Luhmann (1984) kritisoi muiden sosiologien kuvauksia yhteiskunnan toiminnasta. Hänen mukaansa kuvaukset eivät tavoittaneet ilmiömäisyyttä. Ilmiömäisyydellä tarkoitetaan sitä miten asiat ovat, mikä kokoaa niiden merkityksen, mikä aiheuttaa tapahtumisen havait-semisen ja jatkuvuuden ja miten systeemien dynamiikka on ratkaisu muutoksen ymmär-tämiseen. Ilmiömäisyys tekee ilmiöstä totta. Niiden on tapahduttava, jotta niitä voidaan ajatella pidemmälle. Postmodernissa maailmassa ilmiöt ovat usein monimutkaisia. nimutkaisuutta ei Luhmannin mukaan kuitenkaan pidä pitää haittana tai ongelmana. Mo-nimutkaisuutta ei hänen mukaansa tulisi yksinkertaistaa, koska asiat ja ilmiöt ovat kie-toutuneita ja niin niiden kuuluukin olla. Yksinkertaistaminen vain lisää ongelmia, koska silloin ei yritetä ymmärtää ilmiön kompleksisuutta. (Eräsaari 2013, 21-22.) Paradoksaa-lisesti Luhmann (1982) kuitenkin pyrkii erottelemaan systeemeitä osasysteemeistä komp-leksisuuden vähentämiseksi ja kontingenssin lisäämiseksi. Luhmannin teoriassa mm.
(1972, 1975, 1977) systeemien tulee olla funktionaalisia, jotta ne pystytään koodaamaan binäärikoodien avulla. Systeemit ovat funktionaalisia silloin, kun ne pystyvät järjestäyty-mään ja jakamaan informaatiota siten, että myös toiset systeemit pystyvät hyötyjärjestäyty-mään siitä. (Jalava & Kangas 2013, 48-52.)
Hän oli kiinnostunut myös luottamuksesta ilmiönä. Luottamus on ratkaisu kun johonkin asiaan liittyy riski. Luottamus syntyy ihmisten välille, kun tunnemme olomme turval-liseksi toisen seurassa. Postmodernissa yhteiskunnassa elämä kuitenkin muuttuu koko ajan joka vaikuttaa luottamuksen syntymiseen ja ylläpitämiseen. Luottamus on siirty-mässä Luhmannin mukaan yhä etenevissä määrin kosmologisesta luottamuksesta tekno-logiseen luottamukseen. Emme luota enää sokeasti tarinoihin, vaan vaadimme todisteita, jotka teknologia mahdollistaa. Lisääntynyt kompleksisuus yhteiskunnassa voi luoda tar-peen systeemeille jotka lisäävät luottamusta, jotta ihmisten osallistuminen yhteiskunnassa säilyy, esimerkkinä äänestäminen. Luottamusta tarvitaan yhteiskunnan eri systeemeissä, kuten taloudessa, politiikassa ja juridiikassa. Jos luottamusta ei ole, myöskään systeemit
eivät voi suorittaa niille määrättyä tehtävää. Luottamuksen puute yhteiskunnassa voi muodostaa kierteen, joka vähentää luottamusta yhteiskunnan järjestelmistä kerros kerrok-selta ja lopulta muodostaa levottomuutta ja mahdollisesti järjestelmien hajoamisen. (Luh-mann 2000.)
Luhman (1984) erottelee yksilön tietoisuusjärjestelmän ja systeemireferenssin eli sosiaa-lisen järjestelmän toisistaan. Ilmiön systeemisyys ei siis rakennu erilaisia subjekteja seu-raamalla. Systeemissä tehdään erottelu systeemin ja ympäristön välille. Systeemi havain-noi sisäisesti omaa jakoaan ympäristöönsä suhteutettuna. Luhmannin mukaan ilmiö voi-daan tavoittaa organisaatiolla, sillä ne tiedottavat järjestelmän toiminnasta sekä toimi-joille että havainnoijille. Ne siis voivat olla jokapäiväiseen elämään vaikuttavia osia.
(Eräsaari 2013, 34.)
Luhmannin (1964, 2000) systeemiteoriassa organisaatio nähdään kolmantena sosiaalisten systeemien muotona yhteiskunnan ja interaktioiden lisäksi. Postmoderni yhteiskunta muodostuu Luhmannin mukaan useista eri osasysteemeistä. Osasysteemit kuitenkin lin-kittyvät tavalla tai toisella kommunikaatioon joka tapahtuu erityisesti organisaatioissa.
Organisaatiot kommunikoivat Luhmannin mukaan päätöksenteon kautta. Organisaatioi-den tekemät päätökset ovat myös sidoksissa niiOrganisaatioi-den aiempiin päätöksiin. Organisaatioissa tehdyt päätökset vaikuttavat myös sen ympäristöön ja muihin ympäristössä toimiviin or-ganisaatioihin. Osasysteemien toimintaa on helpompi hahmottaa organisaatiosta käsin.
Organisaatiot ovat tavallaan eri osasysteemien kehityksen oheistuotteita. Esimerkiksi po-litiikan myötä on syntynyt poliittiset puolueet, talouden myötä ovat kehittyneet erilaiset yhtiöt ja yritykset ja hoivan sekä sairaanhoidon myötä on luotu sairaalat ja sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot. (Jalava 2013, 100.)
Luhmannin systeemiteoriassa organisaatio on suhteellisen laaja käsite. Se kattaa alleen esimerkiksi sairaalat, oppilaitokset, poliittiset puolueet, kaupalliset yhtiöt, oikeuslaitok-set, vapaaehtoisorganisaatiot ja kolmannen sektorin toimijat. Erilaiset organisaatiot voi-daan nähdä sosiaalisen muodon erilaisina variantteina. Organisaatioiden avulla eri osasysteemeitä pystytään kuitenkin tarkastelemaan empiirisesti. Esimerkiksi talouden systeemin toimintaa voidaan hahmottaa pankkien ja pörssiyhtiöiden avulla. Organisaatiot tekevät osasysteemien toiminnan todelliseksi. Voidaankin todeta että Luhmann pitää
postmodernia yhteiskuntaa, organisaatioiden yhteiskuntana. Hänen mukaansa organisaa-tiot kommunikoivat päätöksenteon kautta. (Jalava 2013, 101.) Postmoderni yhteiskunta perustuukin Luhmannin mukaan autopoieettisten toimintojensa tasolla ohjelmointiin, koodaukseen ja funktionaaliseen eriytymiseen (Luhmann 2004, 184.)
Systeemiteoreettisessa ajattelussa organisaatiot on nähty suljettuina systeemeinä. Niillä on omat säännöt ja päätöksentekokäytännöt, sekä uniikki historia joka vaikuttaa organi-saation toimintaan. Uudistuakseen organisaatiot tarvitsevat kuitenkin toisia organisaa-tioita. Organisaatiot toimivat toisien organisaatioiden toimintaympäristöissä ja ne kom-munikoivat toistensa kanssa rakenteellisen kytkennän kautta. Monimutkaisuuden lisään-tyessä organisaatiot eivät aina pysty itse ratkaisemaan kohtaamiaan ongelmia, jolloin ne tarvitsevat toisten organisaatioiden apua ongelmanratkaisuun. Ympäristössä toimivat or-ganisaatiot voivat myös omalla toiminnallaan säädellä toisten organisaatioiden toimintaa.
Esimerkiksi sosiaalihuollon lakimuutos vaikuttaa sosiaalihuollon käytäntöihin. (Jalava 2013, 101-107.)
Luhmann (1995) puhui kuitenkin differentaatiosta, jolla hän tarkoitti systeemin ja sen ympäristön välistä suhdetta. Sen turvin systeemi sulautuu ympäristöönsä luoden omat alajärjestelmänsä. Sulautuessaan ympäristöönsä systeemi muuttuu vaikeammin kontrol-loitavaksi. Se myös ikään kuin laajentuu ja avautuu alttiiksi ympäristölleen. Tällaista sys-teemiä voidaan kutsua Luhmannin mukaan avoimeksi systeemiksi. (Luhmann 1995a, 7-8.)
Luhmannin tarkasteli myös modernia yhteiskuntaa teoriansa turvin. Funktionaalinen eriy-tyminen teki mahdolliseksi uudenlaiset refleksiteoriat, jotka mahdollistivat yksittäisten funktiojärjestelmän autonomian, tehtävän ja itseisarvon. Modernin yhteiskunnan funk-tiojärjestelmille on ominaista, että epäsopivat moraalit ja instituutiot hajoavat ja niiden tilalle muodostuu tehtävään sopivampia instituutioita sopivine koodeineen. Uusia järjes-telmiä ei kuitenkaan synny ilman vastustusta. Luhmannin mukaan uusien järjestelmien kokema vastustus kielii siitä, että se on tavoitettavissa kommunikaatiolla suhteessa ym-päristössä oleviin järjestelmiin. Se toimii ikään kuin testinä sille onko muutos todellista.
(Luhmann 1995b.) Jokaisella funktiojärjestelmällä on oma erityinen resonointikykynsä.
Siksi niitä pitää myös analysoida erikseen. Osajärjestelmät ovat toistensa ympäristöä. Ne
myös häiritsevät ja ehdollistavat toisiaan vastavuoroisesti. Jos yksi osajärjestelmä reagoi ympäristönsä muutokseen, muuttaa se myös toisten osajärjestelmien yhteiskunnallista ympäristöä. Funktiojärjestelmien yhteistoiminta on kuitenkin välttämätöntä yhteiskunnan toiminnan kannalta. (Luhmann 2004, 88-93.)
Luhmann (1973) kuvailee myös postmodernin yhteiskunnan piirteitä yksilön näkökul-masta. Yksi keskeinen näkemys on esimerkiksi avun tarve, joka on sidoksissa osasystee-mien toimintaan. Osasysteemit voivat toiminnallaan aiheuttaa syrjäytymistä yhteiskun-nasta. Esimerkiksi talousjärjestelmä voi aiheuttaa kodittomuutta tai työttömyyttä. Siksi yhteiskunta tarvitsee systeemejä, jotka vahvistavat inkluusiota tai auttamista. Luhmann kutsuu tämän kaltaisia systeemejä sekundäärisiksi systeemeiksi. Sekundäärisysteemit pyrkivät ratkomaan primääristen systeemeiden tuottamia ongelmia. Systeemiteoreetti-sesti ajatellen hoiva on tästä hyvä esimerkki. Hoivassa kommunikaatio syntyy hoivatta-van ja hoivaahoivatta-van välille. Jos esimerkiksi yksilö ei selviydy talousjärjestelmän tuottamista vaatimuksista, joutuu yhteiskunta hoivaamaan yksilöä. Tähän taas tarvitaan sekundääri-systeemiä, joka tässä tapauksessa voidaan nähdä sosiaalityönä. (Jalava 2013, 148.)