Anarko-kapitalismi ja inhimillinen pääoma

4.2.2 Anarko-kapitalismi ja inhimillinen pääoma

Foucault'n (2004, 217) mukaan amerikkalainen uusliberalismi eroaa huomattavasti sen saksalaisesta muunnelmasta, ordo-liberalismista. Olennaisinta on - tietenkin, että Yhdysvalloissa uusliberalismi kehittyi täysin toisenlaisessa historiallis-yhteiskunnallisessa kontekstissa kuin Euroopassa. Foucault'n (emt.) mukaan aina 1700-luvulta lähtien amerikkalainen liberalismi onkin ollut ikään kuin luonnollista, sillä se on syntynyt ilman historiaa ja ilman feodaalistavastarintaa. Liberalismi merkitsi Yhdysvaltojen sisällissodan aikana samaa mitä se merkitsi sodanjälkeiselle Saksalle, valtion legitimointia. Tämän legitimoinnin jälkeen liberalismi on ollut koko amerikkalaisen kulttuurin, yhteiskunnan ja poliittisten kamppailuiden perustana. Foucault'a (2004, 218) mukaillen, ”se on kokonainen tapa olla ja ajatella”. Yhdysvalloissa uusliberalismi ei myöskään problematisoitunut ainoastaan julkisen vallan toimeliaisuutta tai toimettomuutta, vaan yhdistyi liberaalin elämäntavan, ajattelun ja utopismin kehittämiseen kaikessa laajuudessaan (Koivusalo 2012, 204).

Niin kutsutun ”Chicagon koulukunnan” teoreetikon Gary Beckerin (1964) mukaan tuotannon tekijöitä – maa, pääoma ja työvoima – tarkastellessaan klassinen taloustiede ei ottanut riittävästi huomioon työvoiman tai työn käsitettä, sillä se oli tehnyt työstä pelkästään määrällisen tekijän ”arvotyötä”. Toimiessaan näin taloustiede ei Beckerin mukaan ymmärtänyt työn laadullisia ja ”yksilöllisiä piirteitä” ja siksi sen olisi siirrettävä katse työstä ja abstraktista työajasta työntekijään itseensä ja hänen kykyihinsä, siis työntekijään yksilönä. Tästä näkökulmasta käsin on luontevaa ajatella, että työntekijään kannattaa investoida aivan kuten koneisiin tai laitteisiin. Työntekijän henkilökohtaisista kyvyistä, koko hänen persoonallisuudestaan ja elämästään on tehtävä ”yritys”, joka pyrkii luomaan lisäarvoa investoimalla pääomaansa. (Foucault 2004, 219–221; Vähämäki 2009, 210–211.)

Foucault'n (2004, 220) mukaan tämä amerikkalaisten uusliberalistien klassista poliittista taloustiedettä kohtaan esittämä kritiikki merkitsi syvempää epistemologista katkosta työvoiman ja talouden ymmärtämisessä. Homogeeninen ja määrällinen työvoiman käsite muuttui amerikkalaisessa uusliberalismissa heterogeeniseksi väeksi, laadulliseksi ja toisiinsa palautumattomaksi työvoiman käsitteeksi. Schultzin (1972, 5) mukaan aivan kuin koko poliittisen taloustieteen perinne myös marxilainen analyysi sortui samaan virheeseen ajatellessaan työvoiman vain dikotomiseksi rakenteeksi suhteessa pääomaan, työnantajiin.

Tärkeää tässä uusliberalistien esittämässä kritiikissä on Foucault (2004, 223) mukaan, ettei työvoimaa tai yksittäistä työntekijää nähdä enää markkinallisena objektina, vaan aktiivisena ja yrittävänä subjektina. Tämä tarkoittaa, että analyysin on lähdettävä työntekijästä itsestään, hänen ymmärtämisestään aktiivisena taloudellisena subjektina, eikä enää osana passiivista ja yhteismitallista työvoiman joukkoa.

Kun työvoima tai työntekijä ymmärretään amerikkalaisen uusliberalismin tapaan aktiivisena subjektina tai yrittäjänä, on keskeistä kysyä, miksi ihmiset lopulta tekevät töitä?

Yksinkertaisinta on tietenkin ajatella, että ihmiset tekevät työtä saadakseen palkkaa.

Klassisen poliittisen taloustieteen näkökulmasta tämä palkka on tuloa työntekijän myymästä ja yhteisesti mitatusta työajasta. Amerikkalainen uusliberalismi kyseenalaistaa tämän määritelmän, sillä työntekijän, aktiivisen yrittäjä-subjektin näkökulmasta palkka on tuloa hänen inhimillisistä kyvyistään, ei ”hinta” hänen myymästään työajasta (Foucault 2004, 223). Työntekijä ei siis myy työaikaansa, vaan koko elämän aikansa ja kaiken inhimillisen kyvykkyytensä, jotka ovat kokonaisuudessaan ja sellaisenaan työnantajan

käytettävissä. Tätä inhimillisten kykyjen kokonaisuutta Becker (1964) kutsuu inhimilliseksi pääomaksi (”human capital”).

Inhimillisellä pääomalla tarkoitetaan hankittuja ja hyödyllisiä kykyjä, joiden avulla kyetään lisäämään rikkautta. Inhimilliseen pääomaan sijoitetaan aivan kuin materiaaliseen pääomaan, kuten koneisiin. Molemmissa tapauksissa kyse on investoinnista, joka maksaa itsensä takaisin ja tuottaa parhaassa tapauksessa voittoa. Becker (1964) jakaa inhimillisen pääoman yleiseen ja erityiseen inhimilliseen pääomaan. Yleinen inhimillinen pääoma tarkoittaa kykyjä, joita tarvitaan missä tahansa ammatissa ja toiminnassa. Erityinen inhimillinen pääoma puolestaan viittaa kykyihin, joita tarvitaan erityisesti juuri tietyssä ammatissa: esimerkiksi lääkäri tarvitsee erityisesti tietoa ihmisen anatomiasta.

Yrittäjyyskasvatuksen kohdalla on kyse ensin mainitusta inhimillisen pääoman muodosta.

Siinä korostetut kyvyt ovat mahdollisimman yleisiä, joita voidaan soveltaa missä tahansa toiminnassa. Tätä korostetaan erityisesti YKS (2009, 13) raportissa:

Yrittäjyys on yksilön kykyä muuttaa ideat toiminnaksi. Se sisältää luovuuden, innovaatiokyvyn ja riskinoton. Samoin kuin kyvyn suunnitella ja johtaa toimintaa tavoitteiden saavuttamiseksi. Nämä ominaisuudet tukevat yksilön jokapäiväistä elämää, koulutuksessa, työssä, vapaa-aikana ja muussa yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Lehtisalon ja Raivolan (1986, 53) mukaan koulutusta on markkinoitu investointina inhimilliseen pääomaan siitä syystä, että tulevien työntekijöiden tuottavuuden on ajateltu olevan riippuvainen niiden investointien määrästä, jotka heihin on tehty. Tähän on sovelluttu niin sanottu 2/3-sääntöä, jonka mukaan ihmisten välisistä tuloeroista koulutus selittää jopa kaksi kolmannesta. Makronäkökulmasta ja kansantalouden kannalta tämä merkitsee sitä, että koulutuksella olisi ennakoitava työelämän muutokset ja huolehdittava inhimillisen pääoman riittävyydestä ja laadusta. (emt.).

Koulutuksen avaintavoitteeksi tulee ihmisen sopeutumiskyvystä huolehtiminen. Tärkein sopeutumiskyvyn varmistaja on kyky oppia jatkuvasti uutta jokaisesta kokemuksesta, sovittaa toimintansa muuttuvien tilanteiden mukaiseksi[...]Ihmiseltä ei niinkään vaadita ennalta määriteltyjä taitoja ja valmiita käyttäytymismalleja kuin tiedollista ja taidollista joustavuutta, mikä oikeastaan tarkoittaa perinteisen koulutusmallin ympärikääntämistä: taitoa luopua aikaisemmista henkisistä ja toiminnallisista käyttäytymismalleistaan uusien ja tarkoituksenmukaisempien hyväksi. (Lehtisalo ja Reivola 1986, 53.)

Investoinneilla inhimilliseen pääomaan on nähty myös olevan yhteys yrittäjyyteen ja sen edesauttamiseen. Esimerkiksi Davidsson ja Honig (2003) ovat esittäneet, että ne, joilla on enemmän ja laadukkaampaa inhimillistä pääomaa, havaitsevat ja hyödyntävät yrittäjyysmahdollisuuksia paremmin.

Koska inhimillinen pääoma on jotain mikä tekee tulevaisuuden tulot mahdolliseksi – eikä siis aktualisoidu välttämättä juuri tähän hetkeen, on ajateltava, että tämä pääoma on erottamaton osa kantajastaan. On ajateltava, että ihminen on kaikkine taitoineen, persoonallisine piirteineen, kokemuksineen, taipumuksineen ja niin edelleen, itse itsensä pääomaa. Tämä huomio tekee Foucault’lle (2004, 224) mahdolliseksi puhua tätä pääomaa kantavasta ihmisestä koneena. Kyse ei ole kuitenkaan vieraantuneesta, totalisoituneesta ihmisestä, vaan kuten Vähämäki (2009, 141) huomauttaa, siitä että koneiden tuotannolliset ja organisatoriset tehtävät ovat siirtyneet ihmis-ruumiiseen. Siitä että ”yksi ja sama ihmisolio on sekä kone tai laite, johon on investoitu – että elävää työtä, joka käyttää konetta, panee sen toimimaan ja tuottamaan uutta arvoa ja rikkautta.” Kyse on siitä, että laadullisen työn hajaantuminen persoonallisuuteen tekee ihmisestä samalla sekä työvälineen, työpaikan että elävää työtä. Investoitu ihmis-ruumis ei ole kuitenkaan enää sama asia mistä Foucault (2012) puhui, siis energeettinen ja fyysinen voimaolio, vaan pikemminkin ajatteleva ja kommunikoiva älyolio. (Vähämäki 2009, 141.)

Inhimillisen pääoman luomista voidaan lähestyä kahtaalta, sillä kuten Foucault (2004, 227) huomauttaa, se koostuu yhtäältä luontaisista, geneettisistä kyvyistä ja toisaalta opituista taidoista ja tiedoista. Geneettisten taipumusten yhteys inhimillisen pääoman kehittymiseen ja moderniin biopolitiikkaan olisi jo itsessään mielenkiintoinen tutkimisen aihe, mutta keskityn tutkielmassani opittujen kykyjen analysointiin. Schultz (1961) itse korostaa kasvatuksen, koulutuksen ja oppimiskyvyn yhteyttä inhimillisen pääoman kehitykseen.

OECD:n raportti (2007) menee vielä pidemmälle samaistaessaan nämä kaksi asiaa toisiinsa:

Yksilöiden ja eri maiden kyky hyödyntää tämä tulossa tietotalous riippuu suurelta osin niiden inhimillisestä pääomasta eli niiden koulutus- ja osaamistasostaan. Tästä johtuen hallitukset lisäävät panostustaan inhimilliseen pääomaan. Koulutus on tärkein työkalu tämän tavoitteen saavuttamiseen.

Koulutus nähdäänkin nykyään erittäin tärkeänä talouskasvun tekijänä. (OECD 2007.)

Myös Foucault (2004, 229) päätyy samankaltaiseen päätelmään. Hänen mukaansa inhimillisen pääoman muodostaminen tai sen luominen tarkoittaa ennen kaikkea investointeja koulutukseen (”educational investments”). ”Educational” sanan kääntäminen tarkoittamaan ainoastaan koulutusta ei ole kuitenkaan täysin ongelmatonta, sillä Foucault’n (emt.,) mukaan amerikkalaiset uusliberalistit eivät tarkoittaneet ainoastaan investointeja muodolliseen, formaaliin koulutukseen vaan koko kasvatuksen kenttään, vanhempien lastensa kanssa viettämään aikaan ja niin edelleen. On tietenkin huomionarvoista, että myös yrittäjyyskasvatus on sananmukaisesti kasvatusta, ei koulutusta. Kasvatus on tärkeää inhimillisen pääoman kehittymisen kannalta, sillä kuten Vähämäki (2009, 143) huomauttaa: ”ihmisen tuottaminen ei tapahdu vielä laboratoriossa, ihmistä eivät tee koneet eikä ihmisiä tipahda taivaasta.” Ihmis-koneen tuottaminen vaatii toisia ihmisiä, inhimillistä vuorovaikutusta ja kaikkea sitä mitä tapaamme kutsua kasvatukseksi. Kun ihminen voidaan tuottaa vain ihmisen avulla, on syytä nostaa esille Schultzin (1961) tekemä huomautus: ”Ekonomistit ovat jo pitkään tienneet, että ihmiset ovat tärkeä osa kansakuntien taloutta.” Näin voidaan ymmärtää kasvatuksen ja juuri tietynlaisen ihmis-koneen tuottamisen tärkeys taloudelliselle toiminnalle.

Vähämäen (2009, 91) mukaan fordistisessa tuotannossa ainoastaan työaikaa oli tuottavaa ja muu elämän aika tuottamatonta. Postfordismissa tai niin kutsutussa tietokykykapitalismissa työvoiman uusintamisesta, siis muusta elämän ajasta, tulee suoraan tuottavaa. Tätä muutosta vahvistaa Vähämäen (emt.) mukaan juuri ihmisruumiisiin kerrostunut inhimillinen pääoma, sillä kasvatus, koulutus, terveys sekä tutkimus- ja kehitystoiminta ovat nykyään taloudellisen kasvun kannalta yhtä tärkeitä kuin materiaalinen pääoma.

Olennaista on, että nämä taloudellisen kasvun kannalta olennaiset sektorit ovat useimmiten myös niitä, jotka ovat aiemmin kuuluneet selvemmin hyvinvointivaltion takaamien palveluiden piiriin.

Inhimillisen pääoman lisäksi Foucault’a (2004, 215-239) kiinnostaa amerikkalaisessa uusliberalismissa markkinoiden rooli yleisenä totuuden mittarina. Tämä tietenkin liittyy jo edeltävään analyysiin, sillä jotta markkinat voidaan nähdä valtiosta erillisenä tilana ja yleisenä toiminnan mittarina, on taloudellinen analyysi kyettävä levittämään kaikkialle yhteiskuntaan ja ihmiselämään. Nähdessään markkinat luonnollisina, yhteiskunnasta erillisenä tilana, on amerikkalainen uusliberalismi Vähämäen mukaan tavallaan ”viattomampaa” kuin saksalainen ordo-liberalismi. Molempia kuitenkin yhdistää

sama ajatus: valtio puuttuu kokonaan tai valtio tulee vasta markkinoiden jälkeen. Itse asiassa tämän jälkeen tulee Vähämäen mukaan kyseenalaiseksi puhua valtiosta ollenkaan sen klassisessa poliittisessa mielessä. (Vähämäki 1999, 211–212.) Myös Koivusalon (2012, 202) mukaan amerikkalainen uusliberalismi on sen saksalaista muunnelmaa radikaalimpaa ja tyhjentävämpää, sillä se miehittää koko yhteiskunnallisen rakenteen ja kaikki ne suhteet, joilla ei ole ennalta mitään tekemistä markkinatalouden kanssa. Taloudellinen analyysi pyritään viemään uusille poluille ja se pyrkii miehittämään koko yhteiskunnallisen rakenteen analyysin myös niissä suhteissa, jolla ei ole mitään tekemistä rahatalouden kanssa.