Fenomenografinen tutkimus

Etymologisestä näkökulmasta termi fenomenografia voidaan jäljittää kreikan kieleen. Sanat phaino’menon ja graphein, joista ensimmäinen tarkoittaa ilmiötä ja toinen piirtämistä tai kuvaamista muodostavat fenomenografian eli vapaasti suomennettuna ilmiön kuvaamisen.

(Aikio 1994.) Akateemisen tutkimuksen näkökulmasta fenomenografia on laadullinen tutkimustapa, jonka avulla pyritään selvittämään ihmisten käsityksiä ja niiden eroavaisuuksia tutkittavasta aiheesta. Aineistona käytetään kirjallista materiaalia mm.

haastatteluita, kirjoitelmia, piirroksia tai kyselyitä. Tutkimuksen kannalta oleellista on kysymyksen asettelun avoimuus, koska tavoitteena on kuvailla, analysoida ja ymmärtää käsityksiä sekä vertailla niiden keskinäisiä suhteita. (Huusko & Paloniemi 2006, 163-164.)

Fenomenografisessa tutkimuksessa tulee ilmi ensimmäisen ja toisen asteen näkökulmat.

Ensimmäisen asteen näkökulmalla tarkoitetaan sitä, että tutkija itse näkee jonkin ilmiön tai asian omien kokemustensa kautta. Tutkija kuvaa objektia siten, kuten se yleisesti ilmenee.

Toiseen asteen näkökulmassa keskitytään ihmisten käsityksiin ilmiöistä, ja tämän kautta tehtyihin päätelmiin maailmasta. Tutkittava ilmiö kuvaillaan toisten ihmisten yksilöllisten kokemusten ja kuvausten perusteella. (Niikko 2003, 24; Marton 1981, 178.) Tutkimuksemme tapauksessa ensimmäiselle näkökulmalla viitataan teoriaan ja empiiriseen tietoon, jonka tutkijat ovat ilmiöstä, tässä tapauksessa syrjäytymisestä, hankkineet. Toinen näkökulma on luonnollisesti se, millaisen kuvan vastaajat luovat ilmiöstä.

Ensimmäisen ja toisen asteen erottelu on kuitenkin hankalaa. Voidaanko olettaa, että ympäröivä maailma näyttäytyy kaikille samanlaisena, ainoastaan käsitysten siitä ollessa erilaisia. Mistä voidaan tietää, ettei kyseessä ole erilaisten todellisuuksien olemassaolo.

Fenomenografian yleinen konsensus on se, että todellisuus on meille kaikille yhteinen, jossa asioiden kokeminen ja käsittäminen on yksilöllistä. Täten voimme saada tietoa siitä millaisia eri tapoja on olemassa tämän todellisuuden käsittämiseksi. Ennen kaikkea fenomenografiassa on ideana saada selville näiden käsitysten eroja tietyssä ryhmässä.

Käsitysten sisältö ja suhde toisiinsa voi muodostaa olettamuksen siitä, miten ilmiö yleisesti käsitetään tietyn ryhmän keskuudessa. (Huusko & Paloniemi 2006, 165; Metsämuuronen 2003, 174 – 175.)

Fenomenografia voidaan määrittää lyhyesti siten, että se kuvaa käsityksiä ympäröivästä maailmasta. Lähtökohtana on ollut tarve saada kuvauksia tiedosta tutkittaessa oppilaiden oppimista. Tämänkaltainen tutkimus loi pohjan fenomenografialle. Tavoitteena ei siis ollut määrällisen tiedon hankkiminen perinteisten kokeiden ja arvosanojen muodossa vaan täysin uudenlaisten vastausten saaminen, ilman oikeaa tai väärää. Lähdettiin hakemaan tietoa pelkästään yksilöllä olevan ymmärryksen kautta. (Svensson 1997, 163.)

Tiedon kuvaamisen luonne muuttui objektiivisesta ja ainekohtaisesta selkeästi subjektiivisempaan ja suhteellisempaan suuntaan. Oletusarvona oli se, että tieto on täysin riippuvainen kulttuurisesta ja sosiaalisesta kontekstista. Tieto nähtiin kokonaisuuksina tai rakenteina, jotka edustavat kohteena olevaa asiaa tai ilmiötä. Täten oppilaiden tuottama tieto tuotettiin mielikuvina, jotka edustavat heidän ymmärrystään ja heidän antamiansa merkityksiä tarkasteltavalle kohteelle. Tämä subjektiivinen tiedonkeruutapa kehitettiin vastareaktiona hallitsevalle objektiiviselle näkökulmalle, jossa ainoa oikea tieto on tieteellisesti tuotettua. Selkeä ero perinteisen tutkimuksen ja uuden fenomenografisen suuntauksen välillä oli se, että perinteisessä mallissa kategoriat ovat jo valmiina, uudessa mallissa ne tuotetaan tulosten perusteella. (Svensson 1997, 163.)

Fenomenografian tarkoituksena on tutkia ihmisten käsityksiä todellisuudesta, kuinka he ymmärtävät, jäsentävät ja käsitteellistävät ilmiöitä. Fenomenografinen tutkimus toteutetaan

aineistolähtöisesti, eikä olemassa olevaa teoriaa käytetä luokittelurunkona tai teoriasta johdettujen olettamusten testaamisessa. Tutkija tulkitsee aineistosta ihmisten erilaisia käsityksiä tutkittavasta ilmiöstä, luo näistä kategorioita ja vertailee niitä keskenään. (Huusko

& Paloniemi 2006.)

Fenomenografisen tutkimuksen perusyksikkö on yksilön kokemus tietystä asiasta.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää näiden kokemusten vaihtelevuutta. Lähtökohtaisena fenomenografian pyrkimyksenä on siis tietyn ilmiön kuvaileminen muiden näkökulmasta ja näiden näkökulmien keskinäisen vaihtelun tarkastelu erityisesti koulutuksellisessa kontekstissa. Tämä kertoo fenomenografisen tutkimuksen kiinnostuksesta yksilöiden kykyyn havainnoida maailmaa ja tiettyjä ilmiöitä tietyillä tavoilla. Nämä kyvyt noudattavat hierarkiaa ja ne voidaan nähdä enemmän tai vähemmän kehittyneinä. Erot kyvyissä hahmottaa ilmiöitä ovat koulutuksellisesti kaikkein olennaisempia ja muutokset näissä kyvyissä voidaan nähdä oppimisen tärkeimpänä muotona. (Marton & Booth 1997, 111.)

Yksilön kokemus tietystä ilmiöstä ei kuvaa todellisuutta sellaisenaan, vaan todellisuutta hänen näkökulmastaan. Kokemukset ilmiöstä tulevat ilmi lausuntoina, tekoina tai muina tuotoksina. Nämä tuotokset voidaan nähdä enemmän tai vähemmän hyödyllisinä tai toimivina sen valossa mitä tiedämme maailmasta. Kuitenkin tutkijoina tulee omaksua näkökulma, jossa näitä tuotoksia ei tuomita vaan ainoastaan tarkastellaan erilaisina tapoina kokea tietyt ilmiöt. (Marton & Booth 1997, 120.) Emme siis voi nähdä oppilaiden tuotoksia eriarvoisina, ”hyvinä” tai ”huonoina”, kirjoitusasusta tai kieliopista johtuen vaan niitä tulee tarkastella objektiivisesti, samanarvoisina tutkimusyksikköinä.

Tässä konkretisoituu edellisen kappaleen huomio siitä, miten kokemuskohtainen jokaisen oma todellisuus on. Eräässä tapauksessa tyttö väitti, että hänen toisessa kädessään on viisi ja toisessa kymmenen sormea. Tämä väite olisi helppo ohittaa hölmönä ja järjettömänä. Tämä tulkinta sormien määrästä saattaisi kuitenkin antaa arvokasta tietoa siitä, miten lapsi hahmottaa numerot. Tulisi asettua lapsen asemaan ja pohtia mikä saa hänet sanomaan moiset lukumäärät. Voimme kuitenkin olettaa, että ihmiset ajattelevat loogisesti oman yksilöllisen maailmankuvansa lähtökohdista. Kyseessä oleva tyttö paljasti lopulta, että hänen toisen

kätensä sormien nimet ovat ”1”, ”2” jne. ja toisen käden sormet jatkavat kyseistä lukusarjaa päättyen kymmeneen. Siksi hän päätyi sanomaan, että hänen toisessa kädessään on 10 sormea. (Marton & Booth 1997, 134-135.)

Yksilöiden käsitykset eivät myöskään muodostu pelkästään omien kokemusten perusteella, vaan hänen ympäristönsä ja siihen liittyvät tekijät kuten kasvatus ja sosiaaliset suhteet, luovat yhdessä käsityksiä. Käsitys eroaa kokemuksista juuri siten, että se ei välttämättä ole omakohtainen vaan kenties opetuksen tuotetta. Kokemukset sen sijaan ovat omakohtaisia.

(Laine 2007, 38.)

Fenomenografisessa tutkimuksessa tutkija on myös oppija ja etsii kohteena olevalle ilmiölle rakennetta ja miten muut ihmiset käsittävät tutkimuskysymyksen ilmiön. Kaikki kerätty materiaali muodostaa ”altaan” josta tutkijan tulee tehdä löydöksensä. Tämä onnistuu keskittymällä yksittäiseen kohteen osa-alueeseen ja sen vaihteluihin ja jäädyttämällä muut osa-alueet. Yksittäisen osa-alueen jälkeen voidaan tarkastella toista osa-aluetta ja käsitellä näiden kahden suhdetta toisiinsa tai taustateoriaan. Näin löydetään eroja siinä, miten yksilöt käsittävät ilmiön, sekä siinä miten he ilmaisevat käsityksensä. Ilmaisuerot ovat oleellisia.

sillä saman ilmiön kuvailu täysin samalla tavalla tekisi vastausten analyysista mahdotonta, havaittavia eroja tulkinnoissa pitää siis olla. (Marton & Booth 1997, 132-134.)

Fenomenografia on empiirinen tutkimustapa, joka ei perustu filosofisiin oletuksiin ja teeseihin. Metafyysiset uskomukset ja ideat todellisuudesta ja tiedosta eivät ole olennaisia.

Fenomenografian kannalta tärkeää on yksityiskohtaisemmat olettamukset, jotka liittyvät suoraan empiiriseen tutkimukseen. Tunnetuimmat todellisuuden luonnetta tutkivat metafyysiset käsitykset ovat materialismi ja idealismi. Fenomenografialla ei ole selkeää metafyysistä perustaa. Yksittäiset fenomenografista tutkimusta tekevät tutkijat voivat tehdä metafyysisiä olettamuksia, mutta fenomenografia ei perustu yhteenkään metafyysiseen uskomukseen. (Svensson 1997.)

Fenomenografian kannalta on tärkeää keskittyä tutkittavien mielikuviin sekä käsityksiin.

Nämä liittyvät läheisesti oletuksiin tiedosta ja ajattelusta. Tiedon nähdään liittyvän läheisesti

ajatteluun. Ihmiset luovat tietoa omalla toiminnallaan ja ajattelulla. Toisaalta tieto on riippuvaista yksilön ja ihmisen toiminnan ulkopuolisesta todellisuudesta. Tieto ja käsitykset todellisuudesta ovat relationaalisia, eivät pelkästään empiirisiä tai rationaalisia. Ne luodaan ajattelemalla ulkopuolista todellisuutta. Käsitykset perustuvat sekä yksilön toimintaan, että ihmisen ympärillä vallitsevaan todellisuuteen. Kuinka tietoa ja käsityksiä tulkitaan, riippuu empiirisistä ja positivistisista käsityksistä siitä, mitä pidetään faktoina. (Svensson 1997.)

Tieto todellisuudesta vaihtelee ajatusten ja ajattelijan mukaan, eikä tiedon voida koskaan olettaa olevan täysin varmaa. Totuus tiedosta on epävarmaa. Positivistinen usko havainnointiin ja induktiiviseen päättelyyn ja fenomenologinen usko identiteettiin ilmiön sekä ajattelun välillä, eivät kummatkaan ole hyväksyttäviä vaihtoehtoja. Tieto on riippuvaista kontekstista sekä hermeneuttisten perinteiden perspektiivistä, joista sitä tarkastellaan. (Svensson 1997.)

Uljenssin (1991) mukaan absoluuttisen totuuden saavuttaminen on mahdotonta, sillä ontologinen oletus fenomenografiassa on se, että todellisuus on olemassa pelkästään yksilöiden kokemuksissa. Maailmankuva muuttuu jatkuvasti ja ihmiset muokkaavat sitä.

Tutkijoina hyväksymme sen, että aineistomme antamat tulokset kuvaavat sitä todellisuutta, jonka tutkittavat kokivat tutkimushetkellä ja jonka me koemme tutkimuksen aikana.

Käsittelyssä olevan ilmiön kuvailu on selkeä painopiste fenomenografiassa. Tämä luo oletuksen kuvailun tärkeydestä, siitä että on tarve kuvailulle. Oletus kuvailun tärkeydestä liittyy tiedon luonteeseen, siihen että tieto on sitä mitä jokin merkitsee, ja millaisia samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia nämä merkitykset sisältävät. Se liittyy myös yleistyksiin objektien merkityksistä. Mitä vähemmän yleistettävä on kohteen merkitys, sitä tärkeämpää on yksilöllisten käsitysten saaminen tästä kohteesta. Fenomenografia ei oleta, että objektin merkitys on yleistettävissä vaan se selvittää sen empiirisesti tutkimalla.

(Svensson 1997.)