Armeijan jälkeen v. 1953 perusti Tauno Antiluoman yhtyeen; aluksi siinä olivat mukana myös Seppo Pajulahti, joka soitti hanuria ja Kalle Koivula, joka hoiteli rumpuja, Tauno itse soitti kitaraa ja lauloi.
Myöhemmin kun nuoremmat veljet varttuivat, yhty-eessä olivat mukana Leo s. 1938, joka löi rumpuja ja Aito s. 1942 joka soitteli hanuria, Tauno itse oli laulava kontrabasso. Antiluoman perhe-orkesteri oli suosittu, eikä mikään ihme, sillä pojat olivat paitsi komeita myös hyviä soittamaan ja laulamaan. Vierai-levia soittajiakin oli mukana esim. kun soitettiin Pe-rähyypän Pontelassa oli Prunnilan Jorma soittamassa
ja Prunnilan Inkerikin oli lavalla jonkun kerran. Keik-koja oli Kauhajokea, Lapväärtiä ja Parkanoa myöden puhumattakaan Kankaanpäästä tai Karviasta. Vaikka soittajia salaa ihailtiin, eivät tytöt siihen aikaan saa-neet näyttää tunteitaan yhtä avoimesti kuin nyt, joten kirkumisilta ja pyörtymisiltä sentään lavatansseissa vältyttiin. Kyllä yks Kauhajoen plikka sentään tokaisi että saamarin komeita nuo Antinluoman pojat, kun orkesteria vahtas Saukonniemessä. Kerran taas häit-tennurkassa pikku plikka katteli Taunon kontrabassoa ja totesi että” kyllä on hullu viulu”.
Tanssit ja soitto oli syntiä ennen vanhaan ja Hon-kajoen vanhakantainen pappi Eetu Järvinen varoitteli rippikoulupoikiaan seuraavasti ”kun te pienet pojan-perkeleet menette sinne Antinluoman suuliin tans-seihin, niin varokaa, siellä soittajalavan alla on piru, joka sanoo.. haa nämä ovat kaikki minun omiani”.
Sodan jälkeen järjestettiin isoja häitä, joissa oli paljon nurkkureita ja niissä tanssittiin ja myytiin sahtia.
Meidän naapurissa Hakasessa oli hienot kaksois-häät juhannuksena 1960-luvun alussa, kun tyttäret Aino ja Elsa menivät samalla kertaa vihille. Tanssit pidettiin heinäsuulin puolella, paikka oli koristeltu koivuin ja kukkasin ja Antiluoman tanssiorkesteri oli tilattu soittamaan. Koko perheemme oli kutsuttu häihin ja se tuntui lapsena upealta, kun kaikille oli teetetty juhlavaatteet enkä sellaista väenpaljoutta ollut Antinluoman orkesteri.
koskaan nähnyt. Koko pitkä Hakasen kuja oli täynnä autoja, puolet honkajokilaista oli varmaan liikkeellä.
Antinluoman pojat soittivat paljon Honkalassa, missä sotainvalidit järjestivät tansseja. Nuorisoseuran esimiehenä oli Arvo Korpela ja hänen johdollaan järjestettiin myös paljon tilaisuuksia. Saukonniemi oli hieno tanssilava Honkajoella, siellä oli viikoittain kahdet tanssit ja maamme parhaimmat yhtyeet ovat olleet siellä esiintymässä. Monet ovat ne pariskunnat, jotka tapasivat toisensa Saukonniemessä ja päätyivät
avioon asti. Laineen Arvo oli aikoinaan ostanut tontin nimismies Schiltiltä ja Honkajoen urheilijat rakennut-tivat sinne tanssilavan.
Oli se soittajan arki joskus muutakin kuin ruusuja ja ihailijoita. Pojat olivat tulossa keikalta Karviasta Jouhimaan kautta, kun lähellä Jylliä loppui bensa.
Leo lähti hakemaan kävellen polttoainetta, ja vettä satoi kuin aisaa. Kun hän sitten märkänä kuin uitettu koira pääsi Bettyn kaupalle, piti alkaa vielä suostu-tella naista avaamaan ovi. Eihän kauppias tunnistanut poikaa niin vain ja oli jo keskiyö, olisihan siellä voinut olla kuka tahansa juopunut roikale. Auttoiko siinä ulkonäkö vai kaunis ääni, niin joka tapauksessa kotiin päästiin sinäkin yönä.
Äiti Amalialla oli aina ruokaa ja maukkaat voi-leivät odottamassa, kun tultiin soittamasta. Samoin olivat keikkavaatteet sängyn päällä valmiina, kun veljekset tulivat saunasta ja lähdettiin esiintymään.
Äiti oli prässännyt housut ja silittänyt paidat, mahtoi mamma olla ylpeä omistaan, pitihän poikien olla tip top lavalla.
Veljekset hoitelivat tanssikeikkansa moitteet-tomassa kunnossa, vaikka paikalla oli yleensä vä-hintään yksi sahtikannu heitä varten. Olipa ennen sanontakin ”soittakaa pojat vaan, viinaa ollaan jo hakemassa”. Ei sopinut kuitenkaan liikaa naukkailla virvokkeita, siitä olisi voinut tulla paha tapa, niin kuin on käynyt monelle lahjakkaalle muusikolle.
Nyt jo eläkepäiviä vietellessä kelpaa Taunon muistella kuinka on tullut laulettua lähes joka Ruotsin laivalla. Hänen serkkunsa oli kapteenina Silvia Re-ginalla ja kutsui Taunon ja Aunen vieraakseen, kun oli syöty hienosti ja istuttu kapteenin pöydässä, piti tietysti Taunon osoittaa kiitollisuuttaan jollain tapaa.
Mies ei kursaillut vaan tarttui mikkiin ja esiintyi lai-vayleisölle kuin ammattilainen. Eikä se ole mikään ihme, sillä Tauno on voittanut karaoken Suomen mestaruuden v. 2007 ja nuorempana osallistunut moniin laulukilpailuihin mm. Reijo Taipaleen ja Esko Rahkosen kanssa. Tampereella Olavi Virran laulukil-pailuista tuli toinen sija jne. Karaokekisoja varten hän pitää ääntään edelleen vireessä ja sitä varten on teh-tävä töitä. Vahekosken Ossin kanssa treenataan, pojat vetävät 60 laulua putkeen eikä tule hikikään. Setti kestää 4 tuntia ja koko ajan laulut vaihtuvat. Tauno on äänittänyt 6 levyä ja laulaa kirkkokonserteissa ja hautajaisissa edelleenkin.
Tauno tekee yhä metsätöitä traktorillaan ja pyö-räilee 13 km lenkkejä eikä vaimo Aune jää toiseksi, vaan kiertää 18 km lenkkejä Koukuntieltä Merikar-viantielle ja takaisin Ristilän kulmalle. Pariskunta on sutjakoita ja terveitä vaikka ikää on. Molemmat tyttäret ovat sairaanhoitajia ammatiltaan, niin että vanhempien kelpaa, jos joskus tarvitaan lääketie-teellistä apua.
Leo hoitelee edelleen taloaan ja tilaansa kolmeen osaan jaettua Saukkoa. Luomukanamunia tuotetaan myyntiin ja mies on kuin markkinavarsa liikkeissään.
Soittouransa jälkeen Leo lähti Lipsaselle maatalo-Orkesterin solisti Tauno.
Hanuristi Leo.
Porovarkaus
Olipa kerran joulupukki. Joulu oli tulossa, ja hänellä oli lahjat tekemättä. Hän oli vasta listan puolessavälissä. Kahden kuukauden kuluttua hän oli melkein valmis, kunnes hän huomasi, että hänen poronsa oli varas-tettu. Hänen veljensä Petri oli varastanut ne, mutta pukki ei tiennyt sitä.
Joulupukki oli etsinyt porojaan jo viikon.
Hän ajatteli, että joulu on ihan pilalla. Illalla kolme päivää ennen jouluaattoa hän näki lumessa jälkiä. Hän seurasi niitä hetken, kunnes näki maassa parran palan. Se oli selvästi Petrin. Hän näki jo Petrin mökin ja meni sinne.
Pihalla hän kuuli porojen ääniä. Hän haki porot takapihalta ja koputti oveen. Petri avasi ja säikähti, kun näki pukin ja porot.
Petri aneli anteeksi ja saikin.
Joulupukki meni takaisin Korvatunturille.
Siellä tontut eivät tehneet mitään. Pukki karjui tontuille. Tontut jatkoivat töitään ja pukki luki toivelistaa. Kaikki oli valmista ja pukki lähti jakamaan lahjoja maailman lapsille.
Diana Laine 2.lk ja Lari Heinola 6.lk
Olipa kerran joulupukki, joka oli iloinen, kos-ka hänellä oli 364 päivää lomaa. Nyt on joulu-kuun 20. päivä. Jouluaattoon on neljä päivää.
Joulupukki on Korvatunturilla. Hän on syö-mässä poronkäristystä. Yhtäkkiä joulumuori katoaa. Joulupukki lähtee etsimään häntä, mutta tontut löytävät hänet pöydän alta, koska hän pelkäsi lumi-vyöryä. Lumivyöry oli vain pieni, joten ei ollut syytä pelkoon. Nyt on jouluaatto, ja joulupukki lähtee matkaan, ja kaikki on hyvin. Lapset ja aikuiset saivat lahjansa, ja kaikki olivat iloisia.
Mea-Maaria Lamminmäki 2.lk, Elias Vähäsantanen 6.lk ja Oliver Bockström 6.lk usmyyjäksi, mutta vieläkin houkuttelevampia
oli-vat komennustyöt ulkomailla hitsarina. Maailmalla reissatessa kului aika, mutta hän palasi kotiin Hon-kajoelle omaan ympäristöönsä. Leolla oli pilkettä silmäkulmassa aito soittajan tavoin, kun hän veteli viisirivisellään Viimeisen kerran katson Dnjepriin, Ilta Skanssissa, ja Kerran unhoa annoit jne.. Kyllä heti huomasi ettei se ollut pelkkää nuoteista soittoa.
Haitari elää yhä miehen sormissa ja hän eläytyy joka kappaleeseen. Viime juhannuksenakin hän soitteli Honkajoen vanhainkodissa ja vanhukset nauttivat, kun saivat vielä kuulla nuoruutensa lempimusiikkia.
Kaikilla veljeksillä on riittänyt intoa ja tarmoa työntekoon ja yrittämiseen, onneakin on ollut, sillä he ovat pärjänneet hienosti. Antinluoman talot on keskellä Honkajoen kirkonkylää, viistosti vasem-malle vastapäätä vanhaa Laineen leipomoa. Leo asuu Alakosken Eetin urakoimassa puutalossa 60-luvulta ja Aito rakensi perheelleen70-luvun lopulla tiilisen luksustalon synnyinkotinsa vastakkaiselle puolelle
tietä. Nuorin soittajapoika Aito kävi maamieskoulun Osarassa, Tampereen lähellä. Mies muisteli kaiholla nuoruuden rientoja, tytöt tykkäs eikä ollut huolen häivää. Nyt Aito omistaa ja viljelee perheineen paitsi osaa kotitilasta myös Antinluoman sukutaloa Kankaanpään Kyynärjärvellä, mistä isä Niilo oli kotoisin. Nuorimmainen jäi kotiin pitämään huolta vanhemmistaan ja ajeli taksia minkä maataloudesta aika antoi myöten. Aiton tytär ja vävy ovat molemmat agronomeja, joten viljelytaidot säilyvät suvussa. Yksi lapsenlapsi, 3 vuotias tyttö on jo ja toista odotetaan tänä vuonna joululahjaksi. Antinluoman pojat ovat hyvä esimerkki kuinka positiivisella elämänasenteella ja liikkeessä pysymisellä säilyy terveys. Vaikka väki ikääntyy Honkajoella, ei välttämättä laatu huonone.
Meillä on kaikki hyvin, lamat tulee ja menee, mutta maaseutu pysyy.
Saila Kamppi
L
aulaja-näyttelijä Jouko Enkelnotko (ent. Uusi-paasto, 1970) on monelle honkajokiselle tuttu taiteilija jo vuosikymmenten takaa. Häntä on nähty ja kuultu monissa eri tilaisuuksissa, monessa eri roo-lissa: milloin laulajana, milloin lausujana tai punane-näisenä klovnina. Mutta millaisia muistoja miehellä itsellään on lapsuudesta ja nuoruudesta Honkajoella laulun ja teatterin harrastajana?– Ensimmäisen kerran minut määritteli musi-kaaliseksi kanttori Marjatta Ylinen, kun olin kuusi-vuotias. Seurakunnan kerho, jossa Marjattakin kävi soittamassa ja laulattamassa, oli uusi asia tuolloin 70-luvulla ja sain nauttia siitä vuoden. Oli mukava päästä leikkimään vähän suuremmassa lapsiryhmäs-sä, kun Paastonkylässä ei kovin montaa samanikäistä leikkikaveria ollut. Tuossa iässä laulu ja leikki ovat luonnollinen osa oppimista ja hyvin muistan mm.
Karhu nukkuu -leikin. Ja seurakunnan kerhossa sai kerran koskea kirkon urkuihinkin. Tapailin Soihdut sammuuta niillä, Jouko muistaa.
– Kävin Pappilan koulua ja siellä joulujuhlien li-säksi järjestettiin silloin vielä raittiusjuhlia 80-luvulla.
Muistan niissä tulkinneeni Lea Lavenin kappaletta Ei oo, ei tuu siskon mekko päällä. Katsojia taisi olla alle kymmenen ja lienee ollutkin viimeinen raittiusjuhla niillä kylillä. Lapsuudessa saaduilla virikkeillä voi olla joskus kauaskantoiset vaikutukset. 4H-neuvoja Eevi Hakanen laittoi minut lukemaan H.C. Ander-senin sadun Totinen tosi toisissa raittiusjuhliin. Pari-kymppisenä tein siitä lastenjuhliin monologiesityksen välineteatterin keinoin. Samaisella esityksellä voitin vuonna 1995 toisen palkinnon Pieksämäen ensimmäi-sissä monologikilpailuissa, Jouko iloitsee.
– En oikein edes muista, mistä innostukseni runonlausuntaan kumpusi. Lieko tullut koulun jou-lujuhlista, jossa joku aina runoa lausui. Harjoittelin runoja itsekseni ja kilpailin niillä 4H-kerhon henki-sissä kilpailuissa ja Nuorison Taidetapahtumissa. Sa-moissa kilpailuissa toki myös lauloin ja menestys oli vaihtelevaa. Ihmisten puheissa olin se Uurenpaaston laulaja- tai lausujapoika, riippuen mitä ihmiset olivat nähneet, Jouko toteaa.
– Ylisen Marjatta se minut ja Leivon Juhan laittoi yhdessä esiintymään, muistaakseni vuonna 1983.
Ihan ensimmäinen kappaleemme oli Sua lähde kau-nis katselen. Vedettiin se valssina, vaikkei se sitä olekaan. Vuonna 1984 päästiin esiintymään Nuorison Taidetapahtumassa ihan valtakunnan tasolle saakka Lahteen. Muistaakseni vedettiin Rosvolaulu ja Päi-vänsäde ja Menninkäinen. Minulla oli tuolloin vielä
heleä poikasopraanoääni. Vähän tuon jälkeen Opo eli Timo Kunnas äänitti Tahtitenavien ja minun laulua laadukkailla laitteillaan Marjatan olohuoneessa. Suu-reksi surukseni se C-kasetti on hävinnyt, eikä kukaan muukaan ole löytänyt sitä. Niin mielelläni kuulisin omaa ääntäni ennen äänenmurrosta. Elvistelin siinä Love me tenderiä, Jouko huokaa.
– Muistan kerran, kun mentiin 4H:n henkisiin ki-soihin Parkanoon ja Leivon Juhan piti säestää minua.
Viime hetkellä hermostuneena kuitenkin tajusin, että laulun sävellaji on liian korkea. Sovin säestäjän kans-sa, että laulan laulun vähän alempaa ilman säestystä.
Kuitenkin lähtöääntä pianosta ottaessani otin saman äänen, kuin nuotissa oli. Ääni kirrasi, eikä suoritus ollut kummoinen. Sijoitusta ei tullut ja Leivon Juha käväisi sitten Parkanossa – soittamatta nuottiakaan.
Että on niitä turhiakin reissuja tullut tehtyä, Enkel-notko nauraa.
– Ensimmäinen muistikuvani yksinlaulusta Hon-kajoen kirkossa on opettaja Aino Keinosen hauta-jaisissa. Pidetty opettaja menehtyi parhaassa iässä ja minua pyydettiin urkuparvelta laulamaan Täällä pohjantähden alla, se kansanlaulu. Selvisin siitä silloin, mutta sittemmin hautajaisissa laulaminen on ollut huomattavasti vaikeampaa. Monesti on laulu katkennut liikutuksesta ja olenkin kohteliaasti kieltäy-tynyt arkun äärellä laulamisesta. Nyt vasta tällä iällä voisin taas kuvitella ottavani hautajaislaulukeikan kirkkoon, Jouko toteaa.
– Honkajoen kirkossa esitettiin sittemmin paljon railakkaampaa musiikkia, kun paikkakunnalle muut-tanut diakoni Tuomo Purho alkoi vetää gospel-bändiä Arto Laajan kanssa. Menevät gospel-messut olivat aika uusi asia jäyhille honkajokisille ja oletan mei-dänkin olleen aika jäyhä gospel-yhtyeeksi. Oli meillä toinenkin bändi, jota Tuomo Purho rohkaisi kisaa-maan Porissa: The Flicker Sound. Isokasken Jukka oli kitarassa, Juha Leivo syntikassa, pikkuveljensä Markus bassossa ja Isoltajoelta Mikael Kienokoski rummuissa. Minä lauloin, kun en muuta osannut.
Käytiin myös uudella Metsäpirtillä keikalla ja vedet-tiin silloinkin Edu Kettusen Neonkuu. Muistan, kun treenattiin Isokasken hallissa ja mietittiin bändille nimeä. Veisteltiin jotain, että saisikohan näistä pork-kanoista nimeä bändille, Enkelnotko hekottaa.
– Leivon Juhan kanssa kilpailtiin myös pari-kymppisinä kahdestaan duona. Erään ravintolaketjun laulukilpailun karsinnat olivat Kauhajoella ja finaali Kankaanpäässä. Ei voitettu. Silloin voittajalle oli tar-jolla levytyssopimusta, jopa. Ei olisi enää tänä