Neljännessä, tuhon vaiheessa, osapuolten tarkoituksena on tuhota tai ainakin kontrolloida toista osapuolta väkivallalla. Kolmannen osapuolen toiminta keskittyy tällöin rauhan turvaamiseen (peacekeeping), joka tapahtuu asettamalla normeja, määrittelemällä sallitun ja sallimattoman käyttäytymisen rajat ja tarvittaessa väkivallan kontrolloiminen erottamalla osapuolet toisistaan. Työpaikalla nämä toimenpiteet tarkoittavat käytännössä nollatoleranssi-politiikkaa, osapuolten siirtämistä eri osastoille ja erilaisten käyttäytymissopimusten laatimista. (Keashly & Nowell 2003, 350.) Neljännen vaiheen interventiokeinot ovat valtainterventioita, joissa esimies tarttuu
tilanteeseen ja asettaa käyttäytymiselle rajat, koska osapuolet eivät tässä vaiheessa kykene sitä itse tekemään.
Jos neljännen vaiheen interventioilla kyetään rauhoittamaan tilannetta siten, että osapuolet ovat valmiita sitoutumaan yhteiseen tavoitteeseen, voidaan siirtyä käyttämään muita interventiokeinoja. Eristäytymisen vaiheessa kilpailu ja vihamielisyys hallitsevat osapuolten käyttäytymistä. Interventiolla pyritäänkin tässä vaiheessa estämään konfliktin eteneminen ja osoittamaan osapuolille, että sovun löytäminen on vielä mahdollista. Interventiokeinona on välitysmenettely (arbitration) tai valtasovittelu (power mediation/mediation with muscle). Fisherin ja Keashlyn välitysmenettely on hyvin samankaltainen kuin Glaslin vastaava interventiotapa9. Välitysmenettelyssä esimies ratkaisee konfliktin tekemällä molempia osapuolia sitovan päätöksen.
Välitysmenettely on tässä vaiheessa ensisijainen interventiokeino, mutta tarvittaessa voidaan turvautua myös valtasovitteluun, joka on tavallaan välitysmenettelyn ja sovittelun välimuoto. (Keashly & Nowell 2003, 350-351.) Valtasovittelussa esimies käyttää vaikutusvaltaansa ja erilaisia pakkokeinoja tilanteen ratkaisemiseksi.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimies ottaa neuvotteluissa aktiivisen rooli, ja pyrkii ”kepin ja porkkanan” avulla pyrkii taivuttelemaan osapuolia ratkaisuun. (Fisher
& Keashly 1991, 33.)
Polarisaatiovaiheessa osapuolten väliseen suhteeseen liittyvät asiat, kuten luottamus ja kunnioitus ovat pinnalla. Osapuolilla on vääristyneitä käsityksiä ja stereotypioita toisistaan, jotka vaikeuttavat kommunikaation sujumista. Tässä vaiheessa Keashlyn ja Nowellin (2003, 352) mukaan konsultaatio (consultation) on oikea interventiokeino, koska se keskittyy suoraan osapuolten väliseen suhteeseen. Konsultaatiolla pyritään oikaisemaan osapuolten vinoutuneita käsityksiä toisistaan ja näiden asioiden käsittelyn myötä osapuolilla on mahdollisuus käsitellä konfliktin taustalla vaikuttavia ja sen alkuun saattaneita asioita. Tässä tulee esiin Keashlyn ja Fisherin tapa jakaa konfliktit affektiivisiin ja kognitiivisiin. Konsultaatiovaiheessa keskitytään selkeästi konfliktin
9 Glaslin mallissa askelmat 6-8, kuvio 4.
affektiiviseen puoleen ja pyritään valmistamaan osapuolia kognitiivisten elementtien käsittelyyn.
Konsultointi voi mahdollistaa siirtymisen suoraan osapuolten välisten neuvottelujen ja keskustelun aloittamiseen, mutta koska konfliktin on monesti laukaisut jokin kognitiivinen ja konkreettinen asia, on todennäköistä, että näiden vaikeiden kysymysten ratkaiseminen osapuolten keskinäisillä neuvotteluilla on hyvin vaikeaa. Tässä tilanteessa sovittelu (mediation) kolmannen osapuolen interventiokeinona voi seurata konsultointia. Sovittelu eroaa merkittävästi jälkimmäisestä juuri siinä, että sovittelussa keskitytään konfliktin asiakysymyksiin. Tämä on mahdollista nimenomaan siksi, että konsultointivaiheessa keskityttiin osapuolten väliseen suhteeseen, siihen liittyviin ongelmiin ja niiden ratkaisuun, joten nämä seikat eivät sovitteluvaiheessa häiritse osapuolten keskittymistä konfliktin asiakysymyksiin. Sovittelun tavoitteena on sovinto ja molempia osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytäminen. (Keashly & Nowell 2003, 352.)
Keskusteluvaiheessa keskitytään osapuolten välisen kommunikaation laadun takaamiseen. Tavoitteena on, että osapuolet voisivat tässä vaiheessa lopulta kommunikoida ilman kolmannen osapuolen apua. Jos osapuolilla kuitenkin on vaikeuksia ylläpitää rakentavaa ja suoraa keskusteluyhteyttä, esimiehen puuttuminen asiaan saattaa olla tarpeellista. Tällöin interventiokeinona on neuvottelu (conciliation), jonka tarkoituksena on saada aikaan osapuolten välille suora ja avoin kommunikaatio käsillä olevasta asiasta. Tarkoituksena on, että osapuolet kykenisivät lopulta neuvottelemaan asiasta keskenään ilman, että osapuolten välinen suhde kärsii. (Keashly
& Fisher 1996, 236.)
Fisherin ja Keashlyn mallilla on runsaasti yhteneväisyyksiä Glaslin mallin kanssa.
Molemmat mallit edustavat kontingenssiteorian mukaista ajattelua, jossa erilaiset hallintastrategiat osoittautuvat sopiviksi ja tehokkaiksi konfliktin eskaloitumisvaiheesta riippuen. Glaslin mallissa on enemmän konfliktiaskelmia ja interventiokeinoja, mutta henkisen väkivallan ratkaisemisen näkökulmasta katsottuna mallit ovat varsin
Molemmissa malleissa äärimmäisen henkisen väkivallan tilanteissa ratkaisun on lähdettävä kolmannen osapuolen asemaan pohjautuvasta valtainterventiosta.
Esimiehellä on valta asettaa käyttäytymiselle ja toiminnalle normeja ja tarvittaessa erottaa osapuolet toisistaan. Tässä vaiheessa kolmannen osapuolen päätöksille tai toimenpiteille ei haeta eikä odoteta osapuolten hyväksyntää. Seuraavassa vaiheessa interventiokeinona on välitysmenettely. Osapuolten välinen suhde on edelleen täysin tulehtunut, mutta tässä vaiheessa osapuolet ovat passivoituneet odottamaan kolmannen osapuolten toimia ja ratkaisua.
Seuraavaksi Keashlyn ja Nowellin mukaan konsultaatio on oikea interventiokeino, koska se keskittyy suoraan osapuolten väliseen suhteeseen ja siinä piilevien ongelmien selvittämiseen. Vasta tämän jälkeen mallissa siirrytään sovitteluun (mediation), joka eroaa merkittävästi edellisestä juuri siinä, että sovittelussa keskitytään konfliktin asiakysymyksiin. Glaslin mallissa sovittelussa pyritään rakentamaan osapuolten luottamusta kolmanteen osapuoleen, jolla pyritään paikkaamaan osapuolten välillä vallitsevaa luottamuspulaa sekä keskitytään konfliktin asiakysymyksiin. Keashlyn ja Nowellin ajatuksista poiketen Glaslin mallissa keskitytään osapuolten väliseen suhteeseen ja sen paikkaamiseen vasta seuraavassa vaiheessa.
Edellä esitettyä poikkeusta lukuun ottamatta mallien käsitykset henkisen väkivallan ratkaisusta ovat varsin yhtenevät. Molempien mallien pyrkimyksenä on saattaa konflikti sellaiseen tilaan, että osapuolet kykenevät omin voimin ratkaisemaan sen. Mallien yhtenevistä piirteistä huolimatta Keashlyn ja Fisherin (sekä Keashly ja Nowell 2003) mallin vahvuutena on selkeys ja yksinkertaisuus, joka johtuu konfliktiaskelmien ja interventiokeinojen pienemmästä määrästä. Kuten tässä tutkimuksessa on aiemmin tuotu esiin, Glasl ei mallissaan viittaa henkiseen väkivaltaan, eikä pohdi sen asemaa tai paikkaa konfliktiaskelmilla. Keashly ja Nowell (2003) puolestaan ovat pyrkineet pohtimaan henkisen väkivallan ratkaisua konfliktiteorian ja kontingenssiajattelun näkökulmasta.
Keashly ja Nowell (2003, 352-354) nostavat esiin viisi etua, joita konfliktin hallinnan kontingenssinäkökulma tarjoaa henkisen väkivallan ratkaisulle. Ensinnäkin näkökulma
korostaa konfliktin ulkopuolisten henkilöiden roolia henkisen väkivallan ratkaisuprosessissa. Toiseksi kontingenssinäkökulma korostaa konfliktin historian ja nykytilanteen tarkkaa arviointia, vasta tämän jälkeen on mahdollista valita tilanteeseen sopiva interventiokeino. Kolmanneksi näkökulma saattaa tarjota selityksen sille, miksi interventiot joissain tapauksissa epäonnistuvat, miksi ne joskus osoittautuvat riittämättömiksi. Neljänneksi kontingenssinäkökulma korostaa tarvetta käsitellä henkisen väkivallan tilanteita kattavasti ja järjestelmällisesti, tilanteen ratkaisu vaatii erilaisia interventioita ja eri tahojen yhteistyötä. Viidentenä etuna Keashly ja Nowell nostavat esiin sen, että kontingenssinäkökulman mukaan henkisen väkivallan ratkaisu ja käsittely on vaikeaa. Tästä syystä ennakoivien ja ehkäisevien toimien merkitys korostuu, konfliktiin on syytä puuttua ajoissa, ennen kuin se kehittyy henkiseksi väkivallaksi.
3.4.4 Johtamistyylit
Edellä esitellyistä konfliktiprosessimallien mukaisista interventiokeinoista eroaa Blaken ja Moutonin (1977) kehittämä johtamisruudukko, joka erittelee viisi erilaista johtamistyyliä. Blaken ja Moutonin näkemykset eroavat Glaslin (1982) ja Fisherin ja Keashlyn (1990) näkemyksistä erityisesti siinä, että Blaken ja Moutonin mukaan on olemassa yksi ja paras johtamistyyli, joka maksimoi tuottavuuden ja tyytyväisyyden kaikissa tilanteissa. Kontingenssiteorian mukaan johtamistyylien tehokkuus riippuu tilanteeseen liittyvistä tekijöistä. Seuraavaksi esitellään Blaken ja Moutonin johtamistyylit ja erityisesti niiden yhteys konfliktien ratkaisemiseen. Tarkoitus on nostaa esiin kontingenssinäkökulmasta eroavia näkemyksiä ja tuoda näkyville myös muunlaisia ajattelutapoja konfliktin hallintaan ja ratkaisuun.
Johtamisruudukon (kuvio 6) ulottuvuuksina ovat kaksi perusnäkökohtaa ja niiden väliset vuorovaikutussuhteet. Vaaka-akseli osoittaa huomiota tuotokseen ja pystyakseli huomiota ihmisiin. Kummallakin akselilla on yhdeksänkohtainen asteikko, joka osoittaa huomion määrää, vähäisintä määrää numero 1 ja suurinta huomion määrää numero 9.
(Blake & Mouton 1977, 29.)