Diakoniatyö Uuraisten seurakunnassa 1897–1939
Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto Läntinen teologia
Pro gradu -tutkielma, lokakuu 2018 Kirkkohistoria
Aura Kässi
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School
Teologian osasto Tekijät – Author
Kässi Aura Kaisa-Liisa Työn nimi – Title
Diakoniatyö Uuraisten seurakunnassa 1897–1939
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Kirkkohistoria Pro gradu -tutkielma x 23.10.2018 95 s.
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Uuraisten seurakunta perusti kristillisen rakkaudentoiminnan rahaston vuonna 1897 Porvoon hiippakunnan tuomiokapitulin kehotuksesta. Tuomiokapituli suosi vapaaehtoista diakoniatyön mallia. Uuraisilla tällainen malli ei kuitenkaan toiminut.
Seurakunnasta puuttui diakoniatyöstä innostunut taho, joka olisi ryhtynyt keräämään varoja diakonissan palkkaamiseksi. Tämän vuoksi diakoniatyö jäi diakoniarahaston kartuttamiseen kolehdeilla seuraaviksi 23 vuodeksi.
Martta-yhdistys alkoi järjestää varainkeruuta diakonissan saamiseksi seurakuntaan 1920-luvun alussa. Se järjesti diakonijuhlia ja -myyjäisiä, joista saadut tulot se talletti diakoniarahastoon. Marttojen toiminnan ansiosta kirkonkokous päätti diakonissan
ottamisesta seurakuntaan vuonna 1921. Sortavalan diakonissalaitokselta valmistunut Eeva Virtanen aloitti Uuraisten ensimmäisenä diakonissana helmikuussa 1922.
Martta-yhdistyksen johtama diakoniatyö ei toiminut seurakunnan alaisuudessa. Seurakunnalla ei ollut omaa työmuotoa, vaan Martta-yhdistys vastasi sen diakoniatyöstä. Porvoon tuomiokapituli oli määritellyt 1898 kristilliseen rakkaudentoimintaan kuuluvan diakonissan palkkauksen lisäksi esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyön, mutta Uuraisilla diakoniaa oli vain diakonissan tekemä
auttamistyö vanhusten ja hädänalaisten parissa.
Diakoniatyö haki vielä 1920-luvulla paikkaansa Uuraisilla, mikä näkyi avustuskiistoissa. Martta-yhdistys joutui uhkailemaan kuntaa ja seurakuntaa: jos ne eivät maksaisi avustuksia, se joutuisi irtisanomaan diakonissan. Seurakuntalaiset ottivat diakonissan hyvin vastaan, hänellä riitti töitä heti alusta saakka. Työ oli pääasiassa sairaanhoitoa. Diakonissat tekivät sielunhoidollista työtä, kun sairaskäynneiltä ehtivät.
Diakonissat olivat mukana myös seurakunnallisesta nuorisotyöstä huolehtineen Nuorten kristillisen yhdistyksen toiminnassa.
Nuorten kristillinen yhdistys oli kirkkoherra Richard Hjeltin sydämenasia. Hän keskittyi etenkin sen poikatyöhön. Eeva Virtasen jälkeen diakonissana jatkanut Anna Salminen kävi yhdistyksen tyttötyöntekijäkurssilla.
Vuonna 1929 Uuraisille perustettiin diakoniayhdistys johtamaan seurakunnan diakoniatyötä. Se vastasi Martta-yhdistyksen tapaan seurakunnan diakoniatyöstä itsenäisenä yhdistyksenä. Se huolehti diakonissan palkkaamisesta. Diakoniatyö oli siis yhä erillään seurakunnan toiminnasta. Diakoniayhdistys jätti diakoniatyön diakonissan tehtäväksi. Seurakunnassa järjestettiin pyhäkouluja ja raamattutunteja, mutta niitä ei pidetty diakoniatyönä.
Yhdistyksen toiminnassa oli alusta lähtien mukana Uuraisten vaikutusvaltaisimpia virkamiehiä kirkkoherrasta ja kanttorista kansakoulunopettajiin. Yhdistys toimi vuoden 1930 alusta lähtien. Se sai avustusta valtiolta, kunnalta ja seurakunnalta. Kunta oli palkannut kiertävän sairaanhoitajan vuonna 1928, mutta se ei enää kyseenalaistanut kahden sairaanhoitajan tarvetta. Se tarjosi rahallisen avustuksen lisäksi diakonissalle asunnon Kuntalasta valoineen ja lämpöineen.
Yhdistys keräsi varoja myös diakoniamyyjäisillä ja -ompeluseuroilla. 1930-luvun kuluessa ompeluseuroista kasvoi
seurakuntalaisten keskuudessa suosittu toimintamuoto. Yhdistys kärsi alkuvuosinaan rahapulasta, mutta ompeluseurojen ja niiden järjestämien myyjäisten avulla se sai merkittävää lisätuloja. Niiden avulla se kykeni jakamaan lähes vuosittain joulupaketteja vähävaraisille perheille.
Yhdistyksen työntekijänä diakonissa oli velvollinen osallistumaan sen toimintaan. Hän kävi ompeluseuroissa, järjesti myyjäisiin leipomuksia ja jakoi yhdistyksen joulupaketteja. Yhdistyksen mielestä diakonissan työnkuva painottui liikaa sairaanhoitoon. Se toivoi häneltä aktiivisempaa osallistumista seurakuntatyöhön. Etenkin alkuvuosina yhdistyksellä oli vaikeuksia antaa diakonissalle hänen kaipaamaansa tukea vaativaan ja yksinäiseen työhön.
Diakonissat jatkoivat 1930-luvulla toimintaansa lasten ja nuorten parissa. Diakonissa osallistui Nuorten kristillisen yhdistyksen kokouksiin vuosikymmenen alussa, kunnes sen toiminta hiipui. Vuosina 1931–1935 diakonissa toimi Koteja kodittomille lapsille - yhdistyksen asiamiehenä. Hän järjesti Uuraisten ja Saarijärven alueelta sijaiskoteja lapsille, joiden biologiset vanhemmat olivat kuolleet tai kykenemättömät huolehtimaan heistä. Diakonissa kävi useita kertoja vuodessa tarkastamassa lasten oloja heidän kasvatuskodeissaan.
Avainsanat – Keywords
diakonia, sairaanhoito, köyhäinhoito, nuorisotyö, Martta-yhdistykset
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty
Philosophical Faculty Osasto – School
School of Theology Tekijät – Author
Kässi Aura Kaisa-Liisa Työn nimi – Title
Diakonia in the Uurainen parish between 1897–1939
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date Sivumäärä – Number of pages
Church History Pro gradu -tutkielma x 23.10.2018 95 p.
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
The Uurainen parish founded a fund for Christian love in action in 1897 by the request of the Diocesan Chapter of Porvoo. The Chapter preferred a voluntary model for diakonia (social work of the Church). However, this kind of model didn’t work in Uurainen. There wasn’t anyone in the parish that would have had enthusiasm to start collect money for hiring a deaconess. This is the reason why the next 23 years the parish council increased only offering money to the fund for Christian love in action and didn’t do any real act to get a deaconess in the parish.
In the beginning of 1920s the Martha association started to organize a fundraising for hiring the deaconess. It arranged charity parties and charity fairs and deposited the incomes in the diakonia fund. Thanks to the Martha association, the parish council decided to recruit a deaconess. Eeva Virtanen from the Sortavala Deaconess Institute was the first deaconess of Uurainen. She began her work in February 1922.
Diakonia was ruled by the Martha association, not the parish council. The parish didn’t have a form of work of its own; the Martha association was responsible for parochial diakonia. In 1898 the Chapter of Porvoo had defined a Christian love in action to be not only hiring a deaconess but also for example organizing a child and youth work. In Uurainen, diakonia was only the work that the deaconess did among the old and the poor ones.
In 1920s diakonia was still quite unknown in Uurainen. The parish council and a municipal council didn’t yet understand the benefits of deaconess work and weren’t eager to donate money for the diakonia fund. The Martha association made threats against them and said it had to fire the deaconess if they wouldn’t give the financial aid. The parishioners had accepted the deaconess, though. She had had patients since the beginning. Her work was mainly nursing. The deaconesses did pastoral care when they had time from nursing.
The youth work in the parish was carried out by the Youth Christian Association. The deaconesses took part in the work of the YCA. The association was important to the vicar Richard Hjelt. He concentrated especially on the boys’ activities of the YCA.
Anna Salminen, who became the deaconess after Eeva Virtanen, participated in the YCA’s course of girls’ activities.
In 1929 the diakonia association was established to rule diakonia in the Uurainen parish. Like the Martha association, it was an independent association that was in charge of parochial diakonia. The diakonia association hired the deaconess whose duty was to manage diakonia all alone. There were Bible study lessons and Sunday schools in the parish but they were not considered to be part of diakonia.
From the beginning of the work of the diakonia association the most influential members of the parish, including vicar, a cantor and teachers, were involved with it. The association was founded in 1930. It received financial aid from the parish council, the municipal council and the state. The municipal council had hired a nurse in 1928 but it understood now that the deaconess’
work was also needed. Besides the financial aid the municipal council offered her an apartment from the town hall.
The diakonia association raised funds in charity fairs and in ompeluseurat (social meeting of women). During the 1930s ompeluseurat became a popular form of work among the parishioners. The association was first struggling with financial problems but thanks to fundraising by ompeluseurat, it received significant amount of extra income. With the help of ompeluseurat the association could deliver Christmas packages to poor families almost every year.
As an employee of the diakonia association the deaconess had to take part of the events of the association. She participated in ompeluseurat, baked for the charity fairs and delivered the Christmas packages. The association considered that the work of the deaconess was too much nursing. It hoped that the deaconess would participate more often in the work of the parish. Especially in the early years the association had problems to support the deaconess who struggled in her demand and lonely work.
In 1930s the deaconesses continued their work among the children and the youth. The deaconess took part of the meetings of the YCA in the beginning of the decade until the work ended for some reason. Between 1931 and 1935 the deaconess worked for the Save the Children Fund. She arranged foster homes for orphan children in the area of Uurainen and Saarijärvi. During a year the deaconess did multiply inspection tours to the foster homes checking the children’s wellbeing.
Avainsanat – Keywords
diakonia, nursing, youth work, the Martha association
1
SISÄLLYS
TUTKIMUSTEHTÄVÄ ... 2
I JOHDANTO ... 4
1. Omaksi seurakunnaksi muotoutuva Uurainen ... 4
a. Kuukkajärven kylästä itsenäiseksi Uuraisten kunnaksi ... 4
b. Pitkä matka rukoushuonekunnasta kirkkoherrakunnaksi ... 5
c. Ruotulaitos vastaa vaivaishoidosta, sairaanhoito puutteellista ... 9
2. Porvoon hiippakunnan diakoniatoimen alku ... 11
II ”MISSÄ USKO ELPYY, SIELLÄ SE RAKKAUDESSA TOIMII” (1897–1921) ... 15
1. Pientilavaltainen kunta ... 15
2. Heikko taloustilanne pitää vaivais- ja sairaanhoito-olot kehittymättöminä ... 15
3. Kirkkoherroina valtiopäiväedustaja ja murhayrityksestä selviytynyt ... 18
4. Helluntailaisuus uutena liikkeenä... 20
5. Porvoon hiippakunta kehottaa kristilliseen rakkaudentoimintaan ... 21
6. Kristillisen rakkaudentoiminnan alkuvaiheet Uuraisilla ... 23
III ”PALJON MEILTÄ PUUTTUU, MITÄ MUILLA ON” (1922–1928) ... 29
1. Pienviljelyä, vilkasta viinateollisuutta ja hieman edistystä ... 29
2. Uudistukset ja rahapula seurakunnan haasteina ... 31
3. Diakoniatyö alkaa Martta-yhdistyksen toimeenpanemana ... 36
4. Diakoniatyön rahoituksen monet lähteet ... 38
5. Diakonissan työnkuva painottuu sairaanhoitoon ... 43
6. Diakonissa kirkkoherran rinnalla Nuorten kristillisen yhdistyksen toiminnassa ... 47
IV DIAKONIATYÖ - ”SEURAKUNTAVÄKEMME RAKKAIN HARRASTUS” (1929–1939) ... 51
1. Pienimuotoista yritystoimintaa ja poliittisia kiistoja ... 51
2. Seurakunta selviää lamasta tiukalla taloudenpidolla ... 53
3. Diakoniayhdistys johtaa seurakunnan diakoniatyötä ... 57
4. Diakoniatyön rahoitus kunnalta, seurakunnalta, valtiolta ja ompeluseuroista ... 64
5. Diakonissan tärkeä toimi sairaanhoitajana ... 67
6. Diakonissan panos lapsi- ja nuorisotyössä ... 72
V TUTKIMUSTULOKSET ... 77
LIITTEET ... 82
1. Diakoniayhdistyksen johtokunta Uuraisten seurakunnassa 1929–1939... 82
2. Uuraisten seurakunnan diakonissat ja viransijaiset 1922–1939 ... 82
LYHENTEET ... 83
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS ... 84
RAHANARVOA KOSKEVA HUOMAUTUS ... 95
2 TUTKIMUSTEHTÄVÄ
Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää Uuraisten seurakunnan diakoniatyötä vuosina 1897–
1939. Tarkastelen sitä, mitkä tekijät vaikuttivat diakoniatyön aloittamiseen, miten se muuttui tarkasteltavalla kaudella ja millaisia erityispiirteitä siihen liittyi. Tutkin, miten seurakunnallinen diakoniatyö liittyi yhteiskunnalliseen köyhäin- ja sairaanhoitoon, miten se organisoitui ja mitkä tekijät vaikuttivat siinä tapahtuneisiin muutoksiin 43 vuoden aikana. Tutkimukseni kohdistuu alueellisesti keskisuomalaiseen Uuraisten kuntaan, jossa harva asutus ja pitkät välimatkat toivat diakoniatyöhön omat haasteensa. Tutkimukseni alkaa vuodesta 1897, jolloin Uuraisten seurakunta alkoi kerätä rahaa kristilliseen rakkaudentoimintaan, ja päättyy vuoteen 1939, johon mennessä diakoniatyö oli ehtinyt vakiintua Uuraisilla.
Päälähteinä käytän Uuraisten kirkonarkiston asiakirjoja, etenkin kirkonkokousten, kirkkoneuvoston ja piispantarkastusten pöytäkirjoja sekä diakonissojen päiväkirjoja, kirkonkuulutuksia ja seurakunnan vuosikertomuksia. Uuraisten kunnanarkistoon talletetuista kuntakokouksen ja kunnanvaltuuston pöytäkirjoista olen saanut tietoa alueen, väestön ja elinkeinojen kehityksestä tarkasteltavalla kaudella. Uuraisten seurakunnallista historiaa ei voi erottaa kunnallisesta, vaan ne täydentävät toisiaan - osallistuivathan diakonissan palkanmaksuun aluksi sekä kunta että seurakunta. Siksi olen taustoittanut diakoniatyön historiaa kuvaamalla ajanjakson kunnallisia vaiheita. Seurakunnan ja kunnan arkiston lisäksi olen löytänyt tutkimukseni kannalta tärkeitä lähteitä Kansallisarkistosta, jonka materiaaleista olennaisimpia ovat Jyväskylän toimipaikkaan talletetut piirilääkärin vuosikertomukset ja Uuraisten Martta-yhdistyksen pöytäkirjat.
Uuraisten historiaa koskeviin tietoihin olen saanut täydennystä vanhoista sanoma- ja aikakauslehdistä.
Suomessa tehdystä diakoniatyöstä on julkaistu useita kirkkohistoriallisia tutkimuksia.
Hannu Mustakallio on käsitellyt diakoniatyön historiaa teoksissaan Palvelun poluilla Pohjois- Suomessa. Oulun diakonissakoti 1896‒1916 (2001) ja Pohjoinen hiippakunta. Kuopion–Oulun hiippakunnan historia 1850–1939 (2009). Mustakallio kirjoittaa diakoniasta myös artikkelissaan Köyhät, sairaat ja kirkko – Suomalaista diakoniaa 1800-luvulta 1940-luvulle, joka on julkaistu Virpi Mäkisen toimittamassa artikkelikokoelmassa Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä (2002). Muita aiheeseen liittyviä tutkimuksia ovat esimerkiksi Matti Wirilanderin väitöskirja Hiippakunta diakoniatyön tekijänä ja tukijana. Diakoniatyön kehitys Mikkelin hiippakunnassa 1945–1991 (2011) sekä Simo Heinisen, Paavo Kortekankaan, Esko Koskenvesan,
3
Jaakko Ripatin ja Kyllikki Tiensuun teos Viipurin - Porvoon - Tampereen hiippakunnan historia 1554–2004 (2005).1
Uuraisten seurakunta kuului vuoteen 1923 saakka Porvoon hiippakuntaan ja siitä eteenpäin Tampereen hiippakuntaan. Porvoon hiippakunnan diakoniatyötä on tutkinut Heimo Rinne väitöskirjassaan Ihanteena vapaaehtoisuus. Diakoniatyö Porvoon hiippakunnan seurakunnissa, erityisesti Iitin ja Tampereen rovastikunnissa vuosina 1897–1923 (2006). Tampereen hiippakunnasta ei ole tehty vastaavia diakoniaa koskevia selvityksiä. Omassa pro gradu - tutkielmassani hyödynnän mainituista tutkimuksista etenkin Rinteen väitöskirjaa sekä soveltuvin osin Mustakallion teosta Palvelun poluilla Pohjois-Suomessa.2
Vuosien varrella seurakuntakohtaisesta diakoniatyöstä on tehty useita opinnäytetöitä Joensuun ja Itä-Suomen yliopistoissa, mutta yhdessäkään niistä ei ole tutkittu seurakuntaa, joka kuului Porvoon hiippakuntaan seurakuntadiakonian alkamisen aikoihin. Porvoon hiippakunnassa diakoniatyön alkuvaiheet olivat hyvin erilaiset kuin Kuopion hiippakunnassa, jonka seurakuntien diakoniatyötä on tutkittu monessa aiemmassa opinnäytetyössä. Tässä tutkimuksessani kuvaan seurakuntatasolla sitä, millainen piispa Herman Råberghin käyttöön ottama laitosdiakonian malli oli käytännössä ja miten se 1920-luvulle tultaessa lopulta vaihtui seurakuntakeskeiseksi diakoniaksi.3
Uuraisten historiaa on tutkittu hyvin vähän. Jaana Oikarin julkaisussa 100 vuotta perinteitä - elävää elämää. Uuraisten Martat 1916–2016 (2017) kerrotaan marttojen vaikutuksesta diakonissan palkkaamiseen, mutta lähteinä ei ole käytetty ollenkaan Uuraisten kunnan tai seurakunnan arkistoja, minkä vuoksi tiedot ovat puutteellisia tai virheellisiä. Kattavimmat Uuraisten historiaa kuvaavat kirjat ovat Reino Kallion Vanhan Saarijärven historia (1972), joka ulottuu esihistoriasta 1800-luvun loppuun, ja Hannu Sinisalon Uurainen. Kuukan kappelista nykypäivään 1868–1993 (1993). Sinisalolla on lyhyt kuvaus Uuraisten diakoniatyöstä, mutta sekin sisältää osittain virheellistä tietoa.4
1 Mustakallio 2001, 2002, 2009; Kortekangas 2005; Tiensuu 2005; Wirilander 2011.
2 Mustakallio 2001; Rinne 2006.
3 Hiltunen 2004; Kastarinen 2006; Penttinen 2007; Lanamäki 2009; Korva 2013; Lyytikäinen 2015.
4 Kallio 1972; Sinisalo 1993; Oikari 2017.
4 I JOHDANTO
1. Omaksi seurakunnaksi muotoutuva Uurainen
a. Kuukkajärven kylästä itsenäiseksi Uuraisten kunnaksi
Nykyinen Uurainen alkoi muodostua Kuukkajärven kylän ympärille 1800-luvun kuluessa.
Kuukkajärven asukasluvuksi laskettiin vuonna 1800 tarkalleen 508 henkeä5, jotka saivat elantonsa lähinnä maataloudesta. Kylässä tehtiin isojakoon liittyvä maiden arviointi vuonna 1812. Sen mukaan 12 380 tynnyrinalan maasta joutomaata oli 66 prosenttia. Täten veronalaisen maan osuudeksi jäi vain 33 prosenttia. Tämä kertoo siitä, että vaikka Kuukkajärven merkittävin elinkeino oli maanviljelys, se oli tuohon aikaan vielä melko kehittymätöntä. Tehokkaammalla maankäytöllä kyläläiset olisivat saaneet parempia satoja pelloistaan, mikä olisi lisännyt varallisuutta.6
1800-luvun alussa toteutettu isojako vaikutti kylään muutenkin kuin maiden mittaamisena, vaikka aluksi sen vaikutus kylän asuttamiseen oli vähäinen. Uudisasutus oli alkanut kylässä jo ennen isojakoa, 1700-luvun puolella, ja kaikkiaan 17 uudistalosta vain kolme perustettiin 1800-luvulla. Isojaossa erotetut 220 tynnyrinalaa liikamaata oli annettu kokonaisuudessaan uudistaloille. Sen sijaan vanhojen talojen halkomisella syntyi vuoteen 1808 mennessä 30 uutta taloa. Halkominen oli kylän pääasiallinen asutusmuoto vuosisadan alussa. Se lisäsi uudisraivausta vähäisen uudisasutuksen rinnalla.7
Vuoteen 1860 mennessä Kuukkajärven asukasluku kaksinkertaistui vuosisadan alusta ja oli nyt 1 058 henkeä. Alueliitosten ja talojen halkomisen lisäksi väkimäärän nousuun vaikuttivat korkea syntyvyys ja alhainen kuolleisuus. Väestönkasvusta seurasi lisääntynyt vuokraviljely, missä näkyi isojaon vaikutus. Kylässä ei ollut enää jakamattomia yhteismaita, joten torppia oli helpompaa perustaa yksityisomistuksessa olevien tilojen maille. Torppien määrä Kuukkajärvellä kasvoi vuosisadan puolivälissä voimakkaasti. Kun vuonna 1850 torppia oli 16, 1865 niiden määrä oli jo 69.8
Väkiluvun kasvaessa Kuukkajärvellä alkoi olla tarvetta käsityöläisille. Saarijärven räätäli oli asunut kylällä jo 1780-luvulla, mutta vuonna 1850 kylällä oli oman räätälin lisäksi suutari
5 Kuukkajärven asukasluvussa on huomioitu vain Saarijärven seurakuntaan kuuluvien määrä. Laukaan alaisen, Kuukkajärveen kuuluneen Uuraisten kyläksi 1829 nimetyn alueen asukkaat on otettu väestölaskentaan mukaan vasta 1860-luvulla. Berndtson 1986, 91, 139–141. Myös kaikki muut Kuukkajärveä koskevat tiedot tarkoittavat Saarijärveen kuuluvaa kylän osaa.
6 Kallio 1972, 304–305, 323–324, 355.
7 Kallio 1972, 267, 270–272, 295–297, 306–308.
8 Kallio 1972, 283–284, 324, 327–328, 330.
5
ja seppä. Käsityöläisten osuus väestöstä oli silti hyvin pieni. Vuonna 1865 suurin osa uuraislaisista työskenteli yhä maatalouden parissa talollisina, torppareina tai talojen palvelusväkenä.9
Uuraisten kunta perustettiin vuonna 1868. Senaatti oli määritellyt edellisenä vuonna Uuraisten alueen, johon kuului 101 tilaa ja 84 torppaa. Tämän alueen väkimäärä oli 1 644 henkeä, joista noin puolet asui Laukaaseen kuuluvassa Uuraisten kylässä. Uuraisten kylä oli saanut nimensä vuonna 1829, mihin saakka se tunnettiin Laukaan alaisena Kuukkajärven kylän osana. Uusi kunta sai alueluovutuksia kolmesta pitäjästä: Laukaasta, Saarijärvestä ja Jyväskylän maalaiskunnasta.
Laukaa luovutti Uuraisten ja Höytiän kylät, Saarijärvi Kuukkajärven ja osan Kangashäkkiä sekä Jyväskylän maalaiskunta osan Soukkajärven eli Nyrölän kylää.10
Uuraisten väkiluku jatkoi kasvuaan 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä; vuonna 1890 asukkaita oli jo yli 2 800 henkeä. Väestön nopean kasvun syy saattoi olla sama kuin jo vuosisadan puolivälissä, torppien määrän lisääntyminen. Uurainen pysyi täten vahvasti maatalousvaltaisena kuntana, jossa koulutettua väkeä oli vain vähän. Tämä näkyi yhteiskunnallisissa uudistuksissa jarruttavana tekijänä. Kuntakokous koostui vanhoillisesti ajattelevista talonpojista, jotka vastustivat esimerkiksi kansakoulun perustamista sillä perusteella, että lapsista koulittaisiin siinä herroja. Tämän vuoksi kansakoulu perustettiin Uuraisille vasta vuonna 1887, mikä oli myöhään verrattuna moniin muihin Keski-Suomen kuntiin. Koulutoiminnan alkua saatiin perustamispäätöksestä odotella vielä kaksi vuotta. Toisen kansakoulun perustamisesta kuntakokous päätti kymmenen vuotta myöhemmin, ja Kyynämöisillä alkoi koulutoiminta 1899.11
b. Pitkä matka rukoushuonekunnasta kirkkoherrakunnaksi
1800-luvun alussa Kuukkajärven kylä jakautui kahteen osaan, joista toinen kuului Laukaan ja toinen Saarijärven seurakuntaan. Hiippakunnallisesti kylä oli osa Porvoon hiippakuntaa. Matkat emäkirkoille olivat pitkiä ja vaikeakulkuisia, minkä takia kuukkajärveläiset olivat 1780-luvun lopulla anoneet lupaa oman seurakunnan perustamiseen, mutta anomus oli kaatunut saarijärveläisten vastustukseen. Vuonna 1800 kuukkajärveläiset ilmoittivat tuomiokapitulille aikovansa perustaa rukoushuonekunnan. Molemmat emäseurakunnat sekä tuomiokapituli asettuivat vastustamaan suunnitelmaa, mutta kuukkajärveläiset valittivat tuomiokapitulin kielteisestä kannasta kuninkaalle, joka hieman yllättäen antoi luvan rukoushuonekunnan muodostamiseen 1801. Päätös tarkoitti sitä, että kuukkajärveläiset saivat nyt perustaa oman hautausmaan ja rakentaa rukoushuoneen haluamalleen paikalle. Pappien oli siunattava kuukkajärveläiset tästä eteenpäin
9 Kallio 1972, 345–347, 355.
10 Berndtson 1986, 453; Junnila 1995, 28–29.
11 Oikari 1989, 20–21, 27–28, 35; Sinisalo 1993, 25–26, 114.
6
haudan lepoon heidän omalla hautausmaallaan. Minkkilän rukoushuone valmistui vuonna 1804, ja se sijaitsi Saarijärveen kuuluvassa kylän osassa. Kyläläiset saivat toiveidensa mukaan ensimmäiseksi papikseen, rukoushuonekuntansa saarnaajaksi Karl Fredrik Linden. Saarnaajan palkanmaksuun osallistui kuukkajärveläisiä molemmista seurakunnista, 26 talollista Saarijärveltä ja 13 talollista Laukaasta.12
Kuukkajärveläiset eivät kuitenkaan tyytyneet rukoushuonekuntaan, vaan alkoivat vuonna 1809 vaatia kappeliseurakunnan oikeuksia. Kyläläiset esittivät anomuksia vuoteen 1828 saakka, mutta Laukaa ja etenkin Saarijärvi asettuivat aina kielteiselle kannalle. Kuukkajärvi oli jo vuodesta 1816 varautunut kappalaisen arvolle sopivan pappilan ylläpitämiseen, kun se oli saanut talojen vaihtokaupoissa Matti Pirkkalalta Laukaan puolella sijaitsevan Marjoniemen tilan. Ennen Marjoniemeä pappilana oli toiminut Niemelän uudistalo, jossa pastori Linde oli asunut vuoteen 1808. Sen jälkeen talo oli jäänyt tyhjilleen ja ehtinyt rapistua, mikä oli yksi syy siihen, että rukoushuonekunta oli päätynyt hankkimaan uuden pappilan.13
Toiveet omasta kappeliseurakunnasta kävivät viimein toteen vuonna 1856, jolloin senaatti hyväksyi Uuraisten kappeliseurakunnan muodostamisen. Ennen kappelin perustamista rukoushuonekuntaa oli kutsuttu sekä Minkkiläksi että Kuukkajärveksi. Kappeliseurakunnan nimenvaihdos saattoi johtua siitä, että papin asunto Marjoniemessä sijaitsi Uuraisten kylässä.
Uudistus toi mukanaan alueellisia muutoksia, kun uuteen kappeliseurakuntaan liitettiin taloja Saarijärveen kuuluneesta Kangashäkistä ja vielä tuolloin Laukaaseen kuuluneesta Nyrölästä.
Nyrölän pohjoisosan 12 tilaa olivat ilmoittaneet halukkuutensa liittyä Uuraisten kappeliin 1850- luvun alussa, mitä laukaalaiset olivat vastustaneet. Senaatti teki kuitenkin päätöksen Uuraisten hyväksi.14
Vaikka uuraislaiset olivat havitelleet kappelia vuosikymmenet, he eivät olleet kuitenkaan tyytyväisiä, vaan päättivät kirkonkokouksessa vuonna 1861 ja pitäjänkokouksessa 1863 pyrkiä itsenäiseksi seurakunnaksi. Saarijärveen kuuluminen oli taloudellisesti rasittavaa, sillä se tarkoitti osallistumista emäseurakunnan erinäisiin kuluihin, joita vuonna 1863 aiheutui uuden tapulin rakentamisesta ja kirkon korjaamisesta. Uuraislaiset eivät olisi halunneet maksaa rakennustöistä, mutta kappelina heillä ei ollut muita vaihtoehtoja. Itsenäisenä seurakuntana Uurainen olisi voinut sanoutua irti Saarijärven vaatimuksista. Menneistä vuosista poiketen Saarijärvi ei tehnyt virallista valitusta Uuraisten jätettyä vuonna 1866 anomuksen seurakunnallisesta itsenäistymisestä. Ensimmäisen anomuksen senaatti hylkäsi, mutta toinen meni läpi ja Uuraisista
12 Kallio 1972, 516–519, 560, 575, 609; Berndtson 1986, 451–452.
13 Kallio 1972, 519, 560; Berndtson 1986, 453.
14 Kallio 1972, 519; Lappalainen 1977, 52–53; Berndtson 1986, 453.
7
tuli oma kirkkoherrakunta vuonna 1868. Meni kuitenkin aikaa, ennen kuin senaatin päätös toteutui käytännössä.15
Kuukkajärven rukoushuonekunnalla ehti olla kolme virallista saarnaajaa ja useita saarnaajan sijaisia. K. F. Linden jälkeen pappina toimi 32 vuotta Daniel Roschier, mutta lähes puolet tuosta ajasta viransijaiset hoitivat saarnaajan tehtäviä Roschierin alkoholi- ja mielenterveysongelmien takia. Vaikka Uuraisista tuli kappeliseurakunta vuonna 1856, se ei koskaan saanut vakinaista kappalaista. Saarnaajan virka oli olemassa vuoteen 1868 saakka, mistä eteenpäin papin tehtäviä hoitivat kappalaisen sijaiset. Käytännössä Uurainen pysyi kappeliseurakuntana vuoteen 1887, jolloin seurakunta sai ensimmäiseksi kirkkoherrakseen Johan Fredrik Silvanderin.
Uurainen joutui siis odottamaan täysiä emäseurakunnan oikeuksia melkein 20 vuotta. Tämä johtui siitä, että Saarijärven kirkkoherran Karl Kristian Steniuksen täytyi luopua virasta, ennen kuin Uurainen sai palkata oman kirkkoherran. Steniuksen virkaura päättyi hänen kuolemaansa 1885.16
Herätysliikkeistä herännäisyyden vaikutukset ulottuivat 1840-luvulla Saarijärvelle saakka, mutta se ei vielä tuolloin vakiintunut alueelle. Sen sijaan 1860-luvulla levinnyt evankelisuus vakinaisti asemansa osana Saarijärven seurakuntaelämää. Liike alkoi vaikuttaa myös Uuraisilla seuraavalla vuosikymmenellä. Uuraisilla 1870-luvulla alkanut evankelinen herätys kuului osana koko Keski-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan järviseudun kattavaan yhtenäiseen herätysrintamaan.17
Evankelisuus näkyi Uuraisilla monin tavoin: 1870-luvulta lähtien seurakuntalaiset tilasivat evankelisia lehtiä, 1883 liikkeen keskusjärjestö Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys nimitti David Saarisen seurakuntaan asiamiehekseen ja 1880-luvulla kiertävä kolportööri kävi levittämässä evankelisuuden sanomaa. Kolportöörien tehtäviin kuului kirjojen myyntiä, Raamatun ja Lutherin kirjojen lukemista, keskusteluja ihmisten kanssa ja raamatunselitystilaisuuksien pitämistä. He eivät saaneet puuttua paikallisiin poliittisiin kiistoihin tai pappien työtehtäviin. Heidän tuli kysyä papilta lupa ennen seurakuntaan tulemista. Uuraisten pappien suhtautuminen kolportööreihin oli ilmeisen myötämielistä, sillä vuonna 1885 Evankeliumiyhdistyksen 14 kolportööristä yhden toiminta-alueeseen kuului Uurainen ja 1890 seurakunnassa vaikutti jo useita kolportöörejä.18
Kymmenessä vuodessa evankelisuus sai nopeasti kannatusta, sillä vuodesta 1875 vuoteen 1885 liikkeen aktiivisuus seurakunnan alueella kasvoi olemattomasta kohtalaisen voimakkaaksi. Liikkeen kulta-aika Uuraisilla oli 1890-luvulla, jolloin toiminta huipentui
15 Kallio 1972, 519–520, 532.
16 Sinisalo 1993, 54–55; Junnila 1995, 209.
17 Isomäki 1963, 568, 576; Koskenniemi 1967, 84; Sinisalo 1993, 74.
18 Koskenniemi 1967, 73, 153, 227; Sinisalo 1993, 74.
8
paikallisten evankeliumijuhlien järjestämiseen. Sen suosio oli 1895 kuitenkin jo selvästi hiipumassa.19
Lestadiolaisuus levisi Keski-Suomeen 1870-luvulla Pohjanmaalta. Uuraisilla sen kannattajamääräksi arvioitiin vuonna 1879 noin 20 henkeä. 1880-luvulla lestadiolaisten määrä lisääntyi ja 1881 Uusi Suometar uutisoi Uuraisilla olevan kaksi ”hihhuli”- eli lestadiolaislahkoa;
kolmas lahkoista vaikutti Uuraisten ja Saarijärven rajalla. Uuraisten jo itsenäistyttyä Saarijärvestä vuonna 1887 entisessä emäseurakunnassa toimitettiin piispantarkastus, jossa kerrottiin alueen
”hihhuleista”. Saarijärvellä lestadiolaisia oli niin vähän, ettei sitä pidetty merkittävänä lestadiolaisalueena. Uuraisilla lestadiolaisuus sai suhteellisesti hieman enemmän kannattajia kuin Saarijärvellä, ja vuosisadan lopussa heitä oli seurakunnassa noin 30.20
Evankelisuuden ja lestadiolaisuuden lisäksi Uuraisten hengelliseen elämään 1800- luvun lopulla toi oman lisänsä Vilppu Kairahdan johtama uskonlahko, joka nimettiin hänen mukaansa kairahtalaisuudeksi. Jyväskylässä syntynyt Kairahta asui 1870–1880-lukujen taitteessa Uuraisten Kotaperällä, josta muodostui lahkon keskuspaikka seurakunnassa. Kairahta omaksui vaikutteita Tampereelta lähtöisin olevasta strömborgilaisuudesta, joka korosti synnittömyyttä eli
”lihan pyhyyttä”, sekä lestadiolaisuudesta. Kuten strömborgilaisuudessa myös kairahtalaisuudessa Raamatun asema lahkon opin perustana oli vähäinen. Vanhasta testamentista sille kelpasivat vain profeettojen kirjat ja Uudesta testamentista Ilmestyskirja. Kairahta halveksi kirkkoa ja pappeja.
Kirkon sakramentit hän mukautti lahkon toimintaan sopiviksi siten, että kasteen toimittamisesta vastasivat jäsenet itse. Ehtoollinen oli muistoateria, jota lahkolaiset viettivät salassa.21
Kairahtalaisuudesta liikkui paljon enemmän tai vähemmän todenperäisiä huhuja, joiden mukaan siihen liittyi irstailuja. Ei ollut ihme, ettei kirkko katsonut hyvällä lahkon toimintaa.
Vuonna 1880 Uuraisten kirkkoraati pyysi nimismiestä puuttumaan Kairahdan tekemisiin, koska sen mielestä lahkon vaikutukset seurakuntalaisiin olivat epäsuotuisat. Kairahta vietti kymmenen viimeistä elinvuottaan Multian vaivaishoidon asiakkaana. Hän kuoli 1890-luvun alussa.
Kairahtalaisten lukumäärä Uuraisilla oli enimmillään 31. Liikkeen johtohahmon kuoltua lahkon kannatus alkoi vähitellen heikentyä. Rovastikuntakertomuksessa vuodelta 1907 Uuraisilla mainittiin olevan vielä kaksi perhettä ”lihan pyhiä”.22
19 Koskenniemi 1967, 66, 154, 237–238; Sinisalo 1993, 74.
20 Isomäki 1963, 575–576; Sinisalo 1993, 73–74; Lohi 1997, 452, 476.
21 Sinisalo 1993, 74; Salo 1999, 271–275, 281–282.
22 KA HML PTA Cg 4: 6 Kert Jyväskylän rovastikunnan seurakuntien tilasta 1907; Salo 1999, 277, 283–284.
9
c. Ruotulaitos vastaa vaivaishoidosta, sairaanhoito puutteellista
Saarijärvellä noudatettiin 1850-luvulle asti vaivais- ja sairaanhoidossa yleensä vuonna 1795 hyväksyttyä köyhäinhoitosääntöä, jonka mukaan ruodut huolehtivat vaivaisista eli köyhistä.
Säännössä määriteltiin ruotuköyhäksi kelpaavat sekä ruotuköyhän ja ruotujen velvollisuudet.
Ruotuköyhä ei esimerkiksi saanut lähteä kiertämään kerjuulle, minkä ehkäiseminen oli ollut yksi syy köyhäinhoitosäännön luomiseen. Säännöllä köyhille yritettiin saada pysyvä paikka, jossa heistä huolehdittaisiin.23
Vuonna 1852 voimaan tullut asetus määräsi, että jokaiseen seurakuntaan tuli perustaa vaivaishoidon johtokunta. Erimielisyyksien ja niistä seuranneiden valitusten takia sen toiminta alkoi Saarijärvellä vasta kolmen vuoden kuluttua. Saarijärvellä vaivaishoidon johtokunnassa oli mukana edustajia jokaisesta kylästä, kun taas Laukaa oli vuonna 1840 erottanut kyläläisten pyynnöstä Uuraisten kylän köyhäinhoidon emäseurakunnasta. Vuonna 1853 Saarijärvellä otettiin käyttöön uusi vaivaishoitosääntö, mikä aloitti lähinnä pikkulasten ja mielisairaiden huutokauppaamisen sellaisille, jotka pienimmillä - vaivaishoidon johtokunnan maksamilla - korvauksilla suostuivat heitä ylläpitämään. Työkykyiset avuntarvitsijat olivat yhä ruotujen vastuulla.24
Köyhät, jotka kykenivät osittain huolehtimaan omasta toimeentulostaan, saivat avustusta vaivaiskassasta. 1800-luvun alussa vaivaiskassan antama apu oli ollut vähäinen, mutta 1860-luvulle tultaessa sekä avustusten että avustettavien määrä lisääntyi huomattavasti. Kruunu osallistui vaivaishoitoon antamalla lainoja pitäjien käyttöön. Esimerkiksi vuonna 1862 valtio myönsi 1 440 ruplan suuruisen lainan, jonka Saarijärvi jakoi koko seurakunnan kesken. Myös Uuraisilla laina käytettiin tilattomien köyhien hyväksi.25
Uuraisten kunnan itsenäistyminen 1868 ei aiheuttanut heti uudistuksia vaivaishoidossa, sillä vasta vuonna 1879 säädetty vaivaishoitoasetus siirsi köyhäinhoidon virallisesti seurakunnalta kunnalle. Avustusten antaminen seurakunnan vaivaiskassasta lopetettiin vuonna 1872. Kirkkoherralla oli erityisasema vaivaishoidossa sen kunnallistamisesta huolimatta, sillä hän pysyi vaivaishoitohallituksen jäsenenä. Ruotulaitos toimi kunnassa vuoteen 1892 saakka.
Siitä eteenpäin vaivaishoito järjestettiin yhä huutolaisperiaatteella sekä jakamalla lahjoituksia avuntarvitsijoille. Kuntakokous yritti löytää töitä ja opiskelumahdollisuuksiakin työkykyisille.
1880-luvulla kuntakokous alkoi pohtia vaivaistalon perustamista. Vaivaistalon rakentamisen sijaan
23 Kallio 1972, 454–456.
24 Kallio 1972, 456–457; Berndtson 1986, 330; Mustakallio 2001, 561.
25 Kallio 1972, 457–458.
10
se päätti vuonna 1894 alkaa majoittaa vaivaisia kolmeksi vuodeksi kerrallaan yksityisomistuksessa olevaan taloon, mistä talonväelle maksettiin korvaus.26
Jyväskylään perustettiin vuonna 1850 yksityinen sairaala, joka siirtyi valtion omistukseen 1865. Sairaala oli lähinnä kuppatautisten hoitopaikkana. Suuren tartuntatautiriskin sekä hankalien välimatkojen takia sinne vietiin harvoin potilaita syrjäkyliltä. Saarijärven piirilääkäripiirin perustaminen kolme vuosikymmentä aiemmin, vuonna 1819, oli sairaanhoidollisesti sairaalaa merkittävämpi uudistus uuraislaisillekin. Lääkärit tosin eivät asuneet Saarijärvellä, vaan Laukaassa. Vuonna 1837 piirilääkärin asema- ja kotipaikaksi vaihtui vastaperustettu Jyväskylän kaupunki. Piirilääkäripiirejä supistettiin 1857, jolloin nykyisen Keski- Suomen alueelle perustettiin toinen piiri, jonka keskuspaikkana oli Jämsä. Uurainen jäi uudistuksessa yhä osaksi Jyväskylän piirilääkäripiiriä. Piirilääkärin kiireiden takia Jyväskylän kaupunki palkkasi kaupunginlääkärin vuonna 1861, joten Jyväskylässä toimi kaksi lääkäriä, joiden lisäksi seminaarin musiikin lehtorilla oli lääkärin oppiarvo. Vuonna 1888 piirilääkärin toimipaikka siirtyi jälleen Saarijärvelle, Jyväskylässähän lääkäreitä kyllä riitti. Paikkakunnan vaihdoksella lääkäripalvelut ulotettiin paremmin piirin pohjoisosan asukkaiden saataville.27
Uurainen sai ensimmäisen oman terveydenhoidosta vastaavan työntekijän vuonna 1869, kun seurakunta palkkasi rokottajan. Rokottaja ylläpiti rokotettavista listaa, jonka piirilääkäri tarkasti ja lähetti sen jälkeen edelleen lääkintöylihallitukselle. Rokottaja hoiti rokotuksen käytännön puolen, mutta valvontavastuu kuului piirilääkärille. Rokottaja siirtyi Uuraisten kunnan palkkalistoille 1889. Vuodesta 1891 alkaen rokotukset hoiti kunnan palkkaama kätilö.28
Kunta halusi kehittää vaivaishoitoa, olihan tämä 1890-luvun lopulla suurin yksittäinen menoerä sen taloudessa. Maaliskuussa 1899 kunta sai kirjeen Suomen vaivaishoidon tarkastelijalta Gustaf Adolf Helsingiukselta. Helsingius totesi kirjeessään, että ”on monta tapaa pakoittaa köyhiä itsensä elättämiseen ja vähentää apua nauttivien lukua, kuitenkaan riistämättä tosi tarvitsevilta asianmukaista hoitoa”. Helsingius ehdotti, että kunta perustaisi toimikunnan, jonka tehtävänä olisi pohtia vaivaishoidon uudistuksia. Toimikunta voisi pyytää vaivaishoidon neuvojan paikkakunnalle kertomaan parannusehdotuksista. Helsingius toivoi saavansa kesäkuuhun mennessä tietoa siitä, oliko toimikunta perustettu. Kuntakokous perusti toimikunnan heti huhtikuussa ja teki samalla päätöksen vaivaishoidon neuvojan kutsumisesta kuntaan.29
26 Sinisalo 1993, 92, 94–95; Mustakallio 2001, 31.
27 Vihola 1988, 402–403, 406; Jokipii 1999, 500.
28 Pesonen 1980, 266; Sinisalo 1993, 100, 103.
29 UKUA Ca: 1 Kuntak ptk 3.10.1898 § 2, 30.9.1899 § 2, 24.4.1899 § 5; Ed: 1 Vaivaishoidon tarkastelijan kirjeet 11.3.1899.
11 2. Porvoon hiippakunnan diakoniatoimen alku
Laitosdiakonian juuret ulottuvat Saksaan, Kaiserswerthin diakonissalaitokseen, jossa alkoi 1830- luvulla diakonissojen koulutus. Diakonissalaitoksen synty oli osa kirkon sisäistä uudistusliikettä, mutta liittyi myös ajan yhteiskunnallisiin muutoksiin. Aluksi diakonissojen koulutuksessa oli kyse sisälähetystyöstä, joka 1840-luvun loppuun mennessä muuttui sosiaalityön suuntaan. Ruotsiin perustettiin Pohjoismaiden ensimmäinen diakonissalaitos vuonna 1851. Suomi sai omansa vasta seuraavan vuosikymmenen loppupuolella, kun Helsingin diakonissalaitos aloitti toimintansa 1867 Aurora Karamzinin varojen ja vaikutusvallan ansiosta. Viipurin diakonissalaitos perustettiin kaksi vuotta myöhemmin. Helsingistä ja Viipurista valmistuvat diakonissat omistivat elämänsä laitokselle, jonka tehtävissä he palvelivat koko elämänsä. Omistautuminen oli kokonaisvaltaista, sillä diakonissojen odotettiin pysyvän naimattomina, jotta he pystyisivät keskittymään vain työhönsä.30
Ajatuksen seurakunnallisen diakoniatoimen kehittämisestä esitti ensimmäisenä oululainen opettaja Mimmi Bergh kirjassaan Silmäyksiä aikamme emansipatsiooni-pyrintöihin, etenkin naiskysymykseen, Jumalan sanan valossa vuonna 1889. Hän esitti, että seurakuntien tulisi ottaa diakonissoja palvelukseensa. Myös sellaisten naisten olisi saatava toimia diakonissoina, joiden ei olisi mahdollista sitoutua loppuelämänsä ajaksi palvelemaan diakonissalaitoksessa. Berghin kirja olikin varsin kriittinen kannanotto laitosdiakoniaa kohtaan.31
Samana vuonna kuin Berghin kirja ilmestyi, diakoniakysymys nousi pohdittavaksi myös Porvoon hiippakunnassa, kun Jyväskylän rovastikunnan papisto piti kokouksen heinäkuussa 1889 Uuraisten pappilassa. Paikalle tulivat Laukaan kirkkoherra, lääninrovasti O. A. Stenroth, Jyväskylän maaseurakunnan kirkkoherra K. A. Heikel, Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kirkkoherra G. O. Schöneman, Uuraisten kirkkoherra J. F. Silvander, Karstulan kirkkoherra J. I.
Gummerus, Saarijärven kappalainen Anton Lilius, Jyväskylän kirkkoherran apulainen Juho Reijonen sekä Saarijärven kappalaisen apulainen G. A. Taube.32
Kirkkoherra Silvander piti kokouksessa alustuksen, jossa hän ilmaisi huolensa siitä, miten kirkon työssä ei ilmennyt rakkautta samaan tapaan kuin alkukirkon aikoina. Kirkko ei huolehtinut enää vaivais- ja sairaanhoidosta. Silvanderin mielestä kirkkoherran läsnäolo vaivaishoitojohtokunnan kokouksissa ei mitenkään riittänyt kirkon panostukseksi vaivaishoitoon.
Hänen mukaansa kunnallinen vaivaishoito voisi jatkua entisellään, mutta sen rinnalla kirkolla pitäisi olla ”oma alansa, esim. diakonissatoimi”. Silvander esitti, että kirkko rahoittaisi vaivaishoidon
30 Mustakallio 2001, 21, 24, 29; Paaskoski 2017, 35–38.
31 Mustakallio 2001, 39, 41.
32 KA JKL JyRA Da: 1 Rovastikunnan kok ptk 24. – 25.7.1889.
12
aluksi vaivaisrahoilla, jotka nyt annettiin avustukseksi kuntalaisille. Hänen alustuksensa aiheutti vilkkaan keskustelun, jonka päätteeksi kokous yhtyi yksimielisesti lääninrovasti Stenrothin laatimaan vetoomukseen diakoniatoimen elvyttämiseksi. Stenroth totesi, että diakoniatoimeen tulisi yhdistää hengellinen ja ruumiillinen hoito. Sen tulisi olla ”vapaana toimena, jonka kirkkoneuvosto järjestää”, millä ilmeisesti tarkoitettiin sitä, että työtä tehtäisiin palkatta. Stenroth kuitenkin lisäsi, että toimen harjoittamiseen tarvittiin aineellisia varoja. Tämän vuoksi kokous päätti ehdottaa seuraavalle Porvoon hiippakunnan pappeinkokoukselle, että kolehdit kannettaisiin kunnallisen vaivaishoidon sijasta diakoniatoimen perustamiskassaan. Seuraavassa kuussa pidetyssä Kuopion yksityisessä pappeinkokouksessa Stenroth kertoikin Jyväskylän rovastikunnan ehdottaneen Porvoon hiippakunnan pappeinkokoukselle, että se pyrkisi saamaan vaivaiskolehdit seurakuntien käyttöön.33
Seurakunnallisen diakoniatoimen varsinainen kehittäminen alkoi samasta kokouksesta, johon lääninrovasti O. A. Stenroth osallistui elokuussa 1889. Kuopion yksityisessä pappeinkokouksessa rehtori Johannes Schwartzberg alusti siitä, miten kirkon pitäisi toteuttaa työssään enemmän lähimmäisenrakkautta. Hänen mielestään seurakuntiin oli asetettava diakoniatoimi jo perinteen takia - diakonia kun oli alusta saakka kuulunut kirkon tehtäviin - mutta ennen kaikkea sen tähden, että yhteiskuntavastuullisen toiminnan pitäisi olla olennainen osa kirkon tehtäviä. Kuopion hiippakunnan piispa Gustaf Johansson esitti seuraavana vuonna laatimassaan synodaaliväitöskirjassa, että kirkon oli syytä ryhtyä tekoihin diakoniatoimen saamiseksi seurakuntiin. Schwartzberg oli pappeinkokouksessa ilmaissut huolensa kirkon diakoniavastuusta ja Johansson jatkoi kirjallaan samaa keskustelua. Johansson oli varmistanut diakoniakysymyksen esille ottamisen synodaalikokouksessa, koska hänen johtamansa tuomiokapituli oli valmistellut siitä keskustelunaiheen.34
Kuopion hiippakunnan sisälähetystoimikunta alkoi joulukuussa 1890 valmistella ehdotusta, jossa diakoniatyö jaettiin kahteen osaan: hengelliseen julistustyöhön sekä köyhien ja sairaiden hoitamiseen. Hengellisen työn tekijöiksi valittaisiin maallikoita, jotka pitäisivät seurakuntalaisille hartaustilaisuuksia, ja sairaanhoitajiksi palkattaisiin diakonissoja. Ehdotus valmistui heinäkuussa 1891, jolloin toimikunta vei sen tuomiokapitulille. Mukana oli myös esitys Kuopion hiippakunnan kirkollisen diakonaatin säännöiksi. Säännöissä annettiin ohjeita diakoniatoimen järjestämisestä, mikä tarkoitti sitä, että seurakuntien oli palkattava ainakin yksi diakonissa ja järjestettävä kirkollinen vaivaistenhoito. Hallinnollisesti diakoniatoimi kuuluisi tuomiokapitulin alaisuuteen ja sen toiminnasta vastaisi kirkkoneuvosto. Hiippakunnan synodaalikokous hyväksyi diakoniasäännön omalta osaltaan elokuussa 1892. Seurakunnan
33 KA JKL JyRA Da: 1 Rovastikunnan kok ptk 24. – 25.7.1889; Mustakallio 2001, 44.
34 Mustakallio 2001, 43–46.
13
diakoniatyön vastuuelimeksi tuli kirkkoneuvosto tai pappien kokoama toimikunta. Diakoneiksi, jotka omistautuisivat julistustyöhön, oli määrä valita nimenomaan miehiä. Köyhien hoito taas oli naisten eli diakonissojen tehtävä. Seurakuntien piti myös perustaa diakoniatyön rahoittamiseksi erityinen diakonaattikassa. Senaatti vahvisti sääntöehdotuksen maaliskuussa 1893. Kuopion hiippakunnassa ryhdyttiin käytännön toimiin muutama kuukausi senaatin päätöksen jälkeen ilmoittamalla seurakunnille kiertokirjeellä diakonaatin perustamisesta ja kehottamalla niitä aloittamaan omat valmistelut.35
Porvoon hiippakunnassa diakoniakysymystä pohdittiin synodaalikokouksessa syyskuussa 1890 Jyväskylän rovastikunnan tehtyä aloitteen kunnalle menevän vaivaiskolehdin siirtämisestä seurakunnan diakoniatyöhön. Kirkkoherra Ludvig Wennerström piti diakoniasta alustuksen. Siinä hän vertasi Suomen tilannetta Saksaan ja muihin pohjoismaihin, joissa diakoniatyö oli paljon kehittyneemmällä tasolla. Suomessa oli tuohon aikaan vain 16 diakonissaa, kun Ruotsissa ja Norjassa heitä oli jo yli sata. Wennerström toivoi Suomeen syntyvän diakoniaherätystä, joka innostaisi kehittämään seurakuntadiakoniaa.36
Uuraisten kirkkoherra Silvander otti osaa Wennerströmin alustusta seuranneeseen keskusteluun. Silvander kuvaili ilmeisesti omiin kokemuksiinsa nojaten tilannetta, jossa pappi meni köyhään perheeseen antamaan sielunhoidollista apua ja huomasi, että perheessä kaivattaisiin kipeästi sairaanhoitoa. Tällaista tilannetta varten seurakunnassa pitäisi olla diakonissa. Silvander ehdotti, että seurakuntalaisille alettaisiin tehdä diakonissan työnkuvaa tutuksi aiheesta julkaistuilla kirjoilla. Sen lisäksi hän nosti esille vaivaiskolehtiasian kummastellen sitä, että kirkossa kootut kolehdit ylipäätään oli joskus annettu kunnan käytettäviksi. Hän päätti puheenvuoronsa siihen, että kolehdit olisi saatava takaisin kirkolle vaikka lakipykälää muuttamalla. Kokousväki suhtautui myötämielisesti diakonissanviran perustamiseen ja päätti jättää vaivaiskolehteja koskevan kysymyksen tuomiokapitulin käsiteltäväksi.37
Pastori K. A. Hildén jatkoi samassa kokouksessa keskustelua diakoniasta aiheenaan miesdiakonien koulutus. Miesdiakoneiksi kävisivät seurakunnan aktiivijäsenet, jotka voisivat toimia diakonissan tukena. Synodaalikokous perusti työryhmän, joka teki ehdotuksen maallikkotoimesta seuraavalle, vuonna 1892 pidetylle synodaalikokoukselle. Työryhmä laati neljä ehdotusta diakoniatyön kehittämisestä. Ensimmäinen liittyi ihmisten uskonnolliseen elämään, sillä pappien piti kehottaa seurakuntalaisia pitämään kotihartauksia. Toiseksi papeilta toivottiin tiiviimpää yhteistyötä pyhäkoulunopettajien ja hartausseurojen pitäjien kanssa. Kolmanneksi esitettiin, että
35 Mustakallio 2001, 48–49, 51, 58.
36 Rinne 2006, 32; Kansanaho 1960, 265.
37 Porvoon hpk ppk ptk 1891, 181–183; Kansanaho 1960, 265.
14
kirkkoneuvoston jäseniksi ja seurakunnan vanhimmiksi tulisi valita kristillisen vakaumuksen omaavia miehiä, jotka noudattaisivat kirkkolakia ja olisivat näin esimerkkinä seurakunnalle. Neljäs ehdotus koski diakonikoulun perustamista.38
Lokakuussa 1892 pidetty synodaalikokous asetti valmistusvaliokunnan, joka tuki työryhmän esityksiä ja esitti, että Porvoon hiippakunnassa alettaisiin noudattaa Kuopiossa jo hyväksyttyjä kirkollisen diakonaatin sääntöjä. Porvoon piispaksi oli vähän aiemmin nimitetty Herman Råbergh, joka ryhtyi kokouksessa vastustamaan Kuopion mallia ankarasti. Hänen mukaansa ehdotus seurakuntakeskeisestä diakoniasta oli tehty harkitsemattomasti ja sen toimeenpaneminen tarkoittaisi suomalaisen diakoniatyön päättymistä. Råbergh korosti omia kokemuksiaan, joita hän oli hankkinut toimiessaan Helsingin diakonissalaitoksen sivutoimisena johtajana. Uudella piispalla oli mielessään toisenlainen malli seurakunnallisesta diakoniatyöstä. O.
A. Stenroth, joka oli vielä vuonna 1889 ollut Silvanderin kanssa samaa mieltä diakoniatoimen perustamisesta seurakuntiin, yhtyi nyt Råberghin mielipiteeseen. Maallikko- ja diakonissatointa ei hänen mielestään saanut perustaa hätiköidysti; parempi oli antaa ajan kulua ja kypsyttää diakoniaan liittyviä päätöksiä. Oli syytä odottaa seuraavaan pappeinkokoukseen eli kolmen vuoden päähän, kun erityinen työryhmä tekisi ehdotuksen, jossa huomioitaisiin piispa Råberghin kokemus diakoniasta.
Kokouksen hylättyä työryhmän ehdotukset äänin 18–12 Råbergh kertoi laativansa oman versionsa maallikkotoimesta seuraavalle synodaalikokoukselle.39
Seuraava Porvoon hiippakunnan synodaalikokous järjestettiin neljän vuoden päästä vuonna 1896. Kuopion hiippakunnassa seurakuntadiakonia oli mennyt aimo harppauksen eteenpäin samaan aikaan, kun Herman Råbergh vasta teki esityksensä diakoniatyön organisoimisesta Porvoon hiippakunnassa. Råberghin esityksen mukaan seurakuntiin tuli ottaa diakonissoja diakonissalaitoksista, jotka noudattivat sisarkotijärjestelmää. Näistä laitoksista valmistuneet diakonissat pysyisivät koko elämänsä ajan niiden työntekijöinä. Laitos maksaisi heidän ylläpitonsa silloinkin, kun he eivät pystyisi enää työskentelemään. Råbergh piti Kuopion mallin mukaista seurakuntadiakoniaa ongelmallisena erityisesti sen takia, ettei siinä ollut huomioitu diakonissan joutumista työkyvyttömäksi, mikä hänen mukaansa voisi aiheuttaa suuria haittoja seurakunnalle.40
38 Kansanaho 1960, 265–266; Rinne 2006, 32–33.
39 Porvoon hpk ppk ptk 1893, 165; Mustakallio 2001, 28; Rinne 2006, 33.
40 Mustakallio 2001, 58; Rinne 2006, 35.
15
II ”MISSÄ USKO ELPYY, SIELLÄ SE RAKKAUDESSA TOIMII” (1897–1921) 1. Pientilavaltainen kunta
Uuraisten kylistä Kangashäkkiin ja Höytiälle perustettiin kansakoulut vuonna 1906. Kotaperä sai koulun 1920. Seuraavana vuonna säädetty oppivelvollisuuslaki määräsi jokaisen 7 - 13-vuotiaan koulunpenkille. Sen myötä kouluja perustettiin vielä Jokihaaraan vuonna 1921 ja Haukimäelle 1922.41
Uuraisten väkiluku nousi vuoteen 1920 mennessä 3 330 henkeen.
Elinkeinorakenteessa ei tapahtunut 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä muutoksia, sillä vuonna 1920 edelleen yli 98 % kuntalaisista sai elantonsa maataloudesta. Eläminen ei ollut leveää, ja sotavuonna 1918 tilaton väki joutui turvautumaan pettuun. Elintarvikepula koetteli talollisiakin.
Sodan jälkeen valtio myönsi avustuksia uudisviljelyksille. Eniten tukea saivat ne, joilla oli viljeltävää alle 10 hehtaaria. Vuonna 1919 uuraislaisten ilmoittama uudisviljelyala, jolle haettiin avustusta, oli pienin koko Keski-Suomen maanviljelysseuran alueella. Hakijoista vain muutama tila oli kooltaan yli 10 hehtaaria. Pienviljelijöiden toimeentulosta yritettiin pitää huolta järjestämällä heille neuvontaa ja kursseja, joilla esiteltiin keinoja tuottavaan peltoviljelyyn ja karjatalouteen.
Vuosikymmenen alun merkittävimpien teknologisten uudistusten myötä Uurainen otti askeleen kohti nykyaikaistuvaa maailmaa, sillä lokakuussa 1920 kirkonkylä sai toimivan puhelinyhteyden Jyväskylään ja kuukautta myöhemmin entisen Myllykosken myllyn paikalle rakennettu sähkölaitos toi valot kirkonkylän taloihin.42
2. Heikko taloustilanne pitää vaivais- ja sairaanhoito-olot kehittymättöminä
1900-luvun alun Uurainen oli köyhä kunta. Tilannetta ei parantanut vuonna 1902 koettu katovuosi, jonka seurauksista kuntalaiset kärsivät seuraavana talvena. Kunta pyrki selviytymään vaivaishoidosta mahdollisimman alhaisilla kustannuksilla, minkä takia sillä oli vaivaistalon sijaan vielä käytössä vaivaismajajärjestely. Vuonna 1898 vaivaismajaksi oli seuraaviksi kolmeksi vuodeksi valittu Perälän talo, joka sai kunnalta vuosittain kymmenen markan (46,49 €) korvauksen.
Korvaukseen kunta lisäsi erikseen maksut vaivaisten ylöspidosta ja muista menoista. Perälän jälkeen vaivaismaja siirtyi Keljon taloon. Kuntakokous kuvaili vaivaismajan olevan paikka, johon satunnaisesti apua ja hoitoa tarvitsevat voitiin sijoittaa. Vuonna 1912 kuntakokous pohti yhteisen vaivaistalon rakentamista yhdessä Multian kanssa. Se kokosi toimikunnan, jonka tehtävänä oli
41 Sinisalo 1993, 114–115.
42 UKA II Ef: 15 Kirkossa luettuja kuulutuksia 13.4.1918; UKUA Ca: 1 Kuntak ptk 6.5.1918 § 1; Ksml 176/6.8.1919, 265/18.11.1919, 177/7.8.1920, 243/23.10.1920, 269/23.11.1920; Jokinen 1993, 115; Sinisalo 1993, 26.
16
selvittää mahdollinen yhteistyö paitsi Multian myös Äänekosken kanssa. Yhteinen vaivaistalo jäi kuitenkin vain suunnitelmien tasolle. Vuonna 1915 kunta pohti jälleen oman vaivaistalon hankkimista ja piti yhtenä vaihtoehtona omistamaansa Mäkelän taloa.43
Vaivaistalon puuttuessa kunnan oli tehtävä joitakin muutoksia vaivaismajajärjestelyihin. Vaivaishoitojohtokunnan oli vuonna 1912 tarkoitus valita taas seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi talo, johon vaivaismaja voitaisiin sijoittaa. Kuntakokous määräsi, että talossa pitäisi olla koppi, ”johon voi vastaanottaa raivohullujakin”. Kuntakokous käski vaivaishoitohallituksen hinnoitella vakavista mielenhäiriöistä kärsivien hoidon, josta vaivaismajaa ylläpitävä talo saisi ilmeisesti suuremman korvauksen kuin vähemmän vaativien potilaiden ylöspidosta. Kunta sijoitti psyykkisesti sairaat vaivaismajaan yleensä siksi ajaksi, että heille vapautuisi paikka hoitolaitoksesta. Se maksoi potilaidensa hoidosta laitoksissa, joista oli kuitenkin vaikea saada paikkoja. Yhdessä tapauksessa potilas oli jonottanut laitokseen jo kuukausia, kunnes kunta ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin sijoittaa hänet Keljon vaivaismajaan.
Vaivaishoitojohtokunta suunnitteli 1919 ostavansa vaivaistaloksi Pirkkalan, Kummun tai Isomäen talon. Kauppasuunnitelmista huolimatta kiertävän vaivaismajan järjestely jäi voimaan. Vuonna 1921 vaivaishoitojohtokunta laati vaivaismajan ohjesäännöt, joissa määriteltiin, millä perusteilla kunta maksaisi hoidokkien ylläpidosta.44
Vaivaismajan lisäksi apua tarvitsevia sijoitettiin yhä taloihin. Vuoden 1914 lopussa kuntakokous joutui miettimään vaivaistenhoitoa uudestaan. Viranomaiset olivat kieltäneet vaivaisten silloisen sijoitustavan, jonka kuntakokous myönsi vanhentuneeksi ja ihmisarvoa loukkaavaksi. Vaasan läänin kuvernööri oli lähettänyt lokakuussa kaikille vaivaishoitohallituksille varoituksen siitä, että elätteelle antaminen ei saisi enää tapahtua yleisissä kokouksissa. Tällaisissa tilaisuuksissa yleisö oli voinut kilpailla siitä, kuka saisi hyväkuntoisimmat hoidokit. Kunta päätti, että vastedes suntio Oskar Penttinen hoitaisi hoitoa tarvitsevien sijoituksen. Penttinen keskustelisi hoidokkien ja hoitopaikkojen kanssa, tekisi hoitosopimukset ja sopisi korvauksista.
Hoitosopimukset piti vielä lopuksi hyväksyttää vaivaishoitojohtokunnalla. Kunta päätti myös laatia uuden vaivaishoito-ohjesäännön.45
Kuntakokous oli erottanut vaivaishoitojohtokunnan kunnallislautakunnasta vuoden 1904 alusta lähtien. Vaivaishoitojohtokunta päätti yleensä omista asioistaan, mutta kääntyi kuntakokouksen puoleen aina silloin, kun oli kyse riitatilanteista tai suurista menoeristä. Vuonna 1905 vaivaishoitojohtokunta toi kaksi ratkaisua vaativaa korvausvaatimusta kuntakokouksen
43 UKUA Ca: 1 Kuntak ptk 28.3.1898 § 4, 30.12.1901 § 3, 28.3.1903 § 4, 3.9.1906 § 21, 20.4.1912 § 8, 13.12.1915 § 5.
44 UKUA Ca: 1 Kuntak ptk 21.12.1902 § 1, 3.9.1906 § 14, 11.3.1907 § 8, 16.12.1912 § 8; Ca: 1 Vaivaishoitohallituksen ptk 24.8.1919 § 1–3, 14.11.1921 § 9.
45 UKUA Eb 2: 1 Lääninhallituksen kirjeet 28.10.1914; Ca: 1 Kuntak ptk 5.12.1914 § 1.
17
päätettäväksi. Eräs kuntalainen oli luvannut ottaa taloonsa ilmaiseksi yhden hoidokin, josta hän kuitenkin myöhemmin vaati kunnalta korvauksia. Kuntakokous ei suostunut hänen vaatimuksiinsa vedoten aiempaan sopimukseen. Toisessa tapauksessa vaivaishoitohallitukselta pyydettiin 70 markkaa (311,60 €) elatusmaksua, mutta summa oli kuntakokouksen mielestä liian suuri, 50 markkaa (220,60 €) olisi ollut kohtuullinen korvaus. Kuntakokous huolehti myös äkillisesti hädänalaiseksi joutuneiden avustamisesta. Eräs torppari sai 100 markkaa (445,20 €) ”häntä kohdanneen vahingon johdosta”. Pienemmät menetykset, kuten lehmän kuoleman, kuntakokous määräsi vaivaishoidon korvattavaksi. Vuonna 1919 vaivaishoitojohtokunta sai kunnanvaltuustolta varoituksen suurten menojen takia. Kunnanvaltuuston mukaan vaivaishoitojohtokunta oli antanut avustusta sellaisille henkilöille, jotka eivät olleet avun tarpeessa.46
Vaivaiskassan menot olivat olleet jo vuosia suuret. Vuonna 1909 ne kasvoivat niin paljon, että kuntakokous velvoitti vaivaishoidon esimiehen ottamaan 3 000 markan (11 990 €) lainan vaivaiskassaan. Seuraavana vuonna vaivaishoito otti velkaa 2 000 markkaa (7 996 €).
Keväällä 1920 vaivaishoitojohtokunnan esimies kääntyi kunnanvaltuuston puoleen ja pyysi siltä rahaa vaivaiskassaan. Kunnalla ei kuitenkaan ollut niin paljon varoja kuin vaivaiskassa olisi tarvinnut, joten valtuusto päätti ottaa pankista 10 000 markan (4 000 €) lainan. Samalla tavalla se maksoi vaivaismenoja myös vuonna 1921.47
Kunnassa oli 1900-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä yhä edelleen vain yksi sairaanhoidollisen koulutuksen saanut ammattilainen, kätilö, jonka avun vähävaraiset saivat ilmaiseksi. Kätilön tarpeellisuudesta kertoo se, ettei kunnanvaltuusto myöntänyt vuonna 1919 hänelle kahden viikon kesälomaa. Valtuusto vetosi siihen, että kätilö oli ainoa viranhaltija, jonka puoleen sairaanhoitoa tarvitsevat voisivat kääntyä.48
Kunta oli vuosien saatossa yrittänyt keksiä keinoja lääkärin saamiseksi. Vuonna 1907 kuntakokous esitti lääkintöhallitukselle, että Jyväskylän piirilääkärin asuinpaikaksi määrättäisiin Uurainen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Saarijärvellä asuva Jyväskylän piirilääkäri kävi toisinaan pitämässä vastaanottoa Uuraisten kirkonkylän majatalossa, mutta muutoin lääkäripalvelut olivat pitkien matkojen päässä. Vähävaraisten potilaiden akuuttia lääkärintarvetta kunta helpotti antamalla rahaa lääkärimatkoihin ja lääkkeisiin.49
Lääkäritilanne parani hetkellisesti, kun Saarijärvi sai oman kunnanlääkärin vuonna 1915. Kunta sopi lääkärin kanssa, että hän alkaisi pitää seuraavana vuonna säännöllisesti kerran
46 UKUA Ca: 1 Kuntak ptk 26.9.1903 § 1, 20.2.1905 § 8, 25.5.1908 § 29, 7.9.1908 § 13; Cb: 1 Kunnanvaltuuston ptk 29.3.1919 § 9.
47 UKUA Ca: 1 Kuntak ptk 12.7.1909 § 20, 17.4.1910 § 2; Cb: 1 Kunnanvaltuuston ptk 5.3.1920 § 8, 7.3.1921 § 4.
48 UKUA Ca: 1 Kuntak ptk 18.7.1904 § 1; Cb: 1 Kunnanvaltuuston ptk 14.7.1919 § 8.
49 UKUA Ca: 1 Kuntak ptk 11.3.1907 § 6 ja 20.4.1912 § 9; UKA II Ef: 14 Kirkossa luettuja kuulutuksia 5.5.1912, 4.8.1912.
18
kuussa vastaanottoa Uuraisten kirkonkylässä. Kunta lupasi maksaa lääkärille 300 markkaa (938,80
€) vuodessa, kunhan lääkäri pitäisi itse huolen vastaanottohuoneestaan ja antaisi vähävaraisille hoitoa ilmaiseksi. Järjestely ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä lääkäri muutti pois Saarijärveltä jo huhtikuussa 1916. Äänekosken kunnanlääkäri tarjoutui toimimaan Uuraisilla samoilla ehdoilla kuin Saarijärven kunnanlääkäri. Kuntakokous ei kuitenkaan suostunut tähän järjestelyyn, vaan totesi, että kunta selviytyisi toistaiseksi ilman lääkärinpalveluja.50
Vuonna 1917 Saarijärvellä oli taas oma lääkäri, mutta kuntakokous pysyi yhä vuotta aiemmin tekemässään päätöksessä. Kyse ei ollut siitä, etteikö Uuraisilla olisi tarvittu lääkäriä.
Esimerkiksi vuonna 1916 jopa 30 uuraislaista oli kuollut keuhkotautiin, mikä kertoi osaltaan olemattomasta terveydenhuollosta. Kunnasta puuttui terveydenhoitohenkilö, joka olisi tiedottanut keuhkotaudin vaaroista ja ryhtynyt tarvittaviin toimiin taudin vastustamiseksi. Kunnan päätöksen taustalla saattoivat painaa taloudelliset syyt. Kunta palasi takaisin järjestelyyn, jossa lääkäriä tarvitsevat kuljetettiin sairaalaan Saarijärvelle tai Jyväskylään.51
3. Kirkkoherroina valtiopäiväedustaja ja murhayrityksestä selviytynyt
Kirkkoherra Silvanderin lähdettyä Uuraisilta 1899 hänen seuraajakseen tuli Arnold Melker Berger, joka astui virkaan 1900. Hänen pestinsä kesti vuoteen 1908. Berger oli suorittanut oikeustieteen tutkinnon ja sai varatuomarin arvonimen 1901. Hän työskentelikin Uuraisten kirkkoherran työnsä ohella tuomarina pitäen käräjiä. Sen lisäksi hän toimi Porvoon tuomiokapitulin virkaa tekevänä lainoppineena sihteerinä. Ainakin piispa Råberghin mukaan Berger kykeni muista tehtävistään huolimatta toimimaan moitteetta kirkkoherrana, sillä vuoden 1905 piispantarkastuksessa hän kehui kirkkoherraa, joka on ”kaikin puolin kiitettävällä innolla, tunnollisuudella ja taidolla virkansa kalliita velvollisuuksia täyttänyt”. Kirkkoherran ja varatuomarin tehtävät eivät kuitenkaan riittäneet Bergerille, vaan hänet valittiin kahteen otteeseen, vuosiksi 1904–1905 ja 1905–1906, Porvoon hiippakunnasta pappissäädyn jäseneksi. Hänen ehdokkuuttaan vuoden 1904 vaalissa perusteltiin sillä, että hän oli ”harvoja lakimiehiä pappissäädyssä ja semmoisena varsin tarpeellinen lisä säätyyn”. Valtiopäiväedustajana Berger oli perustuslaillinen suomenmielinen, joka ei kuulunut herätysliikkeisiin. Berger esiintyi nuorsuomalaisena vielä marraskuussa 1906 Uuraisilla puolueen paikalliskokouksessa. Maaliskuussa 1907 hän oli kuitenkin niin sanottujen tasaisten ehdokkaana ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Tasaiset eivät olleet edistysmielinen puolue, vaan päinvastoin kannattivat yhteiskunnan hidasta muutosta. Bergerin vaalilupauksena oli kieltolain ajaminen,
50 UKUA Ca: 1 Kuntak ptk 13.12.1915 § 2 ja 9.4.1916 § 8; KA JKL JyPLA Da: 4 Vuosikert 1915.
51 KA JKL JyPLA Da: 4 Vuosikert 1916; UKUA Ca: 1 Kuntak ptk 16.4.1917 § 6; Ga: 1 Pääkirja, lääkärin ja sairaalan laskuja 1917–1922; Pesonen 1980, 473.
