 maanjako-oikeuden puheen
johtajana oli Christian Johnsson, joka oli vuo
desta 1793 ollut Porin rykmentin sotatuomari ja jonka palkkatila oli vuosina 1793-1837 Pirkka
lan Hympi. Johnsson oli vuosina 1812-31 Porin pormestari.14
Isojako toteutettiin Kokemäellä ja Harja
vallassa kahdessa vaiheessa siten, että ensin kartoitettiin, jyvitettiin ja jaettiin yhden tai
Muutoksen virta
useamman samaan peltojakokuntaan kuulu
neen kylän kotipellot ja -niityt ja sen jälkeen koko suuren jakokunnan tai lahkon yhteiset metsät, ulkoniityt ja muut omistukset. Pääosa kotipeltojen ja lähiniittyjen jaosta käynnistyi 1760-luvun kuluessa ja saatiin päätökseen 1770- luvun aikana. Yhteismetsien ja ulkoniittyjen kartoitus alkoi 1780-luvulla ja jaot vahvistettiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta 1790- luvulla. Varsinainen pyykitys saattoi silti jäädä tekemättä tai saatiin aikaiseksi vasta myöhään, kuten Rakkulaisten jakokunnassa, jossa pyyk- kiselitys tehtiin 1846-48 ja vahvistettiin 1849.
Laajempia peltojen ja laidunmaiden järjestelyjä ennen varsinaista uusjakoa tehtiin esimerkik
si Pirkkalassa 1864-65, Pirilässä 1866-68 sekä Mämmimäen, Hauvolan ja Havingin kylissä 1869. Samoihin aikoihin tehtiin tilusvaihtoja, jollaiseen olivat esimerkiksi 1861 osallisina Ko
kemäellä neljä Ylistaron kylän taloa ja Paisti- lan Köönikkä sekä 1864 Harjavallassa Torttilan kylä, Pitkäpäälän Piri ja Puukka, Näyhälä ja Kiusalan Kirppu ja Rahtu.13
Koti- eli rintapeltojen jaossa käytettiin Koke
mäellä ja Harjavallassa tavallisesti vuoden 1701 maakirjan äyrilukua, mutta toisinaan maan- jakosovinto-oikeus määräsi jaon perusteeksi jonkin aikaisemman tai myöhemmän luotetta
vampana pidetyn maakirjan, kuten Rakkulai
sissa 1773, jossa jaon perusteeksi sovittiin saman vuoden maakirja. Torttilassa maanjako-oikeus määräsi 1773, että osuudet laskettaisiin vuosien 1660 ja 1690 äyrilukujen perusteella. Ensim
mäisen peltojaon teki 1763 Harjavallankylässä Isaac Lithovv, viimeiset tehtiin Kankaantaassa 1782, Havingissa 1785 ja Pirilässä 1787. Pää
osan kotipeltojen kartoituksista ja jaoista te
kivät ennen vuoden 1775 uutta isojakoasetusta 1768-1773 Turun läänin komissiomaanmittari Lars Gezelius ja varamaanmittari David Julius Breitholtz. Sen jälkeen jakoja tekivät 1774 Tu
run ja Porin läänin komissiomaanmittariksi nimitetty Breitholz, 1777 samaan virkaan ni
mitetty Johan Forselius ja 1775 maanmittarin apulaiseksi nimitetty Anders Pelander.16
Vaikka suurten jakokuntien jakojen valmis
telut aloitettiin jo 1760-luvulla, kun maan
mittarit alkoivat selvitellä jakokuntien koostu
musta ja eri pitäjien jakokuntien rajoja, kaikki Kokemäen ulkoniittyjen ja metsien jaot tehtiin vasta 1775 isojakoasetuksen jälkeen niin, että suurista metsäjakokunnista ensimmäisenä kar
toitettiin 1770-luvun lopulla Harjavallan ja Ki
virannan jakokunta, sitten 1780-luvun alussa Haistilan-Forsbyn ja Ylistaron jakokunnat, 1786 Rakkulaisten jakokunta ja lopulta 1790-luvun ensimmäisellä puoliskolla Säpilänniemen ja siitä itään olevien kylien takamaat. Haistilan- Forsbyn jakokuntaa lukuun ottamatta metsien ja ulkoniittyjen jaot teki Johan Forselius, joka 1780-luvun alusta lähtien asui Varekselan Loo- tissa, jossa hän 1808 kuoli. Koska Forselius oli ja
kokunnan osakkaana jäävi, Haistilan-Forsbyn jakokunnan jaon teki Anders Pelander. Samas
sa yhteydessä kaikille kylille ja taloille mää
riteltiin uudet manttaaliluvut, joiden perus
teella metsät ja ulkoniityt jaettiin. Isojakoon takautuvat myös maarekisterinumerot, jotka perustuivat asianomaisen kylän talojen järjes
tykseen maakirjassa. Varsinainen maarekisteri ja tilojen rekisterinumerot perustettiin kuiten
kin vasta 1895. Ulkoniittyjen jakamisen jälkeen ajankohtaisiksi tulivat aitajaot, joita Kokemäel
lä ja Harjavallassa toteutettiin 1810-luvulta läh
tien niiltä osin, kuin sellaisiin katsottiin olevan tarvetta.17
Koska jako oli kaikkia jakokunnan taloja koskeva prosessi, jossa monet asiat piti saada päätetyksi mahdollisimman tasapuolisesti ja kivuttomasti, niiden aikana pidettiin monen
laisia tapaamisia, neuvotteluita ja kokouksia sen mukaan, miten maanmittari tehtävissään eteni ja sovittavia asioita ilmaantui. Varsinai
nen jako tapahtuma olikin lopulta vain kaikkien aikaisempien päätösten ja sopimusten vahvis- tustilaisuus, jossa isännät pusersivat puumerk
kinsä maanmittarin edeltä käsin valmistele
mien asiakirjojen perään ja paperit toimitettiin lääninkansliaan maaherran vahvistettavaksi.
Jakoihin liittyvät kokoukset ja tapaamiset kuu
lutettiin etukäteen kirkossa, ja kokoontumis
paikkana oli jokin jakokunnan talo, maanmit
tarin majapaikka tai jopa koti, jos maanmitta
ri sattui asumaan paikkakunnalla. Kokemäen
seurakunnan arkistossa näistä kuulutuksista on säilynyt lukuisia esimerkkejä. Niinpä Koke
mäen vanhassa kirkossa luettiin 1780 Johan Forseliuksen 23.8. Varekselassa päiväämä il
moitus siitä, että sitten kun osapuolet olisivat päässeet sopimukseen maanjako-oikeudessa, ryhtyisi hänen avustajansa varamaanmittari Anders Pelander 18.9. toteuttamaan Rakkulais
ten ja Haistilan-Forsbyn jakokuntien välistä rajankäyntiä, jona päivänä kaikkien asianosais
ten oli oltava paikalla Varekselassa. Joulukuun 5. päivänä 1784 luettiin kirkossa Forseliuksen papeille toimittama ilmoitus, jossa hän pyysi Ylistaron jakokunnan maanomistajia saapu
maan määrättynä ajankohtana Ylistaron Uo
tilan taloon keskustelemaan siitä, miten jako
kunnan rintametsä jyvitettäisiin. Maanmit
tareiden kuulutuspyynnöt löysivät kohteensa myös postitse, kuten sunnuntaina 2.7.1786, jol
loin Kokemäen vanhassa emäkirkossa luettiin Anders Pelanderin kotoaan Eurasta lähettämä teksti:
Ilmoitus
Caiki Asianomaiset, Haistilan ja Forsbyn lahvroilla, aikain Cuopalan kylästä, nijn Birilän kylän Cansa ja asti; Andawat itsens löytyä, sinä 17: päiwä Hei
nä Cuusa, Pumbulan kyläsä ja Hifwolan Talosa;
Että kuuleman edesäns ylösluetawaxi Graderingi- Instrumenti; nijn myös keskusteleman Jaon perus- tuxesta. Caici krunun talot, yhteisest, laitawat itse- llens Krunun Fullmagtin, joka mainitusa paikasa on saapuila; Se joka tästä wiran toimituxesta pojes on, sytäkön ittensä, mitä Asetuxet sisällensä pi- täwät. Eura den: 30: Junii 1786
Anders Pelander Lautamies Rängi ja Pafvvola, tygösanotan myös että olla sapuila
Kokouksessa oli tarkoitus käsitellä Pelanderin laatimaa jyvitysinstrumenttia, mitä Rengin ja Paavolan isäntien piti jakokunnan ulkopuolisi
na luottamusmiehinä valvoa. Kokouksia eivät aina kutsuneet koolle pelkästään maanmittarit vaan myös jakoon osalliset. Heinäkuussa 1786 Kokemäenkartanon omistaja Henrik Gustaf von Knorring kuulututti kirkossa, että kaikkien Kivirannan neljänneksen isäntien Peipohjasta Torttilaan tuli saapua 14. päivänä samaa kuuta
Ylistaroon, jossa heidän piti yhteisesti lunastaa Ylistaron jakokunnan kanssa käytyä riitaa kos
keva kuninkaan päätös. Kustannukset olivat viisi killinkiä jokaiselta jakokunnan talolta.18
Hyvä esimerkki peltojen isojaosta Koke
mäellä ja Harjavallassa on Haistilan kylä, jon
ka kotipellot jaettiin keväällä 1769. Haistilan jako aloitettiin samaan aikaan Vuolteen kanssa niin, että komissiomaanmittari Lars J. Gezelius laati molempien pelloista kartan 1768. Sen jäl
keen hän kirjoitti Haistilasta karttaa täydentä
vän selvityksen ja valmisteli jakoinstrumentin, johon eri taloille peltomaasta ehdotetut osuu
det, niiden pinta-ala ja arvioitu maan laatu oli merkitty. Toukokuun 1. päivänä 1769 maanmit
tari, jakoon osalliset tilat, kruunun edustaja
na toiminut nimismies Henrik Boge ja kaksi jakokunnan ulkopuolista lautamiestä pitivät kokouksen, jossa jaosta varsinaisesti päätettiin.
Jaon perusteeksi otettiin vuoden 1701 äyri- luvut, minkä kaikki vahvistivat. Neuvottelujen ja
Haistilan sarkaja- koiset pellot Lars.
J. Gezeliuksen iso- jakokartassa 1768.
TMKA, Kokemäki 6:05.
Muutoksen virta
muutosehdotusten jälkeen Gezelius laati lopul
lisen jakoinstrumentin, jonka jakoon osalliset vahvistivat puumerkeillään oikeaksi ja kartan kanssa yhtäpitäväksi Haistilassa 9.5.1769. Pro
sessin todistivat nimismies ja lautamiehet. Lo
puksi jakoon osalliset vahvistivat vielä erikseen puumerkeillään olevansa tyytyväisiä jakoon.19
Gezeliuksen selvityksen mukaan Haistilassa oli viisi taloa, joiden yhteinen manttaaliluku oli vuoden 1701 maakirjan mukaan kolme ja äyriluku 18. Kylän maavero oli 44 taalaria, 31 äyriä ja 7 penniä. Taloista Härkälän rustholli oli everstiluutnantin komppanian rustholli nro 6 ja koostui kahdesta yhtä suuresta tilasta, jotka ovat laskelmissa oma kokonaisuutensa. Lopuis
ta neljästä talosta Pisku, Nikkilä ja Mikkola oli
vat Härkälän, Villiön Väylän ja Säpilän Säterin rusthollien aputaloja ja Jaakola jakolaitokseen kuulumaton kruununtila, jonka veroja ei ollut ohjattu tiettyyn tarkoitukseen. Kylän »ikivan
hat pellot» oli jaettu naapurusten kesken 6 kyy
närän mittaisella tangolla, niin että Härkälälle kuului 7, Jaakolalle 2, Mikkolalle 4V2, Nikki
lälle 3 ja Piskulle 1V2 tankoa. Tangotus vastasi vuoden 1701 maakirjan manttaali- ja äyrilukua lukuun ottamatta Piskua, jonka joitakin sar
koja muut olivat viljelleet koska talo oli ollut autiona.
Peltoa, jota kylässä oli riittävästi ja jota vii
me aikoina oli vielä lisätty, viljeltiin kolmessa osassa niin, että toisesta puolikkaasta 3/4 oli rukiilla ja V4 ohralla ja toinen puolikas oli ke
santona lukuun ottamatta pientä alaa, johon kylvettiin herneitä, pellavaa, hamppua ja nau
riita. Kyseessä oli kaksivuoroviljely, jossa oli herneiden, nauriin ja kuitukasvien sivukierto.
Valtaosa pellosta oli paikkakunnalla käytetyn luokituksen mukaista toisen luokan peltoa ja koostui joko savimaasta, jossa oli riittäväs
ti ruokamultaa, tai hienon hiesun sekaisesta maasta. Lisäksi kylässä oli hiljattain pelloksi otettua sekoittumatonta maata, joka luettiin kolmanteen luokkaan. Kylällä oli myös Porolan niittymaalla sijaitsevia ulkopeltoja, jotka talot olivat hiljattain raivanneet niitystä, sekä yksi erillinen pieni peltosarka. Kylän ruotusotilail- la tai rakuunoilla ei ollut omia peltoja, vaan he
saivat viljansa ruodulta ja viljelivät isäntien lu
valla rintapellon sarkojen jakoperiä. Koska ky
län alueella ei ollut kalarikkaita järviä, sillä ei ollut kalavesiä, vaan ainoastaan osuus kapeassa Pitkäjärvessä ja kylän ohitse virtaava Koke
mäenjoki. Niistä talot eivät pitkään aikaan olleet saaneet sen vertaa kalaa, että se olisi riittänyt edes omaan tarpeeseen. Peltojen halki jokeen virtaavassa purossa oli kolme isäntien tekemää pientä myllyä, jotka jauhoivat kotitarpeeseen.
Jotkut olivat hiljattain perustaneet tonteilleen humalistoja, jotka riittivät tuskin omaan käyt
töön. Kylän peltoaitauksessa oli myös joitakin Villiön kylälle kuuluvia peltokappaleita.
Kun Gezelius lähti mittaamaan jakoa, Hais- tilan rintapellot oli jaettu kahteen aidattuun vainioon, joita erotti toisistaan Orjapaaden- kalliota kohti vievä peltokuja. Kujan itäpuolella oleva vainio oli Ylinen vainio, ja siitä länteen Leppialhonojan molemmin puolin sijaitsi Ali
nen vainio. Kylän tonttimaa sijaitsi nykyisen Härkälän talon kohdalla, niin että Härkälän kahdesta aiemmasta talosta yhdistetty tontti oli äärimmäisenä idässä, ja siitä länteen talojen järjestys oli Jaakola, Mikkola, Nikkilä ja Pisku.
Piskun ja Leppialhonojan välissä oli vielä ky
län kaalimaa. Joen pohjoisrannalla kulkeva tie, puro ja peltokuja jakoivat vainiot pienempiin kappaleisiin, joita Gezelius käytti hyväksi jakoa laskiessaan. Kappaleilla oli omat nimet, jotka osoittivat alueiden sijaintia vainiossa. Lähin
nä kylää joen ja tien välissä olivat Oririnta ja Kotorinta, niiden pohjoispuolella Keskivainio, Perävainio ja Kotosaranperät ja puron länsi
puolella joesta lukien Hakaenpälystä (Haka- senpäällystä?), Keskisarat ja Uuramonloukko.
Lähellä Orjapaaden rinteen juurta oli vielä Villiön peltoja vasten Hakaloukko. Gezeliuk
sen toimittamassa jaossa vainiot jaettiin niin, että lohkojen järjestys oli sama kuin talojen järjestys tontilla. Ylisestä vainiosta annettiin jokaiselle verolukunsa mukainen lohko niin, että Härkälän osuus oli ensimmäisenä idässä ja muut tonttien järjestyksessä siitä länteen. Ali
nen vainio jaettiin ensin kolmeen osaan, joista jokainen talo sai sitten lohkonsa, niin että Här
kälän kappale oli aina lähinnä kylää. Lisäksi
jokainen sai oman kappaleen Ylisen vainion ta
kana kalliota vasten olevasta lehdosta ja pienen osuuden kaalimaasta.