Olen käynyt aineiston läpi videolta ja opetuskokemustani apuna käyttäen olen kirjoitta-nut mahdollisimman tarkan kuvauksen eleistä transkription yhteyteen. Kukin ele luoki-tellaan aineistossa tapauskohtaisesti, kuitenkin rajaamalla eleet opetustarkoituksessa käytettäviin ja muihin ei-kielelliseen toimintaan kuuluviin eleisiin. En ole pyrkinyt kir-jaamaan ylös jokaista käden- ja päänliikettä, koska tutkimukseni koskee nimenomaan opetuksessa käytettäviä eleitä. Tutkimukseni tarkoituksen valossa jaottelen aineiston kahteen pääryhmään eleen funktion mukaan: leksikon opettamisessa käytettäviin ha-vainnollistaviin eleisiin (4.3.) ja kieliopin opettamisessa käytettäviin pragmaattisiin elei-siin (4.4.).
Havainnollistavan funktion omaavat eleet kuvaavat yleensä yksittäistä sanaa tai lau-setta. Pohdin käsittelyn yhteydessä eleiden ikonisuutta, metaforisuutta ja deiktisyyttä.
Pragmaattisen funktion omaavat eleet olen jakanut alaryhmiin, joista tarkemman käsit-telyn kohteena ovat sijamuotojen ja ajanmääreiden kuvailemisessa käytettävät eleet.
Eleet voivat olla myös osoittavia, joilla voidaan voidaan osoittaa 1) konkreettiseen esineeseen tai paikkaan, joka on läsnä tilanteessa 2) kanssaosallistujaan, 3) abstraktiin asiaan, 4) asiaan tai tilanteeseen, joka ei ole fyysisesti läsnä. McNeillin (1992:18) mää-ritelmän mukaan osoittavat eleet kuuluvat deiktisiin (toiset konkreettisiin, toiset abstrak-teihin deiktisiin) eleisiin.
Aineistossa esiintyy deiktisiä eleitä, joita käsittelen leksikon opettamisen yhteydessä käytettävistä eleistä kertovassa luvussa 4.3.1. Eletutkimus ei kuitenkaan yksin mahdol-lista opetuskäytössä olevien eleiden riittävän yksityiskohtaista luokittelua, joten olen eleiden kuvailussa käyttänyt hyväkseni myös viittomakielen suomia analysointikeinoja
ja tukeutunut puhetta tukevaan kommunikointijärjestelmään. Vaikka Onnenkielessä käytettävä gesturaalis-visuaalinen oheisviestintäjärjestelmä ei kuulu varsinaisesti viit-tomakieliin, vaan se on pikemminkin puhetta tukeva kommunikointimenetelmä, on niis-sä esiintyvien samankaltaisuuksien takia ymmärrettävää, että hyödynnän tutkimukses-sani ei-avusteisen kommunikoinnin tavoin viittomakielen terminologiaa. Selvyyden vuoksi käytän jatkossa Onnenkielessä käytettävistä eleistä sanaa tukiviittomat, koska kyseessähän on pääasiassa käsillä tehtävät liikkeet, jotka on tarkoitettu sanaston tai kie-liopin oppimisen tukemiseen.
Viittomakielen tapaan kädet ja kasvot ovat ensisijaisia artikulaattoreita31, jonka va-raan viesti rakentuu. Toissijaisina artikulaattoreina voivat tarvittaessa toimia hartiat, ol-kapäät ja jalat. (Rissanen 1985:20.) Yleisimmin käsistä toinen on dominoiva ja toinen ei-dominoiva. Onnenkielessä käytettävät liikkeet koostuvat (kuten viittomakielessäkin) neljästä parametrista, jotka ovat käsimuoto, paikka, liike ja orientaatio. Suggestopedi-sessa opetukSuggestopedi-sessa tukiviittomien paikat on jaettu neutraalitilaan ja keholla oleviin arti-kulaatiopaikkoihin. Takkisen (2002:32) mukaan neutraalitila on viittojan edessä oleva tila, johon kädet liikkuvat vaivattomasti. Keholla olevat paikat sijaitsevat pään alueella, ei-dominoivassa kädessä, vartalolla tai kyseisen paikan välittömässä läheisyydessä, vaikkei viittova käsi koskettaisikaan kyseistä paikkaa (Takkinen 2002). Avainsanana opetuksessa käytettävien tukiviittomien toteuttamisessa on niiden tekemisen helppous ja vaivattomuus. Huomioitava on myös, että opetuksessa käytettävä tukiviittomajärjestel-mä noudattaa kaikin puolin suomen kielioppia ja suomen kielessä tyypillistä sanajärjes-tystä (viittomat viitotaan järjestyksessä), mikä poikkeaa viittomakielessä käytettävästä kielityypistä, mutta on verrattavissa simultaaniviittomiseen.
Onnenkielessä käytettävät viittomat voidaan puolestaan jakaa viittomakielen periaa-tetta käyttämällä kahteen eri ryhmään. Suomalaisessa viittomakielessä on kahden tyyp-pisiä viittomia: a) vakiintuneet tai kiinteät viittomat – ne ovat vakiintuneen leksikon viittomia, joille on määritettävissä perusmuoto ja joiden merkitys ymmärretään lauseyh-teydestä irrallaankin; b) polysynteettiset viittomat, joiden merkitys on usein helpommin kuvattavissa lauseella kuin yksittäisellä sanalla, koska ne koostuvat käsimuoto-osasta ja siihen liitettävistä priimeistä (Savolainen 2000:172, Lappi & Malm 2001:42). Onnen-kielessä suurin osa ns. kiinteistä viittomista liittyy morfologian opettamiseen, näillä viit-tomilla on vakiintunut muoto ja ne ymmärretään lause- ja jopa sanayhteydestä irrallaan.
31 Artikulaattori on elin, joka tuottaa kielellisen viestin (Rissanen 1985:20)
Leksikon opettamisessa käytetään ikonisia, mutta vakiintumattomia viittomia. Va-kiintumattomina viittomina pidän kouluttajien itse kehittämiään liikkeitä, jotka ovat opettajakohtaisia, mutta tietylle opiskelijaryhmälle suunnattuja ja ehkä siinä ryhmässä käyttöön vakiintuneita.
Vaikka Onnenkielessä pyritään kouluttajia vaihtamaan eri ryhmissä opetuksellisista syistä (kouluttajien eri puhetyylien ja -nopeuksien takia), pysyy yksi opettaja kuitenkin ryhmän pääkouluttajana. Kouluttajien vaihto ei useimmiten aiheuta opiskelijoissa häm-mennystä, koska kiinteät viittomat ovat kaikilla kouluttajilla samoja. Hauskaa piristystä kurssipäivään tuo se, että jokin vakiintumattomista viittomista saattaakin poiketa oman kouluttajan viittomista.
Aineiston käsittelyssä käytän 22.12. ja 29.12.2005 Onnenkielen alkeiskurssilla vi-deoimaani materiaalia. Ensimmäisen oppitunnin nauhoittamisen ajankohtana kurssilai-set olivat opiskelleet suomea 6 viikkoa. Opetustilanteessa sisäistetään uutta kielioppia kuvia ja viittomia apuna käyttäen. Tässä tilanteessa opiskelijat ovat jo oppineet opetuk-sessa käytettävät vakiintuneet viittomat. Näitä viittomia ruvetaan analogian pohjalta so-veltamaan uuden kieliopin sisäistämisessä. Toisen videoidun oppitunnin aiheena on myös uusi kielioppi (ajanmääreet), jolloin kouluttaja ottaa aktiivisesti käyttöön uudet, aikaisemmin passiivisesti käytössä olleet viittomat. Passiivisella käytöllä tarkoitetaan sitä, että opiskelija käyttää tiettyä liikettä ilman tarkempaa analyysiä (käyttää, mutta ei vielä tiedosta sen merkitystä).
Seuraavissa luvuissa tarkastelen tukiviittomien muotoa ja puheen välistä suhdetta.
Esimerkkien tukiviittomat on kuvailtu siten, että litteraation alapuolella on eleiden ana-lyysin kannalta oleellinen tieto eli joko selitys siitä, miltä koko viittoma näyttää tai viit-toman merkki. Merkkien selitykset löytyvät sekä jokaista kielioppiliikettä kuvaavasta kappaleesta että erillisestä merkkiluettelosta. Litteraation alapuolella jokainen merkki vastaa yhtä tukiviittomaa. Lisäksi olen pyrkinyt lisäämään litteraatioon aaltosulkeet si-ten, että se käsittää viittoman elinkaaren valmisteluvaiheesta vetäytymiseen. Toisinaan tukiviittoman valmisteluvaiheen ja vetäytymisen toteaminen oli hankalaa, sillä varsinkin kieliopin opetukseen liittyvien tukiviittomien osumiskohdasta ei käytössä näyttänyt ole-van yhtenäistä käytäntöä. Joskus valmisteluvaihe alkoi jo hyvissä ajoin siten, että liik-keen huippu oli jo ohi ennen sen määrättyä viittaamiskohtaa. Toisaalta tällainen toimin-tatapa on ymmärrettävä, koska näin toimien tukiviittomalla annetaan signaali tulevasta taivutuspäätteestä, mikä auttaa opiskelijaa oikean muodon tuottamisessa. Taas toisaalta liian aikainen valmisteluvaihe ja liikkeen huippu voivat vaikuttaa hämmentävästi
opis-kelijoihin tukiviittoman ja sen käyttötarkoituksen yhdistämisessä. Tässä olisikin meto-din kehittäjällä hieman hiottavaa saadakseen tukiviittomamenetelmästä järjestelmälli-sempi. Lisäksi olen tummentanut litteraatiosta sanan, johon tukiviittoman käyttö on suunnattu.