63
N
oin 2600 vuotta sitten miletolainen filosofi Anaksimandros kirjoit- ti kirjan ”Luonnosta”. Ei tiede- tä varmasti, oliko tämä kirjan nimi vai ainoastaan luonnehdin- ta, ja sen sisällöstäkin tiedetään hyvin vähän. Sen myötä kuiten- kin länsimaiseen ajatteluun il- maantui käsite ”luonto”, krei- kaksi fysis ja latinaksi natura, ja siitä pitäen on lähes herkeämät- tä pohdittu kysymyksiä luon- non ja ihmisen yhtäläisyyksis- tä, eroista ja vastakkaisuuksis- ta, luontoa ihmisessä ja ihmistä luonnossa. Eikä pohdinta ole jäänyt pelkästään luonnontie- teelliseen selvittelyyn, vaan yhtä paljon ja enemmänkin se on koskenut etiikkaa, ihmisen moraalista merkitystä luonnos- sa ja luonnon merkitystä ihmi- sessä. Aineistoa keskusteluun on kertynyt valtavia määriä: pel- kästään Robert M. Torrancen muutama vuosi sitten (1998) jul- kaisema antologia ”Encompas- sing Nature”, johon on valittu merkittäviä tekstejä luonnosta ja luontokäsityksistä muinai- suudesta aina 1700-luvun lo- pulle asti, käsittää 1200 kookas- ta ja tiheästi ladottua sivua.Tuntuu siltä että kahden seuraavan vuosisadan teksteis- tä saisi helpostikin yhtä laajan antologian; ehkä joku sellaisen on jo tehnytkin.
Professori Yrjö Hailan ja maisteri Ville Lähteen toimitta- ma antologia ”Luonnon politiik- ka” on joukko lastuja tämän pe- rinteen suuresta tammesta. Se
LUONTOKO POLITIIKKAA?
YRJÖ HAILA ja VILLE LÄH- DE (toim.) Luonnon politiikka.
Vastapaino 2003. 267 sivua.
käsittää kaikkiaan seitsemän kir- joitusta, joista yksi on Hailan ja Lähteen, yksi pelkästään Hailan laatima, ja loput viisi englannis- ta käännettyjä; vanhin näistä on vuodelta 1986 ja uusin vuo- delta 2002. (Bruno Latourin es- see ”Moderni vai ekologinen”
on tosin kirjoitettu alun perin ranskaksi, ja suomennoksessa- kin mainitaan käytetyn ranskan- kielistä alkutekstiä, mutta olisi kai koko käännös voitu tehdä suoraan ranskasta.) Tämä ra- kenne tekee kirjasta melko ha- janaisen, sillä kirjoittajien taus- tat ovat varsin erilaiset ja he tuntuvat kirjoittavan eri asiois- ta. Se sinänsä on ymmärrettä- vää, onhan kirjoitukset poimit- tu tekijöiden erilaisissa yhteyk- sissä julkaisemien esseiden jou- kosta.
Lukijan ei ehkä kannatakaan yrittää selviytyä koko kirjasta kerralla, varsinkin kun tekstit eivät luonnostaan ole keveitä, mutta jos ottaa urakakseen es- seen päivässä, niin että voi pa- neutua rauhassa eri kirjoittajien ajatusmaailmaan, on viikko ai- van kohtuullinen lukuaika.
LUONNON JA
KULTTUURIN HÄILYVÄ RAJAVIIVA
Ehkä kiinnostavin kirjan esseis- tä – ainakin suomalaisen lukijan kannalta – on Yrjö Hailan kirjoi- tus ’erämaasta’ ja ympäristö- ajattelun moniulotteisuudesta.
Olen hiljakkoin eräässä toises- sa yhteydessä joutunut totea- maan, miten suomen kielen
”erä”-käsitteelle ei ole muissa kielissä yksiselitteisiä vastinei- ta. Meillä erämaa on alkuaan ol- lut etäistä metsästysmaata, jos-
sa ”erämiehet” harjoittivat
”eränkäyntiä”, mutta kuten Hai- lakin toteaa, sen konnotaatiot ovat muuttuneet sen siirryttyä luonnonsuojelun yhteyteen.
Nykyään sitä vastaisi lähinnä englannin wilderness, jolla oli tärkeä sija 1800-luvun amerikka- laisten luonnonsuojelijoiden sanastossa ja 1900-luvun puo- lella luonnonsuojelun käytän- nössä; esimerkiksi Wilderness Society perustettiin 1935 ja
”erämaalaki”, Wilderness Act, säädettiin 1964.
Suomessa erämaalaki on puolestaan ollut olemassa vas- ta vuodesta 1991, vaikka erä- maita tietenkin rauhoitettiin ja luonnonsuojelulaki säädettiin jo 1900-luvun ensi vuosikym- meninä. Haila tarkastelee ”vil- liä” luontoa ja kulttuurin vaikut- tamaa luontoa sekä varhaisten amerikkalaisten, kuten Henry Thoreaun, ajattelussa että myö- hemmässä luonnonsuojelussa ja päätyy siihen tulokseen, että luonnon ja kulttuurin rajalinjaa ei ole mahdollista määritellä. Ih- misestä ja hänen kulttuuristaan täysin riippumatonta luonnon- tilaa ei enää ole missään, ja se- kin joka pyrkii lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi vetäytymään
”erämaahan”, kantaa kulttuuria kaiken aikaa mukanaan.
Toisaalta on yhä selvempää, että kulttuuri toimii ainoastaan
”luonnon”, toisin sanoen ym- päristön, ehdoilla. ”Ehkä asian ydin on siinä, että me emme ky- kene määrittelemään luonnon ja kulttuurin välistä rajalinjaa sik- si, että olemme itse sijoittuneet rajalle.”
Luonto on sitä paitsi käsitet- ty aikojen kuluessa lähes vas-
AIKUISKASVATUS 1/2004 KIRJA-ARVIOITA
64
AIKUISKASVATUS 1/2004 KIRJA-ARVIOITA takkaisilla tavoilla: luonnon
tapahtumat ovat lainmukaisia, ennustettavia, ”luonnonlakeja”
noudattavia, mutta samalla luonto on jotakin yllättävää, salaperäistä, sananmukaisesti
”villiä”. Romantiikan perintö is- kee valistuksen perintöä vas- taan, tässä niin kuin muussakin ajattelussamme! Niinpä Haila huomauttaakin: ”Meidän tulisi ymmärtää inhimillisen olemas- saolon luonnolliset ehdot siten, että oppisimme läpikäyvästi kunnioittamaan perustanamme olevia villejä, heterogeenisia, spontaaneja, hallitsemattomia ja hallitsemattomina pysyviä ai- neksia – ja samalla niihin aina sisältyviä uutuuden mahdolli- suuksia.”
Tähän liittyy kiinnostavalla tavalla Raymond Williamsin es- see luontokäsityksistä, jossa tosin tarkastellaan lähinnä vain englantilaisten kirjailijoiden kä- sityksiä luonnosta ja luonnon- tilasta, kokonaan sivuuttaen vaikkapa Montesquieu, Rous- seau ja muut ranskalaiset valis- tusajattelijat ja esiromantikot, joiden ajattelussa kuvitellulla
”luonnontilalla” oli hyvinkin suuri merkitys. Myös saksalai- nen kirjallisuus, jossa ”luontoa”
ja ”kulttuuria” on pohdittu hy- vinkin paljon, tuntuu tässä ko- koelmassa loistavan poissaolol- laan. Kenties jonkun saksalai-
sen kirjoittajan löytäminen mu- kaan olisi monipuolistanut kir- jaa, ja vastaavasti Donna Hara- wayn – ainakin tämän kirjoitta- jalle – käsittämättömäksi jäävän ja sekavan ”Manifestin kybor- geille” olisi voinut jättää pois.
Omalla tavallaan turhalta tun- tuu myös William E. Connollyn
”Ääniä tuulispäästä”, jossa kä- sitellään yhtäältä Jobin kirjaa ja toisaalta 1800-luvulla elänyttä ranskalaista hermafrodiittia Alex/inaa, sillä näiden yhteys luontokäsityksiin jää kovin epä- selväksi eikä heillä tunnu ole- van muuta yhteistä nimittäjää kuin kärsimys sinänsä. Sekin jää kyseenalaiseksi, Jobin kärsimys kun on fiktiota ja Alex/inan il- meisesti ei, ja kärsimysten ai- heetkin ovat kovin erilaisia.
LUONTOPOLITIIKKA, IHMINEN JA LUONTO Kun ihmisen ja luonnon tai luonnon ja kulttuurin jyrkkä erottaminen ei ole mahdollista, kulttuurin ja luonnon suhtees- ta ei voi olla olemassa ”koko- naisteoriaa”. Tässä Haila on epäilemättä oikeassa, jos kohta voidaan kysyä, onko joku pyr- kinyt tällaista teoriaa laatimaan- kaan. Samoin voidaan kysyä, onko luontoa kuitenkaan syytä
”politisoida”, tehdä siitä ikään kuin poliittista toimijaa, vaikka
Haila ja Lähde väittävätkin, että
”luonnon politisoituminen tulee ilmi moninaisissa muodoissa.”
”Luonnon poliittisuus on sitä, että luonto on osallisena inhi- millisten yhteisöjen mahdolli- suuksien muovautumisessa”, he selittävät, ja heidän mieles- tään ”on oikeutettua sanoa, että myrskyt tekivät Suomessa po- litiikkaa”, koska syksyn 2001 myrskyt vaikuttivat poliittiseen keskusteluun ja lainsäädän- töönkin. Mieleen tulee 1970-lu- vulla usein toisteltu väite ”kaik- ki on politiikkaa”. Omasta puo- lestani jättäisin kyllä myrskyt politisoimatta, jotta ”politiikan”
käsite ei karkaisi aivan yli äy- räidensä, ja säilyttäisin ”ympä- ristöpolitiikankin” ympäristöön kohdistuvana, ei ”ympäristön harjoittamana” politiikkana.
Tärkeintä ehkä onkin, että Haila ja kumppanit saavat luki- jansa miettimään luonnon, ihmi- sen ja kulttuurin suhteita ja ken- ties myös huomaamaan, että sellainen ”moderni” ajattelu, jossa ihminen ja luonto on jyr- kästi erotettu toisistaan, alkaa – politiikankin kannalta – olla ai- kansa elänyttä. Pelkkä joidenkin erämaiden rauhoittaminen
”kulttuurin” ulkopuolelle ei to- dellakaan enää riitä!
