Elinikäinen oppiminen näkymä

106

noussut yhdeksi monista viime aikojen muoti-ilmaisuista. Sitä viljelevät lennokkaasti niin val- tion viranomaiset kuin yritys- johtajat, peruskoulujen rehto- reista aina akateemikoihin asti.

Ja kuten aina muotitermien kohdalla keskusteluun eksyy löysyyttä, joka pitemmän pääl- le tylsyttää terävimmänkin konseptin. Turun yliopiston koulutussosiologien kirjoitta- ma ja Heikki Silvennoisen ja Pasi Tulkin toimittama Elinikäi- nen oppiminen (1998) on erin- omainen muistutus tietenhar- joitukseen ja tieteeseen kuulu- vasta välttämättömyydestä olla kriittinen ja olla hyväksymättä kaikkea. Teoksen kirjoittajat käyvät armotta epäselvien ja arveluttavalla tavalla tarkoitus- hakuisten tekstien kimppuun.

Teos on ennen muuta palvelus tieteen sisäiselle diskurssille;

elinikäiseen oppimiseen tulee suhtautua kuin mihin tahansa tieteen tutkimuskohteeseen:

kriittisesti ja analyyttisesti, vailla intomielistä maailman- pelastamisen dramatiikkaa.

Silvennoisen ja Tulkin kirjan artikkelit lähtevät selke-

- Iloa vai työläisten huiputtamista?

Silvennoinen, Heikki &

Tulkki Pasi (toim.).

1998. Elinikäinen oppi- m i n e n .

Gaudeamus: Tampere. 251 s.

ELINIKÄINEN OPPIMINEN

ästä lähtökohdasta: mitä on elinikäinen oppiminen sosio- logian ja erityisesti koulutus- sosiologian näkökulmasta näh- tynä? Kuten tekijät toteavat saatesanoissaan, yhteiskuntatie- teilijät (Suomessa) ovat sivuut- taneet aiheen jostain syystä ja jättäneet sen kasvatustietelijöi- den käsiin. Väite lienee yksin- kertaistus ja koskee lähinnä so- siologeja, sillä elinikäinen op- piminen on kiinnostanut aina- kin taloustieteilijöitä (sekä lii- ke- että kansantaloustieteen puolella) ja psykologeja.

Valta(poliittinen) näkö- kulma on teoksessa hallitseva.

Kirjoittajat pyrkivät ensisijai- sesti löytämään vastauksia ky- symyksiin, kuten kuka määrää elinikäisen oppimisen tahdin tai millaisia valtasuhteita elin- käisen oppimisen käytäntöön saattaminen synnyttää. Kysy- mykset ovat relevantteja, kun pohditaan mihin suuntaan elinikäistä oppimista tulisi vie- dä. Onko suuntana yksilöläh- töinen koulutusinstituutioista riippumaton malli, yritysläh- töinen malli vai annetaanko elinikäinen oppiminen “kou- lutussektorin byrokraattiken- tän“ eli viranomaisten haltuun ja johdettavaksi (s. 53-55)?

Sosiologian näkökulmasta kat- sottuna kysymys on keskeinen, joten sitä kannattaa pohtia laa- jemminkin.

Jos otetaan lähtö- kohdaksi Francis Baconin aja-

tus “tieto on valtaa“, niin silloin avain valtaan kulkee oppimisen kautta. Toisin sa- noen: se joka oppii tai jonka annetaan oppia (esimerkiksi avaamalla tälle ovet hyvään kouluun tai luomalla otollinen oppimisympäristö työpaikalla), istuu tukevasti oman tieto- pääomansa päällä ja on riippu- maton muista yhteiskunnan toimijoista (kuten työn- antajista). Käytännön esimer- kiksi sopivat tietotekniikka- insinöörit, joille koulutus on antanut vallan kilpailuttaa työnantajia eikä toisin päin (ks. s. 124-127). Tämä pätee tietysti vain osaan työmarkki- noita eli sellaisiin ympäristöi- hin, joissa organisaation me- nestys on riippuvainen kilpai- lijoita nopeammasta oppimi- sesta. Tällaisissa ympäristöissä työntekijän asema ei ole sa- malla tavalla alisteinen kuin tayloristisessa työn mallissa.

Työntekijää ei enää voi pomottaa.

Oikean substanssin oppiminen - tässä tapauksessa tietotekniikan opiskelu - mah- dollistaa pääsyn niille työ- markkinoille, jossa työssä- oppiminen antaa lisä- kvalifikaatioita oman markki- na-arvon ylläpitämiseen. On- gelmaksi muodostuvatkin ne, jotka eivät tähään “junaan“

pääse, putoavat siitä jossain kohtaa pois tai joutuvat työmarkkinakentille, joissa työntekijän asema määritellään K I R J A - A R V I O I T A

AIKUISKASVATUS 1/99

107

muiden kuin hänen itsensä toimesta. Elinikäinen oppimi- nen on monimuotoisempi kuin moni vakavasti otettavaksi tarkoitettu teos kuvaa. Kaikki oppivat läpi elämänsä, mutta yhdet oppivat porkkanalla ja toisten on tyytyminen kep- piin.

Valta-aspektiin liittyy läheisesti teoksessa esitetty kri- tiikki elinikäisen oppimisen kel- lokkaista, jotka lähes poikkeuk- setta ovat koulumiehiä ja -nai- sia. Nämä opetusministeriön virkamiehet ja yliopistojen pro- fessorit maalailevat kuvia elin- ikäisen oppimisen paratiisimai- sesta autuudesta, jossa erilaisil- la kouluilla on merkittävä rooli.

Teoksen kirjoittajien tarjoama kuva koulusta tuntuu olevan kuitenkin lähempänä kiirastulta (s. 131-214). Kritiikki on oi- keutettu, kun muistetaan että suurin osa oppimisesta tapah- tuu koulun ja muodollisen kou- lutuksen ulkopuolella. Samaten koulutuksen kaikkivoipaisuus kyseenalaistetaan sekä työllisyy- den että inhimillisen kasvun päämoottorina (s. 124; 147).

Esimerkkinä mainitaan tutkimus koulutuksesta pk-yritysten me- nestystekijänä (s. 151): tutki- muksen mukaan sen enempää henkilöstön koulutustaso kuin henkilöstökoulutus eivät ole ol- leet yhteydessä yrityksen menes- tymiseen.

Kirjoittajien lähestymis- tapa ei ole kaikilta osin ongel- maton. On jotenkin paradok- saalista, että samalla kun kir- joittajat arvostelevat ansiok- kaasti elinikäisen oppimisen ja koulun välistä sidosta, he eivät kuitenkaan tarkastele ja esitä vaihtoehtoisia malleja elinikäi-

selle oppimiselle. Niitäkin on ja niihin uskoisimme turkulai- silla koulutussosiologeilla ole- van sanottavaa. Mitä muuta kuin kansalaisia “opettavia“

sosiaalisia rakenteita ovat pankkikortit tai työnantajien työntekijöille “luontaisetuina“

antamat mikrotietokoneet, kännykät ja Internet-liittymät?

Kymmenkunta vuotta sitten harva jos kukaan olisi uskonut, että me teemme oman työm- me ohella myös pankkitoimi- henkilöiden työt ja vielä mak- samme pankille niistä. Nämä uudet rakenteet ovat olleet tehokkaita kouluttajia.

Teoksen kirjoittajien viljelemä näkemys, jonka mu- kaan elinikäinen oppiminen kuuluisi sarjaan “työläisten kusetus“, on yksinkertaistus, joskin ymmärrettävissä sekä historiallista kokemusta että teoksen polemisoivaa otetta vasten. On nimittäin sellaisia- kin ympäristöjä, joissa oppimi- nen on sekä välttämätön että sillä tavalla luonnollinen osa toimintaa, josta on iloa sekä työntekijöille että työnantajille.

Näitä on Suomessa vielä vähän ja ne ovat uusia mutta talou- dellisesti sitäkin merkittäväm- piä.

Puhutaan sellaisista konsepteista kuin oppiva orga- nisaatio (‘learning

organization’) ja tietämyksen hallinta (‘knowledge management’), joiden perus- ideana on arvostaa ja vahvistaa tekemisen kautta tapahtuvaa oppimista ja osaamisen kasvua.

Näiden käsitteiden pohjalta on tuotettu yksi esimerkki yritysvetoisista elinikäisen oppimisen mallista, mutta sekään ei ole niin ongelmaton kuin annetaan ymmärtää. Mikä tahansa oppiminen ei tuo

yritykselle voittoa ja pidä yri- tystä pystyssä. Oppiminen on kanavoitava tuottamaan yrityk- sen kannalta markkinoilla kau- paksi käyvää tietämystä. Tosin sanoen menestyvissä oppivissa organisaatioissa oppimiselle on sovittu selkeät rajat. Toisaalta ei ole mitään tietoa siitä, mi- ten tällainen ympäristö vaikut- taa työntekijän psyykkisiin ja sosiaalisiin mekanismeihin ja muuttaa niitä pitkällä aikavälil- lä.

Miten elinikäiseen oppimiseen sitten pitäisi suh- tautua? On tosiasia, että käsit- teen taakse on ladattu niin paljon poliittista ja taloudellista voimaa, että se on tullut jää- däkseen. Tähänastisten tekstien pääosan ovat tuottaneet muut kuin tieteenharjoittajat. Siksi turkulaisten koulutus- sosiologien teosta on tervehdittävä ilolla. Se laittaa järjestykseen poliittisia tekstejä samoin kuin muistuttaa tie- teellisten tekstien kirjoittajia sanonnan täsmällisyydestä.

Teos on siten nähtävä myös tieteen sisäisenä keskusteluna, joka käydään julkisella fooru- milla. Tästä meidän muiden tieteenharjoittajien on esitettä- vä kirjoittajille kiitos. Vain kritiikin, samoin kuin itsekri- tiikin kautta tiede voi mennä eteenpäin. Turkulaisten koulutussosiologien ansioksi on sanottava, että he ovat tart- tuneet viime vuosina suoma- laisen koulutuksen epäkohtiin hanakasti ja kiinnostavasti.

Tämäkään teos ei tee poikkeus- ta linjasta. Teos ruoskii armot- ta yksisilmäisyyttä ja liturgista julistamista, jota elinikäisen oppimisen kirjallisuus on täynnä.

Kyösti ja MiikaKurtakko