Ammattikasvatusosasto ja elinkeinorakenteen muutos

Uuden lain ja asetuksen säädösten mukaisesti ammattikoulutuksen hallinnointi organisoitiin uudelleen vuonna 1942. Kauppa- ja teollisuusministeriön yhteyteen perustettiin

ammattikasvatusosasto. Osasto jaettiin teknillisen- ja ammattiopetuksen toimistoon sekä kauppa- ja merenkulkuopetuksen toimistoon. Samalla tarkastajien virkoja lisättiin. Osaston päälliköksi kutsuttiin Tampereen teknillisen oppilaitoksen yliopettaja, filosofian tohtori Aarno Niini (1905–1972).⁶⁰⁶ Vuonna 1944 ammattikasvatusosastoon perustettiin tarkastajan toimi tyttöjen ammatillista koulutusta varten. Tarkastajana aloitti Kerttu-Liisa Toukolehto.

Poikien ammattikoulujen tarkastajana oli Thor Schoultz.⁶⁰⁷

Myös ammattikasvatusneuvosto organisoitiin uudelleen. Neuvoston yhteyteen perustettiin teollisuus- ja käsityönopetuksen jaosto, kauppaopetuksen jaosto sekä merenkulkuopetuksen jaosto. Jokaiseen jaostoon kuului puheenjohtaja ja vähintään neljä jäsentä. Neuvoston yhteinen puheenjohtajisto käsitteli kaikille jaostoille yhteisiä asioita. Neuvoston

pitkäaikaisena puheenjohtajana toimi professori Martti Levon, ja jäseninä 1940–1950-luvulla olivat muun muassa kunnallisneuvos Mandi Hannula ja sosiaalimuseon johtaja,

kansanedustaja Tyyne Leivo-Larsson sekä Aarno Niini.⁶⁰⁸ 1960-luvulla neuvoston puheenjohtajana toimi muun muassa kansliapäällikkö ja teknillisen korkeakoulun rehtori Jaakko Rahkola.

Jaostojen merkitys neuvoston toiminnassa lisääntyi, ja samoin lisääntyi järjestöjen merkitys neuvoston jäseniä valittaessa. Kauppa- ja teollisuusministeriön määräyskirjeen mukaan

606 SA 1942/1046 Asetus ammattikasvatusneuvostosta; Klemelä 1999, 198. Aarno Niini oli porilaisen

kirvesmiehen poika, fysiikan tohtori, hän toimi mm. dosenttina Helsingin yliopistossa 1930-luvulla sekä jälleen 1950–1960-luvulla. Vuosina 1963–1964 hän toimi 270 päivää Ragnar Leinon virkamieshallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä. Hän toimi myös 1960-luvulla perustetun ammattikasvatushallituksen ensimmäisenä pääjohtajana.

607 Kauppa- ja teollisuusministeri Uuno Takki, vt. vanhempi hallitussihteeri Urho Kopponen till svenska finlands folktingsfullmäktige 1.9.1948, ktm saapuneet kirjeet 1948 syys–lokakuu, AD 636/105/48 KTM, KA.

608 SA 1942 / 1046; Niini 1947, 15; Ktm 75 vuotta, 245. Martti Levòn (1892–1979) oli Teknillisen Korkeakoulun professori ja rehtori. Mandi Hannula (1880–1952) oli koulutukseltaan kansakoulunopettaja ja toimi muun muassa edistyspuolueen kansanedustajana vuosina 1936–1945 ja Helsingin

kaupunginvaltuutettuna. Tyyne Leivo-Larsson (1902–1977) toimi kansanedustajana (sdp) 1948–1957 ja myöhemmin 1966–1970 (TPSL), sekä sosiaaliministerinä ja Suomen Oslon suurlähettiläänä.

jäseniä jaostoihin nimesivät Suomen Työnantajain Keskusliitto, STTK, SAK ja SAJ sekä pienteollisuuden keskusliitto.⁶⁰⁹ 1970-luvulla, kun ammatillinen koulutus siirtyi

opetusministeriön yhteyteen perustetun ammattikasvatushallituksen alaisuuteen, neuvostoon perutettiin lisää jaostoja, muun muassa maatalousopetuksen-, metsäopetuksen-,

terveydenhuolto-opetuksen ja ruotsinkielisen opetuksen jaostot. Ammattikasvatushallituksen, jaostojen ja koulutustoimikuntien toiminnan korostuessa nousi vähitellen esiin kysymys siitä, oliko neuvosto enää lainkaan tarpeellinen. Ammattikasvatusneuvoston toiminta päättyi vuonna 1987.⁶¹⁰

Vuonna 1945 säädettiin maanhankintalaki luovutetuilta alueilta pakenevan väestön asuttamiseksi ja rintamamiesten elinolojen tukemiseksi. Vuosien 1945–1947 aikana siirtoväelle myönnettiin noin 113 000 tilaa ja rintamamiehille 10 000 tilaa.⁶¹¹ Toimenpiteet hidastivat jo 1930-luvun lopulla alkanutta yhteiskunnan muuttumista teollisuus- ja

palveluyhteiskunnaksi. Uusien tilojen perustaminen, metsänraivaus ja pellon muokkaus työllistivät ihmisiä ja ehkäisivät näin yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistymistä. Uusien tilojen raivaamisesta huolimatta taajama-asutuksen määrä lisääntyi, ja elinkeinomuutos oli käynnissä. Kun vuonna 1940 taajamissa asui noin 24 % väestöstä, vuonna 1960 noin 40 % väestöstä asui taajamissa (liite 3). Absoluuttisia lukuja tarkasteltaessa maaseudulla asuvan väestön määrä väheni noin kolmesta miljoonasta 2,7 miljoonaan. Taajamien väkiluku kaksinkertaistui 880 000:sta 1,7 miljoonaan. Erityisesti pientilojen työväki muutti taajamiin, ja maaseudulta hävisivät piiat, rengit ja muu palkkaväki.⁶¹²

Siirtolaisten asuttamisen ja rintamamiehille luvattujen tilojen kautta maatilojen määrä kasvoi 1960-luvulle saakka. Maataloutta tuettiin valtion tukiaisten avulla, ja tiloja perustamalla ehkäistiin maaltapakoa. Maatalouden kehittämisellä tavoiteltiin myös sodan aikana rapautuneen elintarviketuotannon lisäämistä. Kehittyvän metsäteollisuuden tarjoama

puunkorjuu viljelijän omissa metsissä ja yhtiön metsissä toi työtä pienviljelijöille.⁶¹³ Suomen itsenäistymisen jälkeinen torpparivapautus ja toisen maailmansodan jälkeinen pientilojen

609 KTM; määräyskirja 30.3.1965 n:o 2/y 06/65, AKN vuosiksi 1965-1967, kansio H jäsenet, asettamiskirjeet, asettamiskirjeet, Laatikko n:o 2 c pöytäkirjat ja asialistat ja jäsenet 1966–1988, AKN arkisto, OPH.

610AKN pääsihteerin Timo Luopajärven kirje ammattikasvatusneuvoston jaostojen puheenjohtajille ja sihteereille 13.11.1986. Kansio E saapuneet asiakirjat, laatikko n:o 12 teknillisen opetuksen jaosto 1966–1988, AKN, OPH.

611 Meinander 1999, 272–274.

612 Jauhiainen 2002, 183–184.

613 Kekkonen 2011, 72–76.

perustaminen olivat aikansa sosiaaliturvaa, jonka vaikutuksesta suomalaisen yhteiskunnan valtakulttuuri pysyi pientilavoittoisena ja työintensiivisenä. 1950–1960-lukujen taitteessa se tie oli kuitenkin kuljettu loppuun: talot, tiet ja kylät oli rakennettu, ja maataloustuotteiden ylijäämää myytiin valtion tuella ulkomaille. Yhteiskunnan oli etsittävä kokonaan uusi suunta.

1960-luvulla elinkeinorakenteen muutos iski koko kovuudellaan varsinkin maan pohjois- ja itäosiin. Maatalouden ylituotanto nopeutti elinkeinorakenteen muutosta. Maan omistaminen tai maatalous eivät enää olleet yhteiskunnallisen edistyksen lähteitä, vaan sitä olivat palveluelinkeinot, teollisuus ja työväki. Nuoret koulutettiin ammattiin, ja varttuneempi maataloudessa työskennellyt väki siirtyi muihin tehtäviin.⁶¹⁴ Kaupan ja liikenteen osuus työllistäjänä kasvoi. Yhteiskunnallisten palveluiden kehittämiseen sodan jälkeen tarvittiin työvoimaa. Teollisuuden tuotanto väheni sodan aikana mutta elpyi nopeasti sodan päätyttyä.

Vuonna 1946 teollisuuden tuotanto kasvoi 20 %, ja vielä samana vuonna tuotannon taso saavutti korkeamman tason kuin koskaan sotaa edeltäneenä aikana. Teollisuuden tuotannon kasvuun vaikuttivat jällenrakentamisen aiheuttama kysynnän kasvu, markan devalvaatio ja Suomelle määrätyt sotakorvaukset. Sotakorvaukset maksettiin suurelta osin teollisuuden tuotteina, ja ne saatiin maksettua vuoteen 1952 mennessä. Yleislakko vuonna 1956 hidasti teollisuuden tuotannon kasvua, samoin talouden yleismaailmallinen taantuma 1950-luvun lopulla.⁶¹⁵ Elinkeino- ja yhteiskuntarakenteen muutos oli tosiasia, ja muutos jatkui nopeana seuraavien vuosikymmenten aikana (liite 4b).

Suuren murroksen kautta Suomi siirtyi yhteiskunnan tukemasta pienviljelijäyhteiskunnasta sosiaaliturvan ja palkkatyön yhteiskunnaksi. Väestö keskiluokkaistui. Työväestön ja keskiluokan määrä kasvoi yhtä aikaa 1950-luvulla. Vuosikymmen lopulla näihin kahteen ryhmään kuului kaksi kolmasosaa työkykyisestä työvoimasta. Meinanderin mukaan tästä syystä yhteiskunnassa vaikutti asenteellisesti uudenlainen keskiluokka, joka oli avoimempi vaikutteille kuin varhaisempi vanhoillinen porvarillisuus. Työväenluokan kulutustottumukset ja kulttuurinäkemys porvarillistuivat. Tämä tapahtui ennen muuta maan suurissa

kaupungeissa.⁶¹⁶

614 Alasuutari 1996, 52–64; Uljas 2012, 237–247.

615 Kaskipelloilta palveluyhteiskuntaan. 90-vuotta elinkeinorakenteen muutosta; Suomen teollisuustuotannonkasvun vuodet. Tilastokeskus. www.stat.fi/tup/suomi90/helmikuu.html,

616 Meinander 1999, 284–285; Vuorio-Lehti 2006, 71–72.

Henkisessä ilmapiirissä tapahtui muutoksia vasta vähitellen. Toisin kuin monessa muussa sodan hävinneessä maassa, Suomessa ennen sotaa toimessa ollut yliopistosivistyneistö säilytti asemansa. Sodan jälkeen kamppailu itsenäisyyden säilyttämisen puolesta jatkui työn kautta. Yliopistosivistyneistön suhtautuminen työväestöön tai työväenliikkeeseen oli varovaista ja muuttui vähitellen 1950-luvun loppupuolella. Tällöin yliopistonkin oli selvitettävä suhteensa ”uuteen eliittiin”, työväestöön ja maalaisväestöön. Yliopiston rooli kansakunnan aatteellisena keskuksena muuttui korkeimman opetuksen antajaksi.

Sivistyneistön kielenkäytössä isänmaa maanpuolustusvetoisena antikommunistisena käsitteenä korvautui arkipäiväisempää isänmaallisuutta ilmentävällä

yhteiskuntakäsitteellä.⁶¹⁷

Keskustelu yhtenäiskoulujärjestelmästä, peruskoulun syntyminen ja keskiasteen koulunuudistus olivat koulutuspoliittisia asioita, jotka liittyivät myös ammattikoulun kehittämiseen. Koulutuspoliittisessa keskustelussa ammatillinen osaaminen nousi esiin monessa asiassa. Kysymys ammattioppivelvollisuudesta, kansakoulun opetuksen

muuttaminen käytännönläheisemmäksi, jatkoluokkien asema suhteessa ammattikouluun sekä ammattikoulun kehittäminen olivat kaikki koulusta käydyn keskustelun aiheita.

Ammattikoulun ja kansakoulujen jatkoluokkien kannattajien kamppailu tiivistyi sodan jälkeisinä vuosina. Kummankin osapuolen asema vahvistui sodan aikana, ja koulutuksen avulla saatavaa sivistystä käytettiin molemmin puolin koulumuodon perusteluna. Vuoden 1943 asetuksen mukaan kansakoulun päättötodistus tuli antaa vasta kansakoulun jatko-opetuksen saamisen jälkeen. Tosin jatko-opinnot saattoi tehdä jossakin muussakin koulussa, jossa opetus vastasi jatko-opetusta.⁶¹⁸ Toisaalta vuoden 1939 laki ammattioppilaitoksista ja erityisesti vuoden 1942 asetuksen pohjalta perustettu ammattikasvatusosasto vahvistivat ammattikoulun asemaa kouluelämässä. Koulumuotojen välinen kamppailu vaati ratkaisua.