Biovalta ja turvallisuusdispositiivi

Foucault aloittaa Collège de Francen 1977–1978 Turvallisuus, Territorio, Väestö -luentonsa seuraavasti:

Tänä vuonna haluaisin ryhtyä tutkimaan sitä mitä olen hieman alustavasti kutsunut biovallaksi.

Tarkoitan eräitä varsin tärkeiltä vaikuttavia ilmiöitä, nimittäin niiden mekanismien kokonaisuutta, joiden kautta ihmislajin perimmäisistä ominaisuuksista tuli politiikan, poliittisen strategian ja vallan yleisen strategian kohteita. (Foucault 2010, 19.)

Loppujen lopuksi Foucault ei käsittele teoksessa paljoakaan biovaltaa vaan luentojen ydin on osoittaa uudenlaisten, turvallisuuteen pyrkivien valtatekniikoiden syntyminen moderneissa kansallisvaltioissa. Turvallisuusdispositiivin ymmärtäminen on keskeistä tutkielmani kannalta, sillä sen kautta kyetään tarkemmin analysoimaan vallankäytöllisessä mielessä keskeisintä tematiikkaa, kontrolliyhteiskuntaa. Biovallan ensimmäiset muotoilut Foucault teki jo Tiedontahdossa (1998, 102), jossa hän toteaa: ”Vuosituhansien ajan ihminen oli sellainen kuin hän oli Aristoteleelle: elävä eläin, jolla on lisäksi poliittisen olemassaolon kyky. Nyt kuitenkin olemme eläimiä, joiden hallinnassa ja poliittisuudessa on kyse juuri tämän erottelun katoamisessa.” Tai kuten Virtanen (2006, 44) kirjoittaa: ”olemme eläimiä, joiden politiikassa on pelissä elämämme elävinä olentoina.”

Mitä sitten tarkoittaa elämän astuminen historiaan, tai se, että ihmislajin perimmäisistä ominaisuuksista tuli politiikan, poliittisen strategian ja vallan yleisen strategian kohteita,

3 Niin kutsutusta uudesta työstä ja postfordismista tutkielmani luvussa 4.

kuten Foucault (2010, 19) asian ilmaisee. Ilmaisun tausta palautuu klassiseen kreikkalaiseen maailmaan, jossa tunnettiin ero ihmisen elämän ”sinänsä” ja ihmisen poliittisen olemassaolon välillä. Oikos, kotitalouden piiri, oli välttämättömyyden ja väkivallan aluetta, jota hallittiin patriarkaalisella otteella. Oikonomian sfäärissä valta oli valtaa kaiken elävän yli: talon isännän valtaa orjiaan, vaimoaan ja lapsiaan kohtaan. Polis, poliittisen ja hyvän elämän sfääri, koski taas muita elämän muotoja, ei siis niitä ihmisen lajiominaisia piirteitä, joiden paikka oli kotitalouden piirissä. Ihmisen elämä astuu historiaan ja biovallan sekä turvallisuuden mekanismit syntyvät sinä hetkenä kun oikonomia astuu poliksen piiriin. Tai tarkemmin ilmaistuna: kun raja elämän sinänsä ja hyvän elämän välillä hämärtyy. (ks. esim. Foucault 1998; Arendt 2002, 32–33; Virtanen 2006, 43.)

Biovalta on valtaa, joka ottaa kohteekseen ihmisen elämän sellaisenaan. Sen pääasiallinen funktio ei ole rangaista tai ojentaa, vaan panostaa ihmiseen ja hänen elämäänsä.

Tiedontahdossa (1998, 110) Foucault kytkee aiemmin esittelemäni kurinpidollisen vallan osaksi modernia biovaltaa. Hän osoittaa kuinka ”elämän haltuunotto” kehittyy kahdessa eri muodossa, jotka eivät suinkaan ole toisilleen vastakkaiset. On kurinpidollinen valta, joka toimii ihmisruumiin tasolla, pyrkien kasvattamaan sen hyödyllisyyttä ja muokattavuutta.

Tämä kuuliainen ja tehokas ruumis-ihminen tuotetaan monien eri prosessien yhteisvaikutuksena, niin vankiloissa, kouluissa kuin tehtaissakin. Tähän tarvittiin tietynlaista anatomian politiikkaa kuten ruumiiden keskittämistä ja niiden organisointia ja jaottelua tilassa. Toinen biovallan perusmuoto alkoi kehittyä 1700-luvun toisella puoliskolla. Nyt ruumis-ihminen korvattiin laji-ihmisellä ja tilojen ortopediasta siirryttiin kohti väestön hallintaa. (emt.)

Virtasen (2006, 94) mukaan näiden kahden muodon ympärille organisoitui ”elämään kohdistuva valta, jonka funktio ei niinkään enää ollut tappaa vaan investoida elämä läpikotaisin.” Analysoidessaan Ruotsi-Suomen yhtenäisyyteen ja kukoistukseen pyrkivää talous politiikkaa 1700-luvulla, Virtanen (emt.) puhuu niin kutsutusta ”yleisestä taloudenpidosta” (”allmänna hushållningen”). Olennaista tässä talouden ja yhteiskunnan organisoinnin mallissa oli, ettei siinä turvauduttu enää yleiseen järkeen, perinteeseen tai ”yleiseen järjestykseen”. Näitä sääntöjä ei enää tarvittu, sillä ihmisiä hallittiin heistä itsestään käsin. Nyt hallinnan säännöt riippuivat hallitusta ja hänestä saaduista itsestään, siis sen olemuksesta mitä organisoidaan ja hallitaan. (emt.)

Tästä voidaan muodostaa mielenkiintoinen analogia myös moderniin kasvatusajatteluun, jota Ojakankaan (1997) mukaan luonnehtii ennen kaikkea kurin ja auktoriteetin rappio.

Lapsen vallitsemisesta on siirrytty luonnolliseen lapsuuteen, jonka myötä kasvattajan auktoriteetti ei enää perustu lapsen vallitsemiseen, vaan pikemminkin luonnollisen kasvun eteen muodostuneiden esteiden poistamiseen. Vaikka tämä uusi pedagoginen, kasvatuksen asiantuntijoiden laatimiin tietoihin perustuva kasvatus ei enää pakottanut lasta, taivuttanut hänen luontoaan tavalliseen elämänmuotoon, ei se merkinnyt vallankäytön tai auktoriteetin katoamista. Pikemminkin kyse oli uudenlaisesta, terapeuttisesta vallasta, jonka syntyminen ”on matka perinteestä uuteen, kokemuksesta kokeeseen, äidistä asiantuntijaan ja elämäntavasta elämän normiin, mutta myös kurista mentaalihygieniaan, totuttamisesta virikkeisiin, poikkeuksellisten tekojen rankaisemisesta poikkeavien lasten parantamiseen, siveellisestä vapaudesta sopeutuneisuuteen”. (emt.,24.)

Turvallisuusdispositiivin tarkastelu on syytä aloittaa vertaamalla sitä edellisessä kappaleessa käsiteltyyn kurinpitoon. Foucault'n (2010, 46) mukaan kurimekanismit ovat olennaisesti keskihakuisia, sillä ne pyrkivät pilkkomaan massaa ja moneutta, keskittämään sitä ja sulkemaan sen sisään. Kun moneus on rajattu ja toiminta muovattu ennalta arvattuun muotoon, on kurin toiminta rajoituksetonta. Turvallisuusdispositiivi puolestaan hylkää ajatuksen keskihakuisesta eristämisestä, pakottamisesta ja muottiin taivuttamisesta, sillä se antaa mahdollisimman monien asioiden tapahtua. Tässä mielessä voidaan sanoa, että turvallisuusdispositiivi on olennaisesti ”keskipakoista liikettä”. Biovallan tavoin turvallisuusdispositiivi hallitsee fysiokraattisesti hallituista itsestä käsin, ilman että luonnolliseen liikkeeseen tai ominaisuuksiin puututaan. Tämän vuoksi turvallisuusdispositiivi keskittyy aktuaalisen toiminnan ja sen rajoittamisen sijaan pelkkiin toiminnan mahdollisuuksiin ja todennäköisyyksiin. (emt.) Esimerkiksi rikollista ei enää vain vangita, syyllistetä ja pyritä palauttamaan yhteiskuntaan kompetenttina toimijana, vaan pikemminkin lasketaan ja arvuutellaan kenestä voi tulla rikollinen ja millaisia kustannuksia tämä mahdollisesti aiheuttaa. Juuri tästä syystä – hieman paradoksaalisesti – turvallisuusdispositiivin toiminta kuitenkin takaa, että asia tulee tapahtuneeksi. Se tekee esimerkiksi rikollisuudesta välttämätöntä.

Kurinpidon on pystyttävä hallitsemaan kaikkea, pienintäkin yksityiskohtaa ihmisessä.

Foucault'n (2012, 191) mukaan ”kurinalaiselle ihmisille, kuten oikealle kristitylle, ei

mikään yksityiskohta ole yhdentekevä, mutta ei yksityiskohdan vuoksi, vaan siksi, että yksityiskohdan kautta valtaa saa ihmisestä otteen.” Turvallisuusdispositiivi pyrkii puolestaan hallitsemaan asioita niistä itsestään käsin, niiden luonnollisuutta ”kunnioittaen”.

Tämä tarkoittaa, että siinä hylätään kurinpidolle tyypillinen pakkomielle pienempienkin yksityiskohtien taivuttamisesta ja oikaisemisesta, sillä se antaa pikemmin mahdollisimman monen asioiden tapahtua - siinä asiat voidaan ”jättää silleen”. Kaikkia asioita ei tietenkään sallita, mutta tiettyjä sallitaan, jottei tultaisi sallineeksi jotain muuta.

Siinä missä kurinpidolle oli ominaista normin kautta määrittyvä normalisaatio, turvallisuusdispositiivissa tällaisia erotteluja ei tarvita, sillä siinä asioita käsitellään sellaisina kuin ne ovat. Foucault'n mukaan laki toimii imagineerisessa. Se kuvittelee negatiivisen: asioita joita voisi tehdä, mutta joita ei saa tehdä. Kurimekanismit toimivat ikään kuin tämän negatiivisen täydentäjinä. Niissä ihmisen ”pahuus”, normin ulkopuolella jäävä pyritään oikaisemaan ja asettamaan muottiinsa. Turvallisuusdispositiivi puolestaan toimii tässä todellisuudessa. (Foucault 2010, 47–49.)

Foucault'n (emt.) mukaan turvallisuusdispositiivi kytkeytyy tiiviisti liberalistiseen ajatusmalliin. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että turvallisuuden strategiat olisivat seurasta liberalistisesta ideologiasta, vaan pikemminkin siitä, ettei turvallisuus voi toimia tehokkaasti ilman vapauden edellytystä. Turvallisuusdispositiivi siis samanaikaisesti tuottaa, että kuluttaa vapautta. Liberalismi sinänsä näyttäytyi Foucault'lle toki vapauden oppina, mutta tämä vapaus ei ole jotakin annettua, eikä liberaali järki hyväksy vapautta sinänsä, vaan kyse on pikemminkin juuri tietynlaisen vapauden tuottamisesta. Tai kuten Koivusalo (2012, 222) huomauttaa: ”vapaan olennon luomisesta tietyn mitan mukaan, tietyissä rajoissa ja tietyllä tavalla.”

Vaikka turvallisuusdispositiivi eroaa olennaisesti kurinpidosta, eivät ne suinkaan ole toisiaan poissulkevia. Naissance de la biopolitique (1978–79) -luennoilla Foucault (2004) täsmentää tätä tematiikkaa. Hän muistuttaa aina painottaneensa, että kurinpitotekniikoiden kehitys tapahtuu täysin samanaikaisesti niitä vastaavien vapauksien kanssa (emt., 69).