Hyvityksen suhde perusteettoman edun palautukseen

oikeus saada perusteettoman edun palautusta toisen avopuolison hyväksi antamastaan panok-sesta, hänellä tulisi olla sama oikeus saada hyvitystä avoliittolain nojalla.¹⁰⁷ Jos kyseessä on avo-liittolain soveltamisalan ulkopuolelle jäävä avoliitto, voi avopuoliso hakea korvausta antamas-taan panoksesta edelleenkin perusteettoman edun palautuksen perusteella. Suurta merkitystä sillä, vaatiiko avopuoliso hyvitystä vai perusteettoman edun palautusta ei pitäisi olla, sillä oppien soveltamisen tulisi olla mahdollisimman yhdenmukaista. Hyvityssäännöksen ja perusteettoman edun palautusta koskevan opin yhteys on tuotu esiin myös korkeimman oikeuden ratkaisuissa.

Oikeuskäytännössä on myös korostettu, että yhdenvertaisen kohtelun periaate edellyttää näiden oppien mahdollisimman yhdenmukaista soveltamista.¹⁰⁸ Näin ollen edun perusteettomuuden arvioinnissa voidaan yhä tukeutua siihen, miten aiemmassa oikeuskäytännössä edun perusteet-tomuutta on tulkittu.¹⁰⁹

Onko perusteettoman edun palautuksen ja hyvityksen soveltamisessa sitten mitään eroa? Mer-kittävimmät erot näiden oppien välillä ovat vanhentumisajoissa. Avoliittolain 9 §:ssä on asetettu aikarajat hyvityksen vaatimiselle. Oikeus hyvitykseen raukeaa, jos hyvitystä ei ole vaadittu suuden erottelussa eikä sitä koskevaa kannetta ole nostettu kuuden kuukauden kuluessa omai-suuden erottelusta (AvoliittoL 9.1 §). Jos omaiomai-suuden erottelua ei ole toimitettu, oikeus hyvityk-seen raukeaa kuitenkin, jollei sitä koskevaa kannetta ole nostettu tai pesänjakajan määräämistä ole haettu kolmen vuoden kuluessa avopuolison kuolemasta tai siitä, kun avopuolisot muuttivat pysyvästi erilleen. On kuitenkin huomattava, että hyvitysoikeuden vanhenemisessa ja hyvityk-seen oikeuttavan suorituksen vanhenemisessa on kyse eri asioista. Hyvitykhyvityk-seen oikeuttavat

107 Kangas 2018, s. 304; Kangas 2019, s. 442.

108 KKO 2020:65 perustelukohta 29: yhteistalouteen panostaneen osapuolen mahdollisuus saada kor-vausta yhtäältä avoliittolain hyvityssäännöksen ja toisaalta perusteettoman edun palautusta koskevan ylei-sen siviilioikeudelliylei-sen periaatteen nojalla pitäisi olla mahdollisimman yhtenäistä, sillä avoliittolain hyvi-tystä koskevan sääntelyn taustalla on lakia edeltänyt perusteettoman edun palautusta koskenut oikeus-käytäntö. Perustelukohta 31: KKO toteaa, että yhdenvertaisen kohtelun periaate puoltaa avoliittolain 8 §:n hyvityssäännöksen tulkitsemista siten, että säännöksen soveltaminen vastaa mahdollisimman pitkälle pe-rusteettoman edun palautusta koskevia vakiintuneita tulkintoja ja oikeuskäytäntöä eikä ainakaan ole risti-riidassa niiden kanssa, elleivät avoliittolain soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa esiin tulevat erityispiir-teet muuta edellytä; KKO 2020:18, perustelukohta 17: korkein oikeus katsoi, että peruserityispiir-teettoman edun palautusta koskevassa vaatimuksessa on kyse hyvityksen vaihtoehtoisesta oikeudellisesta luonnehdin-nasta.

109 Mikkola 2018, s. 3; Mikkola 2021, s. 16.

suoritukset eivät nimittäin itsessään vanhene. Näin ollen hyvitystä voidaan vaatia vanhojenkin suoritusten perusteella, kunhan hyvityksen vaatimisessa noudatetaan prosessuaalisia määräai-koja.¹¹⁰

Avoliittolain esitöiden mukaan kolmen vuoden raukeamisaika vastaa velan vanhentumisesta an-netun lain (738/2003, vanhentumislaki) 4 §:n mukaista yleistä vanhentumisaikaa, jota sovelletaan pääsääntöisesti lain 7.1 §:n 4 kohdan mukaan perusteettoman edun palautukseen.¹¹¹ Tästä on nähtävissä, että avoliittolain pyrkimyksenä oli pitää perusteettoman edun palautuksen vaatimi-sen ja hyvitykvaatimi-sen vaatimivaatimi-sen vanhentumisajat yhteneväisinä. Korkein oikeus on kuitenkin anta-nut ennen avoliittolain voimaantuloa ratkaisun KKO 2010:66, jossa arvioitavana oli avopuolisoi-den välisen perusteettoman edun palautusta johtuvan saamisen vanhentuminen. Tästä ratkai-susta seuraa, että avopuolisoiden välinen vaatimus perusteettoman edun palautuksesta vanhe-nee kymmenessä vuodessa oikeusperusteen syntyhetkestä.

Tapauksessa avopuolisot A ja B olivat ostaneet kiinteistön käytettäväksi heidän yhteisenä kotinaan.

A oli rahoittanut valtaosan kauppahinnasta, mutta lainhuuto oli myönnetty kiinteistöön puoliksi kummallekin. Avoliitto päättyi B:n kuolemaan, jolloin A vaati B:n kuolinpesältä perusteettoman edun palautusta. Kiinteistö oli ostettu 12.9.1997, B oli kuollut 6.10.2006 ja A vaati perusteettoman edun palauttamista 27.7.2007.

Korkein oikeus totesi, että sovellettavaksi tulee vanhentumislain 4 §:ssä säädetyn yleisen kolmen vuoden vanhentumisajan sijaan vanhentumislain 8 §, jonka 1 momentin mukaan velka vanhentuu kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Korkein oikeus katsoi, että palautussaatavan perusteena oleva varallisuuden siirto A:lta B:lle oli tapahtunut 12.9.1997, josta velan vanhentumisen määräaika oli alkanut kulua. Velan vanhentuminen oli kuitenkin 27.7.2007 esitetyllä maksuvaatimuksella riidattomasti katkaistu ennen lainkohdan mukaisen kymmenen vuoden vanhentumisajan umpeen kulumista. Näin ollen kanteessa vaadittu palautussaatava ei ollut lakannut vanhentumisen johdosta B:hen eikä myöskään hänen

110 Kangas 2019, s. 446. Mikkola 2021, s. 30.

111 HE 37/2010 vp, s. 24.

kuolinpesäänsä nähden ja kuolinpesä oli velvollinen suorittamaan A:lle perusteettoman edun palau-tusta.

Ratkaisu oli äänestysratkaisu, jossa eri mieltä olevien jäsenten mielestä vasta avoliiton purkauduttua pidetyssä selvittelyssä A:n omistusosuuden ylittänyt kiinteistökaupan rahoitus oli sillä tavoin kypsy-nyt ja konkretisoitunut perusteettoman edun palautusta koskevaksi saamisoikeudeksi, että vanhen-tumisajan oli katsottava alkaneen tuolloin. Myös käräjäoikeus ja hovioikeus tulkitsivat vanhentumis-ajan alkamiskohtaa tällä tavoin. Käräjäoikeus oli katsonut, että saatavan peruste oli syntynyt B:n kuolinhetkellä 6.10.2006, sillä kysymys kiinteistön rahoituksesta ei ollut ajankohtaistunut B:n elinai-kana. Hovioikeuskin totesi, että saatavan vaatiminen ei ollut ollut tarpeellista A:n ja B:n eläessä avo-liitossa ja rahoitusosuuksien erilaisuuteen perustuva epäsuhde oli toteutunut vasta B:n kuollessa, josta vanhentumisajan oli katsottava alkaneen.

Korkeimman oikeuden linjausta siitä, että vanhentumisaika alkaa kulua oikeusperusteen synty-hetkestä, voidaan kritisoida. Tämä tulkinta ei nimittäin anna avopuolisoille ehdotonta suojaa saa-taviensa vaatimiseen parisuhteen aikana tapahtuvan vanhentumisen varalta, sillä on hyvin mah-dollista, että kymmenen vuoden vanhentumisaika ehtii kulua umpeen avoliiton aikana. Tällai-sessa tilanteessa avopuoliso saattaa menettää saatavaansa jo ennen kuin hänellä on ollut syitä alkaa vaatia sitä.¹¹²

Alempien oikeusasteiden sekä eri mieltä olevien jäsenten näkemystä saatavan vanhentumisajan alkamisajankohdasta voidaankin pitää perustellumpana kuin korkeimman oikeuden näkemystä, sillä avoliiton aikana avopuolisoilla ei ole yleensä tarkoitustakaan vaatia saatavaa. Vasta avoliiton päättyminen konkretisoi edun perusteettomuuden. Näin ollen vanhentumisajan olisi pitänyt kat-soa alkaneen avoliiton päättymishetkestä. Myös oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että avopuo-lisoiden kohdalla suoritukset eivät ole olleet perusteettomia avoliiton aikana, vaan suoritusten peruste loppuu vasta avoliiton päättyessä, jolloin puolisolle syntyy vaadeoikeus perusteettoman edun palautuksen nojalla.¹¹³ Olisi perusteltua tulkita vanhentumisajan alkamisajankohtaa niin, että parisuhteen aikana ei tarvitsisi huolehtia perusteetonta etua koskevan saatavan

112 Lohi 2011, s. 149.

113 Ks. esim. Mikkola 2021, s. 14.

vanhentumisesta.¹¹⁴ Tämän vuoksi kyseisessä tapauksessa vanhentumisajan olisi pitänyt katsoa alkaneen kulua vasta B:n kuolemasta, mikä aiheutti edun perusteettomuuden konkretisoitumi-sen.

Toisaalta korkeimman oikeuden näkemys on perusteltu siitä näkökulmasta, että avopuolisolla voi olla suojan tarve yli kymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin pohjautuvien vaatimusten va-ralta. Vuosikausia vanhoihin suorituksiin perustuvat hyvitysvaatimukset voivat tulla avopuolisolle yllätyksenä ja pitkän ajan vuoksi avopuoliso ei välttämättä pysty puolustautumaan vaateita vas-taan asianmukaisella tavalla.¹¹⁵ Tällaisessa tilanteessa panoksen antanut avopuoliso ei ole avolii-ton kestäessäkään suojattomassa asemassa, sillä hän ei menetä oikeuttaan vaatia saatavaa, kun-han vain huolehtii vanhentumisajan katkaisemisesta.

Voidaan kuitenkin ottaa huomioon, että nykyään, jos avopuoliso haluaa vaatia perusteettoman edun palautusta yli kymmenen vuotta vanhasta suorituksesta, ovat avopuolisot luultavasti olleet tällöin yhdessä yli viisi vuotta, jolloin heihin voidaan soveltaa avoliittolakia. Näin ollen avopuoliso voi tällaisessa tilanteessa vaatia yli kymmenen vuotta vanhasta suorituksesta hyvitystä, sillä hyvi-tykseen voivat oikeuttaa miten vanhat panokset hyvänsä, kunhan hyvitystä vaaditaan avoliitto-lain 9 §:ssä asetettujen määräaikojen puitteissa.

Entä miten KKO:n ratkaisua siitä, että avopuolisoiden väliseen edunpalautussaatavaan sovelle-taan vanhentumislain 4 §:ssä säädetyn kolmen vuoden vanhentumisajan sijasta vanhentumislain 8 §:ssä säädettyä kymmenen vuoden vanhentumisaikaa, tulisi arvioida? Vanhentumislain 8 §:n mukaan kymmenen vuoden vanhentumisaikaa sovelletaan tilanteissa, joissa on kysymys tois-taiseksi myönnetystä tai ehdollisesti syntyvästä velasta taikka muusta velasta, jonka vanhentu-misajan alkavanhentu-misajankohta ei määräydy 5–7 §:n nojalla. Vanhentumislain esitöiden mukaan tällai-nen tilanne on usein perheenjäsenten ja muiden läheisten välisissä veloissa, joissa ei ennalta so-vita kiinteistä maksuajoista.¹¹⁶ Korkein oikeus totesikin, että avoliittoon perustuvassa

114 Mikkola 2021, s. 33.

115 Lohi 2011, s. 150–151.

116 HE 187/2002 vp, s. 56.

yhteiselämässä on verraten tavanomaista, että avopuolisot ovat tarkoittaneet, ettei heidän keski-näisiä taloudellisia velvoitteitaan selvitettäisi yhteiselämän jatkuessa, vaan velvoitteiden eräänty-minen heidän välillään jäisi riippumaan myöhemmistä tapahtumista. Lisäksi tapauksesta oli KKO:n mukaan pääteltävissä, että A:n ja B:n ilmeisenä tarkoituksena oli ollut se, ettei A:lle synty-nyttä saatavaa tultaisi perimään avoliiton jatkuessa. Näin ollen KKO:n tulkintaa 10 vuoden van-hentumisajan soveltamisesta voidaan pitää perusteltuna.

Korkeimman oikeuden ratkaisu on annettu juuri ennen avoliittolain voimaantuloa. Avoliittolaissa hyvityksen vaatimisen vanhentumisajaksi asetettiin kuusi kuukautta omaisuuden erottelusta tai, jos omaisuuden erottelua ei ole toimitettu, kolme vuotta avopuolison kuolemasta tai siitä, kun avopuolisot muuttivat pysyvästi erilleen. Lain esitöistä ilmenee, että kolmen vuoden vanhentu-misaika asetettiin sen vuoksi, että se olisi yhteneväinen perusteettoman edun palautusta koske-van koske-vanhentumisajan kanssa.¹¹⁷ Korkeimman oikeuden ratkaisusta kuitenkin seuraa, että avo-puoliso voi vaatia perusteettoman edun palautusta kymmenen vuoden kuluessa oikeusperus-teen syntyhetkestä. Näin ollen tämänhetkisen oikeustilan mukaan vanhentumisajat avopuolisoi-den välisen perusteettoman edun palautuksen ja hyvityksen vaatimisessa ovat erilaiset, vaikka tämä ei ollut avoliittolain säätämisen tarkoituksena.

Johtaako tämänhetkinen oikeustila siihen, että jos avopuoliso ei ole vaatinut hyvitystä prosessu-aalisten määräaikojen puitteissa ja hänen oikeutensa hyvitykseen on näin rauennut, hän voi kui-tenkin vaatia panoksestaan perusteettoman edun palautusta, jos panoksen suoritushetkestä ei ole kulunut vielä kymmentä vuotta? Nähtävästi se on tällä hetkellä mahdollista, vaikka tällöin avoliittolaissa asetettu määräaika hyvityksen vaatimiselle menettää käytännössä merkityksensä.

Sille, että hyvitykseen ja avopuolisoiden välisiin edunpalautusvaatimuksiin tulisi soveltaa samaa vanhentumisaikaa, on esitettävissä kuitenkin useita perusteluja. Ensinnäkin avoliittolain tarkoi-tuksena ei ollut muuttaa oikeustilaa ja hyvityksen vanhentumisajan tarkoitarkoi-tuksena oli olla

117 HE 37/2010 vp, s. 24.

yhteneväinen perusteettoman edun palautusta koskevan vanhentumisajan kanssa.¹¹⁸ Lisäksi yh-denvertaisen kohtelun periaate edellyttäisi, että avopuolisoiden välisissä korvausvaatimuksissa noudatettaisiin samaa vanhentumisaikaa riippumatta siitä, vaatiiko avopuoliso hyvitystä vai edunpalautusta. Myös korkeimman oikeuden ratkaisuissa on korostettu, että hyvityksen ja pe-rusteettoman edun palautuksen soveltamisen tulisi olla mahdollisimman yhdenmukaista. Näin ollen avopuolisoiden välisissä edunpalautusvaateissa tulisi noudattaa samaa kolmen vuoden vanhentumisaikaa, joka hyvityksen vaatimiselle on asetettu.

Entä voiko avopuoliso, johon sovelletaan avoliittolakia, hakea sekä hyvitystä että perusteettoman edun palautusta toiselta avopuolisolta? Tähän kysymykseen on otettu kantaa korkeimman oi-keuden ratkaisussa KKO 2020:18.

Tapauksessa pesänjakaja oli toimittanut avopuolisoiden välillä avoliittolain mukaisen omaisuuden erottelun ja hylännyt päätöksellään A:n vaatimuksen saada hyvitystä B:ltä. Käräjäoikeudessa A uu-disti hyvitysvaatimuksensa ja esitti toissijaisena vaatimuksena velkasaamista, vahingonkorvausta tai perusteettoman edun palauttamista. Korkeimman oikeuden ratkaisussa oli kysymys siitä, oliko A:n toissijaiset vaatimukset tullut ottaa tutkittavaksi moitekanteen yhteydessä ja jos tälle ei ollut estettä, oliko kyseessä kielletty kanteen muuttaminen.

Korkein oikeus totesi, että kun omaisuuden erottelua koskeva toimitusmenettely ei ole oikeuden-käyntimenettelyä, on perusteltua katsoa, että pesänjakajan päätökseen ei liity muutoksenhaussa dispositiivisissa riita-asioissa säännönmukaisesti noudatettavaa prekluusiovaikutusta. Korkein oi-keus totesi lisäksi, että kun toissijaiset vaatimukset oli esitetty vasta oikeudenkäynnissä, kanteen muuttamisen sallittavuutta oli arvioitava oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 14 luvun 2 §:ssä säädetyn kanteenmuutoskiellon pohjalta.

Korkein oikeus totesi, että A:n toissijaisesti esittämät vaatimukset koskivat asiallisesti samaa saamis-vaatimusta, joten asia ei toissijaisten vaatimusten tueksi esitettyjen uusien seikkojen johdosta muut-tunut toiseksi, joten kyseessä ei ollut kielletty kanteen muuttaminen. Vaihtoehtoiset vaatimukset olisi siis tullut tutkia. Perusteettoman edun palautusta koskevasta vaatimuksesta korkein oikeus

118 HE 37/2010 vp, s. 24, 29; LaVM 23/2010 vp, s. 3.

puolestaan totesi, että sen tueksi A ei ollut esittänyt uusia perusteita. Korkein oikeus katsoi, että pe-rusteettoman edun palautusta koskevassa vaatimuksessa oli kyse avoliittolain mukaiseen hyvitys-vaatimukseen nähden vaihtoehtoisesta oikeudellisesta luonnehdinnasta, joka oli voitu esittää vielä pääkäsittelyssä, ja käräjäoikeuden oli tullut se tutkia. Vastaavasti vaatimus oli voitu toistaa muutok-senhaussa korkeimpaan oikeuteen siitä huolimatta, että sitä koskevaa vaatimusta ei ollut esitetty hovioikeudessa.

Ratkaisusta ilmenee, että vaatimus perusteettoman edun palauttamisesta on avoliittolain mukai-sen hyvitysvaateen vaihtoehtoinen luonnehdinta, joten mukai-sen jälkikäteistä vaatimista ei koske kan-teenmuutoskielto. Tämä tulkinta on johdonmukainen siitä näkökulmasta, että hyvitys on yksi pe-rusteettoman edun palautuksen muoto. Tulee kuitenkin huomata, että pepe-rusteettoman edun pa-lautuksen vaatiminen toissijaisesti prosessin aikana edellyttää sitä, että hyvitystä on vaadittu asi-anmukaisten määräaikojen puitteissa. Näin ollen, jos hyvitystä ei ole vaadittu, kanteenmuutos-kielto koskee yhtä lailla edunpalautussaatavaa kuin muitakin vaatimuksia. Korkeimman oikeu-den ratkaisu on käytännön näkökulmasta perusteltu erityisesti tilanteissa, joissa avoliittolain so-veltaminen on tulkinnanvaraista. Tällöin asianosaisten kannalta on hyvä asia, että jos avoliittolaki ei voidakaan soveltaa, niin samassa yhteydessä tutkitaan, olisiko avopuolisolla silti oikeus saada perusteettoman edun palautusta panoksestaan.

Ratkaisun oikeusohjetta ei tule kuitenkaan ymmärtää niin, että avopuoliso voisi vaatia panoksis-taan sekä hyvitystä että perusteettoman edun palautusta. Ratkaisusta käy ilmi, että perustee-tonta etua voi vaatia nimenomaan hyvityksen toissijaisena vaatimuksena. Lisäksi ratkaisussa ko-rostetaan sitä, että jos avopuoliso saa ratkaisun hyvitysvaatimuksestaan, hän ei voi enää nostaa samasta asiasta kannetta perusteettoman edun palautuksen nojalla. Tämä johtuu siitä, että kan-teen muutettavuusmahdollisuudet ja kankan-teen johdosta annettavan ratkaisun oikeusvoiman ulot-tuvuus ovat vuorovaikutussuhteessa keskenään. Oikeuskäytännössä on korkeimman oikeuden mukaan katsottu, että lainvoimainen tuomio estää samaa tai asiallisesti samaa suoritusta koske-van uuden kanteen tutkimisen. Korkein oikeus linjasi, että pesänjakajan päätöstä koskekoske-van moi-tekanteen johdosta annettavan ratkaisun oikeusvoimavaikutus estäisi siten uuden, nyt toissijai-sina esitettyihin perusteisiin nojautuvan kanteen tutkimisen.

Kuten edellä on käyty läpi, tällä hetkellä perusteettoman edun palautusta ja hyvitystä koskevat erilaiset vanhentumisajat. Johtaako tämä korkeimman oikeuden ratkaisu nyt siihen, että jos avo-puoliso nostaa hyvityskanteen myöhässä, hän voi silti prosessin aikana esittää toissijaisen vaati-muksen perusteettoman edun palautuksesta? Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaisesti tämä on mahdollista. Sen sijaan kysymys siitä, tulisiko avopuolison saada perusteettoman edun palau-tusta, vaikka hän on menettänyt vanhentumisajan vuoksi oikeutensa vaatia hyvitystä, on tulkin-nanvarainen.

Kuten lain esitöistä ja korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä ilmenee, hyvityksen ja perus-teettoman edun palautuksen soveltamisen tulisi olla mahdollisimman yhdenmukaista. Tämän vuoksi katsoisin, että jos avopuoliso esittää hyvitysvaatimuksen myöhässä, ei hänellä tulisi olla oikeutta saada myöskään perusteettoman edun palautusta. Tätä tulkintaa puoltaa myös se, että tarkkarajaisemmat edunpalautusnormit ovat eritysnormeja suhteessa yleiseen perusteettoman edun palautukseen.¹¹⁹ Näin ollen avoliittolain hyvityssäännös on erityisnormi suhteessa yleiseen perusteettoman edun palautukseen, joten hyvityssäännöstä tulee soveltaa ensisijaisesti. Sen vuoksi voidaan katsoa, että jos avopuoliso on hakenut ensisijaisesti hyvitystä ja toissijaisesti pe-rusteettoman edun palautusta, tulee ensisijaisesti soveltaa hyvityssääntelyä. Jos oikeus hyvityk-seen on jo rauennut, puoltaisi tämä sitä, että hän on tällöin menettänyt myös oikeutensa saada perusteettoman edun palautusta.