Deiktiset eleet

Ele voi olla deiktinen eli osoittava. Tällaisia eleitä käytetään runsaasti silloin, kun kieli-taito ei ole riittävän kehittynyt, esim. vierasta kieltä opiskeltaessa. Myös suurin osa las-ten käyttämistä eleistä on deiktisiä, osoittamista ja näyttämistä. Launosen (1998:41) mukaan deiktisillä eleillä on tärkeä ja moninainen funktio kielen kehityksessä: ne il-maantuvat muita eleitä myöhemmin, koska ne edellyttävät kommunikaatiotaitona kykyä kaksisuuntaiseen viestintään. Deiktiset eleet säilyvät puheilmaisun rinnalla kommuni-kaatiokäytössä aikuisuuteen asti (mts. 1998:41).

Niin kuin lapsen kehityksessä, myös kielenopetuksen alkuvaiheessa osoittavat eleet esittävät varsin suurta roolia. Deiktisiä eleitä käytetään hyväksi vaikkapa viittaamalla itseen tai kiinnittämällä huomiota johonkin asiaan tai esineeseen. McNeillin (1992:18) määritelmän mukaisesti deiktisellä eleellä voidaan viitata esineeseen tai tapahtumaan lähiympäristössä tai kohteeseen, joka ei ole tilanteessa läsnä, mutta myös sellaiseen asi-aan, jota ei fyysisesti ole olemassa. Viittomakielessä tällaista ilmiötä tunnetaan paikan-tamisen eli lokalisaation nimellä. Paikantaminen on deiktinen ilmiö, joka perustuu sii-hen, että osoittelun avulla identfioidaan tai kiinnitetään huomiota haluttuun tarkoittee-seen (Rissanen 1985:17). Seuraavassa esimerkissä lyhenteellä NO viitataan naisopiske-lijaan ja vastaavasti lyhenteellä MO miesopiskenaisopiske-lijaan.

Esimerkki 4.

01 O: .aah (.) haluat ostaa? ratsastushevosen?

02 NO: jo:

03 O: ohoo. (1.0) meillä {on ravihevonen}

(1) 04 MO: mhm

05 O: Sepolla (2.0) O:kei, hyvä jo:? ja? ˚harrastatko˚

(2)

Rivillä 03 opettaja sanoo, että heillä on ravihevonen, ja samalla hän tekee kädellä osoit-tavan liikkeen (1) itsestään poispäin: käsi liikkuu pään yläpuolelta kaarevasti eteen osoittaen ikään kuin hevosen sijaintia jossain kauempana. Rivillä 05 opettaja tekee ky-symyksen yhteydessä taas liikkeen itsestään poispäin (2). Tämän eleen artikulaatiopaik-ka sijoittuu noin rinnan korkeudelle. Tällä eleellä osoitetaan henkilöä, jolta odotetaan vastausta kysymykseen. Molemmat eleet ovat deiktisiä, mutta niiden erilaisuus tulisi ymmärrettäväksi myös ilman samanaikaista puhetta.

4.3.2 Embleemit

Onnenkielessä sanaston opettamisessa käytettävät viittomat ovat yleisesti ottaen kon-ventionaalisia, produktiivisia. Embleemejä käytetään yleensä ilman puhetta, mutta jos-kus myös puheen yhteydessä. Tarkastelun kohteena olevan kielikoulun opetusmenetel-mässä käytetään puhetta tukevan ja korvaavan kommunikointimenetelmän tavoin tuki-viittomien rinnalla aina puhetta. Tavoitteena kielikoulutuksessa on kuitenkin puhumaan oppiminen eikä viittomaan oppiminen. Kuten aikaisemmin on jo todettu, aikuisopetuk-sessa ei tukiviittomia yleensä ole juurikaan käytössä. Kylläkin niitä on käytetty menes-tyksekkäästi esim. Down-syndroomaisten lasten puhumaan oppimisen tukemisessa.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että viittomien käyttö lisää puheyrityksiä ja puheen kehi-tystä verrattuna kehitykseen ilman viittomien käyttöä (Huuhtanen 2001:27).

Sanaston opettamisessa käytettäviä viittomia voidaan luonnehtia ikonisiksi viitto-miksi, sillä ne ilmaisevat kielellisen merkin ja siihen viittaavan viittoman samankaltai-suutta. Kun viittomakielessä puhutaan kulttuurisidonnaisuudesta niin Onnenkielessä leksikon opettamisessa käytettävät viittomat ovat suurimmalta osalta kouluttajakohtai-sia. Kuten eri viittomakielissä toteutuu viittomien ikonisuus eri tavoin, niin myös koulu-tuksessa voidaan esimerkiksi kolmiuolotteiseen esineeseen viitata kolmella eri tavalla:

viittaamalla sen muotoon, liikkeeseen tai funktioon. Rissanen (2006:29) tuo eri viitto-makielissä toteutuvan ikonisuuden esimerkkinä puuhun viittaavan viittoman, joka Tans-kan viittomakielessä on piirroksenkaltainen kuvaus lehtipuusta, amerikkalaisessa viit-tomakielessä kuvastaa puun lehtien liikettä ja suomalaisessa viitviit-tomakielessä puun run-gon hakkaamista kirveellä. S2 suggestopedisessa aikuiskoulutuksessa kouluttajan miel-tymyksestä ja mielikuvituksesta riippuu, käyttääkö hän omassa opetuksessaan muotoa, liikettä tai funktiota viittamaan sanan tarkoitteeseen. Viittomien käytön edellytyksenä on, että ne ovat sopimuksenvaraisia ja sitovia. On tärkeää, että kouluttaja käyttää aina samoja viittomia viittaamaan tiettyyn sanaan, ilmiöön tai lauseeseen. Aina se ei kuiten-kaan onnistu, opettajakin on vain ihminen. Onnenkielessä opetuksen kannalta tärkeim-pänä pidetään kielioppiviittomien yhtenäisyyttä, sitä, että kaikki kouluttajat käyttäisivät samoja tukiviittomia osoittamaan johonkin tiettyyn sijamuotoon. Siinä on onnistuttu suhteellisen hyvin. Näistä tukiviittomista ja niiden käytöstä opetuksessa kerrotaan lu-vussa 4.4. ja sen alaluvuissa.

4.4 Viittomat kieliopin opettamisessa

Kuten leksikon opettamiseen tähtääviä viittomia niin myös kielioppiviittomia ruvetaan käyttämään heti ensimmäisestä oppitunnista lähtien. Kielioppiviittomilla tarkoitan pää-asiassa kielen morfologiaan liittyviä liikkeitä, jotka ovat näkyvimpiä ja leimaa-antavimpia elementtejä Onnenkielelle ominaisessa suggestopedisessa opetusmenetel-mässä. Tällaisista kielioppiviittomista on tullut ko. kielikoululle kuin tavaramerkki.

Kyseessä ovat tukiviittomat, jotka ovat vuosien saatossa säilyttäneet samanlaisen muo-don. Voidaankin siis puhua konventionaalistuneista tukiviittomista.

John Fisken (1992:110) mukaan konventionaalistumiseksi eli tavanomaistumiseksi kutsutaan kulttuurista prosessia, jossa enemmistö hyväksyy vähitellen luovat ja epäta-vanomaiset koodit ja niistä tulee tavanomaisia. Koodeilla hän tarkoittaa mm. sanatto-massa viestinnässä käytettäviä eleitä, silmänliikkeitä ja äänensävyä. Jos tarkkaillaan Onnenkielen kursseja alakulttuurina, jossa on käytössä omat sille kulttuurille ominaiset eleet, voidaan huomata, että myös siellä tapahtuu konventionaalistumista.

Puhutuissa kielissä esiintyvä yleinen kieliopillinen prosessi on affiksaatio eli sidon-naisten morfeemien (prefiksien, infiksien ja suffiksien) liittäminen sanan vartaloon, ku-ten esimerkiksi suomen sanojen taivuttaminen päätteiden avulla (Rissanen 1985:104-105). Eri kieliryhmien alueilta (muualta kuin suomen lähisukukielien alueilta) tulleille maahanmuuttajille juuri tämä päätteiden lisääminen sanan vartaloon aiheuttaa eniten vaikeuksia. Onnenkielessä tätä ongelmakohtaa kielen opetuksessa pyritään helpotta-maan kielioppiviittomia käyttämällä. Viittomien käyttämisen periaatteena on niiden ku-vaannollisuus, yksinkertaisuus ja helppous. Kielioppiviittomien käyttö on rajattu lähin-nä sijamuotojen yhteyteen. Seuraavassa käsitellään yleisesti suomen sijamuotoja ja ha-vainnollistetaan esimerkein kaikki Onnenkielen opetuksessa käytettävät sijamuotoihin sidotut tukiviittomat, joita on yhteensä 12.

Ison suomen kieliopin (2005) mukaan sija on morfosyntaktinen ja morfosemanttinen kategoria, jonka tunnus on sijapääte. Sijapääte ilmaisee, missä syntaktisessa ja semant-tisessa suhteessa nominaalinen sana tai lauseke on muuhun lauseeseen. Sijapääte liittyy sanan vartaloon ja sen asu vaihtelee vokaalisoinnun mukaisesti tai riippuu sanan taivu-tustyypistä. Sijoja on suomessa 15. Suomen kielen sijamuodot tunnistetaan päätteistään eli jokaisella sijamuodolla on omat päätteensä (Leino 2002:52).

Sijamuotojen oppimisen apukeinona käytetään (sekä perinteisessä että suggestope-disessa opetuksessa) kysymyssanoja. Varsinkin suggestopesuggestope-disessa opetuksessa, jossa

kielioppitermien käyttöä vältetään, liittyvät kysymyssanat ja niihin kuuluvat tukiviitto-mat tiiviisti morfologian opettamisen käytäntöön siten, että esimerkiksi jokaisen sija-muodon kysymyssanalle ja sen yhteydessä tehdylle viittomalle saadaan vastaukseksi kyseisen sijan muoto. Toisin sanoen suggestopedisessa opetuksessa oppiminen tapahtuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ympäristön ja toisten ihmisten kanssa, tavallisia kie-lenkäyttötilanteita simuloimalla, kysymyksiä esittämällä ja vastaamalla niihin sekä käyt-tämällä tukiviittomia. Sijamuotojen nimityksiä ei siis käytetä, koska se on menetelmän periaatteiden kannalta sekä puhumaan että kirjoittamaan oppimisessa epäoleellista. Täl-lainen toimintatapa on Alasen (2006:18) mukaan lähtöisin 1970-1980-luvulta, jolloin kommunikatiivinen kielenopetus nousi niin meillä kuin muuallakin kielenopetuksen valtavirraksi ja oppitunneilla ryhdyttiin välttämään metakielellisten käsitteiden käyttä-mistä. Monille oppilaille tämä oli helpotus, varsinkin kun metakielellisten käsitteiden osaamisella ei ole juurikaan tekemistä kielitaidon kanssa. Tietysti aina on opiskelijoita, joille on tärkeää tietää tarkat kieliopilliset termit, ja silloin ne myös sanotaan. Varsinai-nen yhteenveto sijamuodoista tehdään vasta sen jälkeen, kun kaikkia sijamuotoja on käytetty ja harjoiteltu monissa eri aktiviteeteissa.

Viittomakieltä käsittelevä kirjallisuus ei mainitse sijan käsitettä. Suurimpana syynä on se, että suurin osa viittomakielialan kirjallisuudesta on anglosaksista, ja indoeuroop-palaisissa kielissä sijoja ei juuri ole. Viittomakielessä sijoja voidaan ilmaista kahdella kädellä, jolloin käsien sijainnilla toisiinsa nähden viitaan tarkoitteen sijaintiin (Rissanen 2006:55). S2-suggestopedisessa aikuisopetuksessa kielioppiliikkeet tehdään enimmäk-seen yhdellä kädellä. Se ei kuitenkaan ole mikään sääntö, sillä on myös viittomia, jotka voidaan tehdä molempia käsiä synkronisesti käyttäen. Yhden käden viittomille on käy-tännöllinen selitys: opettajan ei-dominoivassa kädessä on nimittäin melkein aina jokin oppitunnin etenemiseen liittyvä apumateriaali (vuoropuhelu, kielioppiselitys tai tunti-suunnitelma).

Sijamuotojen tukiviittomien esittelyssä pyrin hyödyntämään viittomakielen ana-lysoinnissa käytettäviä periaatteita, sillä myös Onnenkielessä käytettävää liikejärjestel-mää voidaan kutsua tietynlaiseksi viittomajärjestelmäksi. Viittomien kuvaamisessa en kuitenkaan päätynyt käyttämään viittomakielen transkriptiomenetelmiä (HamNoSys, ASL, HM-malli), jotka ovat turhan tarkkoja kuvaamaan Onnenkielen tukiviittomia.

Suomen kielessä maahanmuuttajaopiskelijoille affiksaation lisäksi haastavinta on rektio ja sanan edellyttämät täydennykset, joilla on erilaisia sija- ja sanaluokkavaihtoeh-toja. Ison suomen kieliopin (2005:1177) mukaan rektiolla tarkoitetaan, että tietyn sanan

täydennys on tietyssä sijassa riippumatta siitä, mikä on täydennyksen kategoria tai se-manttinen luonne. Rektionmukaisia täydennyksiä saavat paitsi verbit ja adpositiot myös eräät substantiivit, adjektiivit ja adverbitkin. Rektioksi ei kutsuta tapauksia, joissa sana edellyttää täydennykseltään pelkästään tiettyä suuntaisuutta, ei tiettyä sijamuotoa. Toi-saalta samassa teoksessa todetaan, että rektioon perustuvan sijan ja semanttisesti mää-räytyvän sijan välillä ei ole jyrkkää eroa, sillä rektiosijalla ei aina ole sellaista merkitys-tä, joka sijalla muutoin on, ja toisaalta rektiosija saattaa olla semanttisesti motivoitunut mutta haalistunut.

Suggestopedisessa S2-aikuisopetuksessa sijamuodot ja kielioppiliikkeet opetetaan käytännössä kunkin verbin opettamisen yhteydessä. Sellainen menettelytapa on Onnen-kielessä todettu toimivaksi. Esimerkiksi ensimmäisiä opeteltavia verbejä ovat ns. liike-verbit, joiden valenssiin kuuluu tieto täydennyksen suuntaisuudesta: käydä – missä?

mennä – mihin? Täydennyksen sijoja saattaa olla myös kaksi: tulla – mistä? mihin?

Näitä kielioppiviittomia, kuten suurinta osaa opetuksessa käytettävistä viittomista, käy-tetään yhdysviittomina, jotka ovat peräkkäisistä ja itsenäisistä osista koostuvia. Peräk-käin viitotaan verbiä visualisoiva viittoma ja rektion perusteella määräytyvä kielioppi-viittoma. Substantiivin ilmaisemista tai muutoin substantiiviin liittyvistä grammatikaali-sista merkityksistä nimitetään relationaalisiksi niitä, jotka määräytyvät jonkin toisen sa-nan perusteella. Tämä sana on yleensä verbi, ja ko. merkityksiä voidaan väljästi nimittää sijamerkityksiksi (Itkonen 2001:154).

Seuraavassa esittelen tarkemmin suomen sijamuotoja, esittelyssä tukeudun Isossa suomen kieliopissa (2005) esitettyihin periaatteisiin. Sen mukaan sijamuodot jaetaan keskeisten kieliopillisten tehtävien ja merkityksensä mukaan kahtia: kieliopillisiin sijoi-hin ja semanttisiin sijoisijoi-hin. Jokaisen sijamuodon kohdalla kuvailen tarkemmin sugges-topedisessa S2-opetuksessa käytössä olevan sijamuodon tukiviittoman käsimuotoa, paikkaa, liikettä ja orientaatiota. Mainittakoon, että suurin osa Onnenkielessä käytettä-vistä käsimuodoista muistuttaa viittomakielen kämmen- tai nyrkkikäsimuotoja. Viimek-si mainitsemista käViimek-simuodoista antaa paremman käViimek-sityksen Kuva 1.

Kämmenkäsimuodot:

Nyrkkikäsimuodot:

Kuva 1. Suomalaisen viittomakielen kämmen- ja nyrkkikäsimuodot perus-sanakirjassa