Eurooppalaistumisen käsite

Eurooppalaistuminen ei ole synonyymi Euroopan integraatiolle tai edes Euroopan valtioiden lähentymiselle, vaikkakin eurooppalaistuminen on yhteydessä näihin molempiin.

Eurooppalaistuminen on rakenteellinen muutosprosessi, joka vaikuttaa toimijoihin, instituutioihin ja ajatteluun eli eurooppalaistumisen seurauksena näiden rakenteet voivat muuttua.

Eurooppalaistumisen vaikutukset ovat yleensä vähittäisiä, epäsäännöllisiä ja eri voimakkuuksilla ilmeneviä eri maissa ja niiden eri osissa. (Featherstone 2003, 3–4.)

Eurooppalaistumisen tutkiminen lisääntyi tuntuvasti 2000-luvun alussa. Eurooppalaistumisen on nähty tarkoittavan montaa eri asiaa. Se on nähty eurooppalaisten normien ja hallinnon levittämisenä. On myös painotettu sen transnationalistista ulottuvuutta eli eri Euroopan maista peräisin olevien normien, ajattelu- ja käyttäytymistapojen levittäytymistä ympäri Eurooppaa.

Eurooppalaistuminen nähdään kuitenkin nykyään useimmiten kansallisen ympäristön sopeutumisena muutoksiin, jotka aiheutuvat joko suorasti tai epäsuorasti EU:sta. (Featherstone 2003, 5–9.)

Eurooppalaistumisen käsitteen on määritellyt ensimmäisenä Robert Ladrech vuonna 1994. Hänen mukaansa eurooppalaistumisprosessissa EU:n harjoittamasta politiikasta ja taloudenpidosta tulee vähitellen osa kansallisen politiikan ja politiikan teon organisaatiologiikkaa, jolloin kansallinen politiikka muuttaa suuntaa ja muotoaan¹. Organisaatiologiikan muutoksilla Ladrech tarkoittaa organisaatioiden sopeutumista muuttuneeseen tai muuttuvaan ympäristöön. (Ladrech 1994, 69–71.) Toimijat siis joutuvat määrittelemään uudelleen toimintatapansa, jotta ne pystyisivät vastaamaan EU-jäsenyyden tuomiin muutoksiin. Ladrechin määritelmän vahvuutena on se, että se huomioi erikseen politiikan teon, mutta määritelmä on kuitenkin suhteellisen laaja. (Featherstone 2003, 12.) Ladrechin jälkeen eurooppalaistumisen käsitteen määrittelyä onkin täsmennetty.

1 Ladrechin alkuperäinen määritelmä: ”[e]uropeanization is an incremental process reorienting the direction and shape of politics to the degree that EC political and economic dynamics become part of the organizational logic of national

Thomas Risse, Maria Green Cowles ja James Caporaso määrittelevät eurooppalaistumisen Eurooppa-tason hallinnon ilmaantumisena ja kehittymisenä eli kansallisvaltioiden hallinnon lisäksi on olemassa myös koko Euroopan kattavaa hallintoa. Eurooppa-tason hallinto liittyy poliittisiin, sosiaalisiin ja lainsäädännöllisiin instituutioihin ja sen avulla tavoitellaan pakottavien, eurooppalaisten sääntöjen luomista. Eurooppalaistumisessa on toisin sanoen kysymys siitä, että politiikkaan kehittyy uusia tasoja, jotka ovat vuorovaikutuksessa jo olemassa olevien vanhojen tasojen kanssa eli on olemassa ylikansallinen, kansallinen ja paikallinen politiikan taso. Risse, Green Cowles ja Caporaso toteavat kuitenkin varsinaisen määritelmänsä lisäksi myös, että eurooppalaistumisella on vaikutuksia kansallisiin rakenteisiin, yksinkertaisesti sanottuna erilaisiin kansallisiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin. Instituutioilla he tarkoittavat tässä säännöstöjä, joissa on kirjoitetut säännöt ja julkilausutut käyttäytymistavat, mutta niihin kuuluu myös kirjoittamattomia sääntöjä, rutiineja ja oma organisaatiokulttuuri. (Risse, Green Cowles &

Caporaso 2001, 1–5.)

Claudio M. Radaelli on pitänyt Rissen ym. määritelmää hyvänä erityisesti siksi, että siinä otetaan huomioon sääntöjen luominen ja laaja näkökulma eurooppalaistumiseen tuomalla esille Eurooppa-taso. Rissen ym. varsinaisen määritelmän laaja näkökulma on kuitenkin myös ongelma, koska määritelmä on liian laaja ja epätäsmällinen kertomaan siitä, mitä eurooppalaistuminen on käytännössä. Rajatummin määritelty eurooppalaistuminen on jotakin, jossa eurooppalainen ulottuvuus tunkeutuu kansallisen politiikan areenalle. Radaellin mielestä Ladrechin määritelmän ansio onkin, että kyseisessä määritelmässä eurooppalaistuminen nähdään prosessina eli se nähdään sopeutumisena, oppimisena ja politiikan muutoksena. Tosin Radaelli katsoo, että Ladrechin määritelmässä keskitytään liikaa organisaatioihin, jolloin unohdetaan yksilöiden merkitys. (Radaelli 2003, 29–30.)

Radaelli määritteleekin eurooppalaistumisen prosessiksi, jossa muodostetaan, levitetään ja vakiinnutetaan muodollisia ja epämuodollisia sääntöjä, menettelyjä, toimintatapoja ja normeja, jotka on ensin määritelty EU:n politiikkaprosesseissa ja sitten sisällytetty kansalliseen identiteettiin, harjoitettavaan politiikkaan ja poliittisiin rakenteisiin. Tämän määritelmän ytimessä on poliittisen käyttäytymisen muutos eli muutos, jossa EU:n politiikka omaksutaan kansalliseen politiikkaan, rakenteisiin ja identiteettiin. Radaelli jättää sen sijaan määritelmän ulkopuolelle eurooppalaisten valtioiden keskinäisen vuorovaikutuksen, jossa EU ei ole mukana. (Radaelli 2003, 30–31.)

Radaelli täsmentää vielä näkemystään eurooppalaistumisesta siten, että hän määrittelee, mikä ei ole eurooppalaistumista. Eurooppalaistuminen ei ole lähentymistä, koska eurooppalaistuminen on prosessi ja lähentyminen on vain tämän prosessin lopputulos. Eurooppalaistuminen ei ole myöskään harmonisointia, koska harmonisoinnissa on kyse moninaisuuden katoamisesta, kun taas eurooppalaistuminen voi johtaa hyvinkin erilaisiin kansallisen politiikan muutoksiin eri valtioissa.

Myöskään poliittista integraatiota ei voida pitää eurooppalaistumisena, koska eurooppalaistuminen seuraa integraatiota, jolloin eurooppalaistumistutkimuksen huomion kohteena on se, mitä EU:n instituutioista seuraa. (Radaelli 2003, 33.)

Kuten huomataan, eurooppalaistumisesta on olemassa monta eri määritelmää eikä mikään niistä ole saavuttanut täysin ylivertaista asemaa toisiin nähden. On jopa kyseenalaistettu eurooppalaistumiskäsitteen käytettävyys määritelmien epätäsmällisyyden ja vaihtelevuuden vuoksi.

Johan P. Olsenin mukaan oleellista ei olekaan niinkään se, mikä on eurooppalaistumisen perimmäinen määritelmä, vaan se, miten käsitettä voidaan käyttää eurooppalaisen poliittisen areenan kehityksen tutkimiseen. Tällöin voidaan saavuttaa parempi ymmärrys eurooppalaisen hallintojärjestelmän kehittymisestä ja vaikutuksista. Tämän ajatuksen pohjalta Olsen jäsentää eri eurooppalaistumismääritelmiä. Eurooppalaistuminen voi olla ulkoisten rajojen muuttumista, Euroopan tasolle kehittyviä instituutioita, keskusvallan tunkeutumista kansalliseen hallintojärjestelmään, eurooppalaisten poliittisten organisaatioiden toimintatapojen viemistä Euroopan ulkopuolelle tai poliittisen yhdentymisen projekti. Olsen painottaa, että eurooppalaistumisen ymmärtäminen vaatii sen ymmärtämistä, kuinka eurooppalaistuminen tapahtuu. (Olsen 2002, 921–924.)

Tässä tutkimuksessa nojaudun pääasiassa Ladrechin määritelmään, koska siinä eurooppalaistuminen on määritelty tutkittavimpaan muotoon veropolitiikan näkökulmasta.

Eurooppalaistuminen käsitetään prosessina ja EU:n vaikutusten nähdään tulevan kansallisen politiikan sisälle, mikä aiheuttaa muutoksia kansalliseen politiikkaan. Tämäntapainen ajattelu on sovellettavissa hyvin veropolitiikan tutkimiseen. Hyödynnän jossain määrin myös osia muiden määritelmien eurooppalaistumiskäsitteitä. Rissen ym. tekemä ero Eurooppa-tason ja kansallisen tason välillä on hyödyllinen tiivistämään eri toimintatasoja Euroopassa, vaikka käsitteet ovatkin laajoja. Radaellin määritelmässä, kuten myös Ladrechin määritelmässä, hyödynnettävissä on eurooppalaistumisen ajatteleminen prosessina. Radaellin määritelmästä käyttökelpoista tässä tutkimuksessa on myös määrittely siitä, mikä ei ole eurooppalaistumista. Olsen puolestaan painotti,

että eurooppalaistumisen ymmärtämiseksi on ymmärrettävä, kuinka eurooppalaistuminen tapahtuu.

Seuraavissa luvuissa siirrynkin käsittelemään sitä, millaisten prosessien ja mekanismien kautta eurooppalaistuminen tapahtuu.