Hirvenmetsästyksen historiaa Suomessa

Suomen hirvikanta on voimakkaasti säädelty (Nygrén 2009, Luoma 2002) ja hirvenmetsästys on tärkein keino säädellä Suomen hirvikantaa.

Hirvikanta sellaisenaan kuin se ilmenee, on yhteiskunnallisen prosessin ja hirvikannan biologisten prosessien vuorovaikutuksen tuotosta. Met-sästyksellä vaikutetaan hirvikannan alueelliseen jakaumaan ja paikallis-ten hirvipopulaatioiden kokoon. Metsästyksellä vaikutetaan ja säädetään myös hirvikannan rakenteellisia ominaisuuksia, kuten esimerkiksi naa-raiden ja uroksien suhdetta, vasojen ja aikuisten hirvien suhdetta sekä eri sarvityyppien yleisyyksiä. Suomen hirvikantaa on valikoivan metsästyk-sen avulla muokattu mahdollisimman nopeasti lisääntyväksi, johon on vaikutettu muokkaamalla hirvikantaa naarasvoittoiseksi ja ampumalla enemmän vasoja kuin aikuisia hirviä. Suomen hirvikanta on muuttunut ihmisten vaikutuksesta myös tarkoituksettomasti. Esimerkiksi suuret moottori- ja maantiet ovat estäneet eri hirvipopulaatioiden välistä liikku-mista ja näin vaikuttaneet hirvipopulaation geneettiseen rakenteeseen.

Suomen hirvikannan kehitys ja kannansäätelyyn liittyvä politiikka sekä toimenpiteet ovat vaihdelleet historian aikana. Toisinaan hirvikanta on supistunut hyvinkin pieneksi niin, että hirvi on rauhoitettu kannan kehityksen turvaamiseksi. Esimerkiksi 1850-luvulla kun Venäjä ei säätä-nyt Suomelle erillisiä metsästyssäädöksiä ja Ruotsin vallan aikaiset met-sästyssäädökset menettivät merkityksensä, yhdessä suurpetojen vaikutuk-sen kanssa hirvi harvinaistui lähelle sukupuuttoa (Mela 1900 Nygrénin 2009, 18 mukaan). Sen seurauksena hirvi rauhoitettiin koko maassa vuonna 1868 ja kanta elpyi 30 rauhoitusvuoden jälkeen (Kivirikko 1940 Nygrénin 2009 mukaan). Sodat ovat yleensä alentaneet hirvikantaa, kos-ka hirvet ovat olleet kriisiaikoina tärkeä ravinnonlähde kos-kansalaisille eikä salametsästyksen takia metsästystä ole ollut helppo säädellä. Esimerkiksi Suuri Pohjan sota ja Isoviha 1700–1721, Suomen sota 1808–1809, ensim-mäinen maailmansota 1914–1918 ja toinen maailmansota 1939–1945 ovat alentaneet hirvien lukumäärää Suomessa (Nygrén 2009). Ilmeisesti myös

tuliaseiden kehitys ja metsästyksen helpottuminen vaikuttivat hirvikan-nan vähenemiseen 1600-luvulta lähtien (Kairikko 2006 Nygrénin 2009, 18 mukaan).

Ensimmäisen maailmansodan aikana sitä edeltänyt suotuisa hirvi-kannan kehitys päättyi salametsästyksen takia (Kairikko 2006 Nygrénin 2009, 18 mukaan). Tuona aikana hirvi oli suuri harvinaisuus ja jälkiha-vainnotkin kelpasivat uutisiksi lehdille (Nygrén 2009, 18). Sen jälkeen hirvi kanta rauhoitettiin kymmeneksi vuodeksi 1923–1933 ja kanta voi-mistui vähitellen (Nygrén 2009, 18–19). Rauhoituksen purkamisen jäl-keen hirvenmetsästys oli tarkoin säädeltyä. Maaherran tuli ennen kaato-luvan myöntämistä varmistaa, että kysymyksessä olevalla alueella oleskelee pysyväisesti sellainen määrä hirviä, että niistä on vahinkoa viljelyksille tai metsälle, sekä miten monta hirveä sinä vuonna voi alueelta kohtuuden mukaan kaataa (Luonnonvarainneuvosto 1987).

Toisinaan hirvi on rauhoitettu vähenevän hirvikannan elvyttämi-seksi, vaikka hirvi ei olisikaan harvinaistunut lähelle sukupuuttoa. Näin oli esimerkiksi vuosina 1969–1970 kun hirvi rauhoitettiin monissa riis-tanhoitopiireissä hiipuneen hirvikannan elvyttämiseksi (Nygrén 1987 Nygrénin 2009, 9 mukaan). Toisinaan hirvikanta on koettu myös liian suureksi, jolloin metsästystä on tehostettu kannan vähentämiseksi. Viime vuosina kannansäätelyn ideaalitilanteena on pidetty eräänlaista stabiilin säätelyn vaihetta, jossa kanta ei vaihtelisi kovin paljoa ja vaihtelut olisivat hallinnassa (Nygrén 2009; Luoma 2002). Samankaltainen hirvikannan kehitys kuin Suomessa on ollut myös muissa Pohjoismaissa (Cederlund

& Markgren 1987; Østgård 1987, molemmat teoksessa Nygrén 2009), Venäjällä ja Baltian maissa (Nygrén 2009) sekä myös Pohjois-Amerikassa ( Nygrén 2009).

Vasaverotuksen salliminen vaikutti suuren ja nopeasti lisääntyvän hirvikannan muodostumiseen 1900-luvun jälkipuoliskolla (Nygrén 2009). Vuonna 1954 vasankaato sallittiin kokeiluluontoisesti (Mäki 1954 Nygrénin 2009, 19 mukaan) ja vuonna 1959 vasojen ampumista

tehostet-tiin merkittävästi, kun uudessa metsästysasetuksessa vasoille säädettehostet-tiin puolta pienempi lupamaksu kuin aikuisille hirville. Alkuun metsästäjät vieroksuivat vasojen ampumista hankalasti toteutettavana, yleisesti järjet-tömänä ja jopa epäinhimillisenä tekona (Nygrén 2009, 20), mutta myö-hemmin metsästäjät havaitsivat, että vasaverotus tehostaa hirvikannan tuottavuutta ja mahdollistaa suuremmat saalismäärät (Nygrén 2009, 21).

Hirvikannan säätelyhistoriassa on toisinaan vallinnut vahva konsen-sus hirvikannan kehittämisestä. Esimerkiksi Nygrénin (2009, 20) mukaan 1970-luvun alkupuolella kiintiöt määriteltiin monena peräkkäisenä vuo-tena harkitun pieniksi koska yhteiskunnassa vallitsi laaja yhteisymmärrys hirvipolitiikasta. Tuona aikana maa- ja metsätalousministeriön korkeim-man riistaviranomaisen mukaan hirvipolitiikan tarkoituksena oli kas-vattaa riistamaille niin paljon hirviä kuin niitä voitiin ilman suurempaa haittaa sietää (Nygrén 2009). Yhteisymmärrykseen perustuvien kausien lisäksi hirvipolitiikan historiaan liittyvät politisoituneet kaudet, jolloin hirvikannan säätelyn toimenpiteistä on keskusteltu ja kiistelty enemmän.

Usein konsensus hirvikannan kehityksestä on seurannut kriisiytyneitä vaiheita, joiden jälkeen yhteisymmärrys on saavutettu ongelmien ratkai-semiseksi kehitettyjen toimenpiteiden avulla. Hirvikannan säätely on po-litisoitunut usein sellaisissa tilanteissa, kun jokin hirvipolitiikan osa-alue on muuttunut radikaalisti tai yllättäen.

Hirvikannan säätely ja hirvipolitiikka ovat olleet Suomessa epävar-muuksien ja vakaiden kausien vuorottelua. Toisinaan kannansäätelyn toi-menpiteet ovat johtaneet hallitsemattomiin tilanteisiin, kuten esimerkiksi 1970-luvulla epävarmat kannan kokotiedot, varovaiset kaatokiintiöt sekä tehostuva vasaverotus johtivat miltei räjähdysmäiseen kannan kasvuun (Nygrén 2009, 21). Epävarmoja kannansäätelyn aikoja ovat seuranneet korjaavat toimenpiteet. Esimerkiksi hirvikannan nopean kasvun takia 1970-luvulla vahinkojen sietokyky tuli vastaan Kymen riistanhoitopiiris-sä, missä ministeriö myönsi poikkeusluvat hirvenmetsästykselle vuoden 1974 talveksi (Nygrén 2009, 22). Tavallisesti hirviä ei metsästetä talvella.

Hirvipolitiikan jännitteitä liittyy myös hirvikannan säätelyn ja hir-venmetsästyksen välisiin näkemyksellisiin eroihin. Esimerkiksi Metsästä-jäin keskusjärjestön mukaan 1970-lopulla kasvaneet hirvivahingot ylitti-vät niiden yhteiskunnallisen sietokyvyn, jonka seurauksena hirvikannan alueellisia tavoitetiheyksiä alennettiin (Nygrén 1997). Siitä huolimatta hirvenmetsästäjäkunta ei ollut valmis kaatamaan niin paljon hirviä, kuin rktl:n hirvitutkijat laskivat tavoitteisiin pääsemisen edellyttävän ja met-sästysviranomaiset olisivat olleet valmiita myöntämään lupia. Tästä syystä vahinkojen kasvu jatkui hirvipoliittisesta ohjauksesta huolimatta ja tilan-ne kärjistyi (Nygrén 2009, 23). Vaikka hirven kaatoluvat ovat hirvipolitii-kan keskeinen instrumentti hirvihirvipolitii-kannan säätelyyn, eivät niiden vaikutuk-set toteudu aina odotetulla tavalla. Se johtuu hirveen liittyvän hallinnon ja käytännön toimenpiteet toteuttavan metsästäjäkunnan roolijaosta ja siihen liittyvästä toimintapolitiikasta. Mikään ei esimerkiksi pakota met-sästäjiä hakemaan suurempaa kaatolupien määrää tai ampumaan hirviä enempää kun he haluavat.

Hirvikannan säätelyä siirrettiin paikallistasolle 1990-luvulla (Nygrén 2009, 12). Nygrénin (2009, 26) mukaan vuosina 1991–1996 tapahtunut vallan ja vastuun siirto riista-asioiden keskushallinnolta riistanhoitopii-reille ja paikallistasolle liittyi samaan aikaan meneillään olevaan hallin-nonuudistusaaltoon, jossa sääntelyä pyrittiin purkamaan ja korostamaan paikallisuutta. Maa- ja metsätalousministeriön määräävä ote hirvikannan säätelystä muuttui silloin väljäksi tulosohjaukseksi Nygrén (2009, 26).

Vuonna 1993 alueellisista riistanhoitopiireistä tuli luvanmyöntäjäorgani-saatio. Samaan aikaan myös kannanseurantaa siirrettiin enemmän riis-tanhoitopiireille.

Suomen hirvipolitiikan suunnitelmallisuus on lisääntynyt viime vuosi kymmeninä. Järjestelmällinen pohja hirvikannan arviointi-, lasken-ta- ja verotuksensuunnittelumenetelmille luotiin 1970-luvun loppupuo-lella (Nygrén 1984). Hirvipolitiikkaan liittyviä instituutioita kehitettiin samaan aikaan. Vuosien 1975–1989 aikana Suomeen kehittyi hirvikannan

säätelystä vastaava organisaatio, joka pyrki asettamiensa tavoitteiden ja kannan seurantaa varten kehitettyjen menetelmien avulla suunnitelmal-lisesti säätelemään hirvikantaa. (Nygrén 2009, 12.) Myös hirvikannan seurantamenetelmien kehittämisen tarkoituksena on ollut suunnitelmal-lisuuden lisääminen Suomen hirvipolitiikassa (Nygrén 2009, 12).

Nygrénin (2009, 29) mukaan hirvikannan säätelyn viimeinen äkilli-nen ja yllättävä käänne tapahtui 1990-luvun lopussa, jolloin hirvikanta voimistui huomattavasti. Sitä edelsi kannan lasku, jonka takia riistanhoi-topiirit pienensivät kaatokiintiöitä. Joissain itäisissä riistanhoitoyhdistyk-sissä oli voimassa jopa täysrauhoitus. Näistä syistä vuosituhannen vaih-teen hirvikanta oli suurempi kuin koskaan, ja myös vahingot lisääntyivät merkittävästi. Esimerkiksi liikenteessä oli hirvionnettomuuksia enem-män kuin koskaan aikaisemmin ja korvattujen metsävahinkojen määrät nelinkertaistuivat edellisistä vuosista (Nygrén 2009, 31). Vuosituhannen vaihteen jälkeen suurta hirvikantaa on supistettu ja myös vahinkokehi-tys on kääntynyt laskuun. Myös sidosryhmäyhteistyötä, lupapolitiikkaa ja hirvikannan seurantamenetelmiä kehitettiin vuosituhannen vaihteen jälkeen (Nygrén 2009, 31). Eri tahojen mukaan yhteiskunnallisesti siedet-tävän taso hirvikannalle saavutettiin vuosina 2007–2008 (Malinen 2007;

Krogell & Pusenius 2008).